lauantai 27. lokakuuta 2012

Myydään: valtuustopaikka

Vaalien alla käydään keskustelua ehdokkaiden vaalibudjeteista ja pohditaan sitä, takaako isolla rahalla kampanjointi varmimmin paikan valtuustossa. Keskusteluissa on väläytelty esimerkiksi kattoja rahamäärälle, jonka yksittäinen ehdokas kampanjaansa saa käyttää: esimerkiksi tamperelainen Vasemmiston ehdokas Antti Ronkainen nosti vastikään tämän kissan pöydälle muutenkin erinomaisessa blogauksessaan. Vaalirahoitus on nykyisellään varsin julkista, joten kuka tahansa voi esimerkiksi helsinkiläisten ehdokkaiden ennakkoilmoitusten perusteella tehdä omat johtopäätöksensä rahan käytöstä vaaleissa.

Monelle on kuitenkin uutinen, että suurimmalla osalla puolueista jo ehdokaslistalle pääseminen vaatii rahallista satsausta. Näillä “ehdokasmaksuilla” rahoitetaan esimerkiksi puolueiden yhteismainoksia ja taataan siten puolueelle parempi näkyvyys katukuvassa. Idea saattaa kuulostaa demokraattiselta, mutta on tosiasiassa kaukana siitä: asettamalla tällaisia tullimaksuja puolueet karsivat tehokkaasti vähävaraisimmat pois listoiltaan.

Ehdokasmaksujen taso vaihtelee vaaleittain ja alueittain suuresti. Pikaisen googletuksen perusteella esimerkiksi Helsingin Vihreät perii näissä vaaleissa kandidaateiltaan 150 euroa, demarit 180. Pienituloiselle ihmiselle nuo ovat todella isoja rahoja, eikä liene tarkoituksena kannustaa ihmisiä pikavippeihin saadakseen pärstänsä vaalijulisteeseen. Eduskuntavaaleissa summat ovat vielä absurdimpia: viime vaaleissa Oulun piirissä kepulaisen oli pulitettava 5 000 (!!!) euroa listapaikasta, Uudellamaalla kokoomuslaisen jämpti tonni. Voi kysyä, onko tällä enää mitään tekemistä tasa-arvon kanssa.

Kehitys näyttäisi ikävällä tavalla suosivan varakkaampien pääsyä valtaan. Haluammeko demokratian, jossa hyvätuloiset ostavat itselleen näyttävän julkisivukampanjan? Haluatko sinä antaa äänesi ajatusten vai sliipatun pari metriä korkean bussipysäkkimainoksen perusteella?

Ainakin Vasemmistolle on tärkeää, että kansalainen voi asettua vaaleissa ehdolle varallisuudestaan riippumatta. Siksi Vasemmistolla ei ole ehdokasmaksuja näissäkään vaaleissa. Sen, minkä mainostilassa menetämme, voitamme monipuolisessa ja laadukkaassa ehdokaslistassa. Ääni Vasemmistolle on ääni aidolle tasa-arvolle, jossa sisältö ratkaisee, ei ostettu julkisuus.

Mikko Pöri, ehdolla Helsingissä, vaalibudjetti n. 250 €
Elina Vainikainen, ehdolla Helsingissä, vaalibudjetti n. 200 €

torstai 25. lokakuuta 2012

Mummoni ja terveyskeskusmaksut

Mummoni hajotti koipensa jokunen tovi sitten niin, että se piti kipsata. Operaatio ei kuitenkaan mennyt aivan kuin Strömsössä, ja hetken kuluttua jalka alkoi tuntua vähän omituiselta. Kaikkihan me tiedämme, että iäkkäämmillä ihmisillä kynnys hakeutua terveydenhuoltoon on usein melkoisen korkea - eihän nyt minusta tarvitse mitään numeroa tehdä, kyllä kaek lutviutuu. No, mummokin sitten vitkutti terveyskeskukseen menoa pykälän turhan pitkään sillä tuloksella, että jalkaan muodostui veritulppa. 

Perusterveydenhuollon pitäisi olla sellaista, että siihen on ihan kaikkien iästä ja elämäntilanteesta riippumatta helppo hakeutua: lähellä, riittävästi resursoitua ja käyttäjälle edullista. Vasemmisto on ajanut jo hyvän aikaa terveyskeskusmaksujen poistoa, ja tuen tätä tavoitetta täydestä sydämestäni. Tämän päivän Helsingin Sanomissa kerrotaan, että 70 prosenttia helsinkiläisistä vastustaa maksun poistoa. Asiaa kysyttiin gallupissa näin: Terveyskeskusmaksun poistaminen aiheuttaisi Helsingille noin 4 miljoonan vuosittaiset lisäkustannukset. Pitäisikö terveyskeskusmaksu mielestänne poistaa vai ei? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kysymykseen olisi vastattu, jos se olisi aseteltu toisin, esimerkiksi näin: Terveyskeskusmaksun poistaminen madaltaa vähävaraisten kynnystä hakeutua perusterveydenhuoltoon ja saattaa siten vähentää kalliin erikoissairaanhoidon tarvetta. Pitäisikö terveyskeskusmaksu mielestänne poistaa vai ei? 

Myös Vasemmiston varapuheenjohtaja Aino-Kaisa Pekonen otti asian esille eilisessä välikysymyskeskustelussa. "Terveyskeskusmaksuja maksavat pienituloiset, kotiäidit, opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset. Sen sijaan työssäkäyvän väestön terveyspalvelut maksaa työnantaja. Tämä on selvä epäkohta", Pekonen linjasi.  

Kuntapolitiikassa olisi voitava tehdä myös pidemmän tähtäyksen ratkaisuja bisnesmaailmasta tutun kvartaalilogiikan sijaan. Neljä miljoonaa voi tuntua tässä tilanteessa isolta rahalta (vaikka Helsingillä menee muuhun maahan verrattuna taloudellisesti varsin hyvin), mutta pitkässä juoksussa satsaus voi tuottaa jopa säästöjä paitsi yksittäisen kansalaisen, myös koko kunnan tilipussiin.


tiistai 23. lokakuuta 2012

Oma koulu soma koulu

Koulushoppailu on kieltämättä hieman ärsyttävä trendisana, mutta ilmiö sanan takana vielä termiäkin ketuttavampi. Sitä paitsi sanaan sisältyy sisäänrakennettu luokkaoletus: samat vauraat perheet, jotka voivat harrastaa shoppailua, tuppaavat yleensä olemaan myös niitä, jotka kilpailuttavat alakouluja. Helsingin Sanomien eilisen uutisen mukaan Helsingissä lähikouluun menee ykkösluokkalaisista 78 prosenttia ja seitsemäsluokkalaisista 63 prosenttia. Kaupungissa niin kutsuttua lähikouluperiaatetta ei sovelleta sitovasti, eli vaikka lapsen asuinpaikkaa lähimmän koulun tulisi olla ensisijainen opinahjo, voivat vanhemmat valita lapselleen myös jonkin toisen koulun. Uutisen mukaan vain noin neljännes pääkaupunkiseutulaisista kannattaa rajoituksia kouluvalintaan. Ja eikö vanhemmalla olekin oikeus haluta lapselleen parasta?

Hyvinvoivassa kaupungissa koulutkin ovat tasalaatuisia, ja lapsen voi olettaa saavan aivan yhtä hyvää opetusta Ressussa kuin Vuosaaressa. Kuitenkin erot koulujen välillä ovat kasvaneet, ja syynä tähän on paitsi alueellinen eriarvoistuminen (niin kutsuttu white flight), myös vanhempien harrastama koulujen kilpailuttaminen. On tietenkin olemassa erilaisia lapsen lahjoihin perustuvia erityisluokkia, kuten musiikkiluokat, joille pääsyn pitää toki olla mahdollista kaikkialta kaupungista. Tavallisten koulujen välillä ei kuitenkaan oikeasti ole niin suuria eroja kuin minä ne näyttäytyvät huolehtivan vanhemman mielikuvituksessa. Maahanmuuttajien tai vähävaraisten perheiden lapsien runsas osuus luokalla ei tarkoita automaattisesti sitä, ettei lapsi oppisi järjestyshäiriöistä ja kielipulmista johtuen vaikkapa kertolaskua.

Ensisijainen tapa tasa-arvoistaa (!HUOM! ei tasapäistää) peruskouluja on järkevä ja monipuolinen asunto- sekä kaavoituspolitiikka. Oppilaaksiottoalueen sosioekonominen rakenne heijastuu kouluun, ja siksikin on olennaista rakentaa samoille alueille erikokoisia sekä omistus- että vuokra-asuntoja. Kouluja voidaan tukea myös positiivisen diskriminaation tuin, kunhan sen myöntämisperusteet vain saataisiin järkevöitettyä. Tällä hetkellä tärkeänä tuen saamisen mittarina on oppilaaksiottoalueen väestöpohja, mikä ei hyväosaisimpien laittaessa lapsensa muihin kouluihin vastaa välttämättä lähellekään tosiasiallista oppilasainesta. Lisäksi satsaaminen oppilashuoltoon, kouluavustajiin ja erityisoppilaiden tukeen on hyväksi kaikille, myös parhaille ja hyvinvoivimmille oppilaille. 

Lopuksi haluaisin heittää pallon koulushoppaileville vanhemmille. Onko todellakin niin, että lapsi kannattaa maahanmuuttajien tai köyhien pelossa laittaa kouluun, jonne matka on pidempi, ehkä turvattomampikin, ja josta puuttuvat kotipihan tutut kaverit? Tasa-arvoinen ja moninainen koulu on erinomainen tasa-arvoisen ja suvaitsevan yhteiskunnan tae, ja koulujen ja alueiden eriarvoistuessa hyvää tarkoittavat vanhemmat tulevat tahtomattaan vahvistaneeksi tendenssejä, joilta ovat yrittäneet lapsensa säästää.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Äänten kerjäläinen

Viimeinen viikko vaalikampanjoinnissa käynnistyy ja nyt voisi olla hyvä aika summata fiiliksiä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, kampanjoin varsin matalalla profiililla ja pienellä budjetilla. Pari pientä vaalimainosta olen ostanut, mutta nekin olen suunnitellut ja taittanut itse kuten myös flyerit. Älkää kertoko pomolle, että työpaikkamme tulostin on suoltanut jokusen arkin lentolehtisiä viime päivinä...

Koska taloudelliset resurssit eivät riitä kattavaan näkyvyyteen, täytyy läsnäolo hoitaa muuten. Olen päivystänyt useina päivinä Vasemmiston vaalimökillä Elielinaukiolla ja aion päivystää jatkossakin, minkä työltä ja koululta ehdin. Ihmisten kanssa keskustelu on useimmiten varsin palkitsevaa, ja todella ilahduttavaa on ollut ihmisten halu tulla juttusille nimenomaan minun kanssani - useampi on vetänyt hihasta ja tahtonut puhua nimenomaan nuorten asioista. On mukavaa huomata kampanjateemojensa kiinnostavan.

Tietenkin mökille eksyy myös jos jonkinnäköistä hiihtäjää urputtamaan, mutta oikeasti häiritsevät tyypit pystyn laskemaan yhden käden sormin. Rasist... anteeksi, maahanmuuttokriittisiä juttuja on saanut jonkun verran kuunnella, minkä arvasin toki jo etukäteen. Etenkin viikonloppuisin mökki vetää myös humalaisia, mitä en ainakaan itse koe mitenkään häiritseväksi, etenkin kun varsinkin vanhemman koulukunnan herrasmiesten ja -naisten tarinoita on usein kiva kuunnella. Ja eilenkin eräs miekkonen vielä juteltuaan kanssani pitkän tovin huikkasi mennessään "sie teet tärkeää työtä". Siitä tuli oikeasti hyvä mieli.

Mökillä ja markkinoilla seisoskelun lisäksi olen yrittänyt kampanjoida netissä monin eri tavoin. Paitsi että olen blogannut ja spämmännyt Facebookiin, olen ainakin yrittänyt keskustella erinäisillä suosituilla palstoilla vaihtelevalla menestyksellä. Yksi eniten keskustelua herättäneistä asioista viime aikoina on ollut kerjäämisen kielto, josta on persuvoimin tehty lakialoitekin. Tämä aihe tuntuu jakavan ihmisten mielipiteitä varsin rankasti, ja vastapuolen kanssa keskustellessa saa varata useamman parin pelihousuja mukaansa. 

Itse vastustan kerjäämiskieltoa sekä yllämainittua lakialoitetta jyrkästi. Monet lain tukijat perustelevat näkemystään järjestäytyneen rikollisuuden torjunnalla, mikä on hieman ontuva perustelu. On toki mahdollista, että ainakin jokin osa Helsinginkin romanikerjäläisistä kytkeytyy erilaisiin liigoihin. Liikennevaloissa kököttävän mummon siivoaminen pois näkyviltä puuttuu vain ongelmaan täysin väärästä päästä. Kukaan ei kerjää huvikseen, vaan köyhyyden vuoksi. Köyhyyttä itsessään ei voi kriminalisoida, ja kerjäämisen kieltäminen todennäköisesti hankaloittaisi näiden huono-osaisten ihmisten asemaa entisestään. Huono-osaisuus altistaa myös esimerkiksi ihmiskaupalle, mitä sitäkään ei torjuta sakottamalla uhria. 

Jutellessani asiasta netissä ehdokkaittemme kesken Silvia Modig huomautti, että äänestämällä Persuja saa tänne itse asiassa paljon enemmän kerjäläisiä. Jos ei panosteta rakentavaan EU-politiikkaan, kehitysapuun ja solidaariseen ulkopolitiikkaan, maailman köyhyysongelmaa ei saada ratkaistua ja se johtaa siihen, että yhä useampi on pakotettu etsimään hyvää elämää muualta. 

Toinen itseäni hämmentävä argumentti kiellon puolesta on se, että kerjääminen häiritsisi ihmisiä. Liikun lähes päivittäin Helsingin keskustassa enkä ole koskaan kokenut tulleeni erityisen häirityksi - paitsi humalaisten setämiesten taholta, he tosin vonkaavat yleensä jotain ihan muuta kuin rahaa. Kun tästä netissä kerroin, sain kuulla olevani ideologian sokaisema. Mutta eikö tuo toimi myös toiseen suuntaan? Jos lähtökohtaisesti suhtautuu kerjäläisiin kielteisesti tai jopa aggressiivisesti, saa varmasti myös aivan toisenlaista palautetta osakseen kuin neutraalilla asenteella liikkeellä oleva. Live and let live. 

lauantai 20. lokakuuta 2012

Oikeutta elimille!

Sade Kondelin avasi mielenosoituksen.
"Ootteks te tosissanne?" "Vittu te ootte sairaita."

Olin tänään mukana transsukupuolisten pakkosterilointia vastustavassa mielenosoituksessa Asema-aukiolla. Mielenosoitus sujui muuten erinomaisen hyvässä hengessä, mutta jostain syystä muutamien ihmisten piti tulla huutelemaan suureen ääneen asiattomuuksia satapäiselle miekkarijoukolle. Aihepiiri saattaa toki tuntua monesta tavan tallaajasta vieraalta ja kaukaiselta, mutta silti ihmisten reaktiot ihmetyttävät. Mikä tässä perustavanlaatuisessa ihmisoikeuskysymyksessä on niin ärsyttävää, että se noin provosoi ihmisiä?

Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on ensi sijassa ymmärtämättömyydestä ja haluttomuudesta ymmärtää. Kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on niin voimakkaasti elämismaailmaamme järjestävä tekijä, että pienetkin poikkeamat normista koetaan helposti ahdistaviksi ja hämmentäviksi. Transihmisiä on kuitenkin aina ollut ja tulee aina olemaan. Rasismin osaamme jo tuomita, samoin homofobian (vaikka toki tekemistä näilläkin saroilla vielä paljon on), mutta transsukupuoliset ovat yhteiskunnassamme lähes täysin näkymättömiä. Kunnioitan suuresti julkisuudessa esiintyneitä transihmisiä, kuten Marja-Sisko Aaltoa. Tässä asenneilmapiirissä vaatii suunnatonta rohkeutta tulla omilla kasvoillaan transkaapista ulos.

Kaksinapaiselle sukupuolijärjestelmälle perustuvassa lainsäädännössämme on paljon epäkohtia, jotka hankaloittavat transihmisten arkea. Osallistuin Helsingin Setan aiemmin tällä viikolla järjestämään vaalipaneeliin, jonka osallistujista yksi oli transsukupuolinen ja korjannut sukupuolensa miehestä naiseksi. Kyseinen nainen käytti naisen nimeä ja eli täysin tavallista naisen elämää - mutta juridisesti hän on yhä mies, koska on avioliitossa naisen kanssa eikä lainsäädäntömme hyväksy tällaista tilannetta. Voin vain kuvitella, miten kiusallisia tilanteita tämä aiheuttaa naisen joutuessa esimerkiksi äänestäessään todistamaan henkilöllisyytensä. 

Jäin mielenosoituksen jälkeen vaalimökille kampanjoimaan. Kuulin muun muassa, miten kaikki Helsingin ongelmat johtuvat maahanmuuttajista ja miten EU-kansanäänestyksessä aikoinaan ihmiset äänestivät väärin, koska heitä huijattiin tekemään niin. (Itse olen tuohon täysin viaton, koska tuolloin en ollut edes äänestysikäinen.) No, tämä mieshenkilö sanoikin äänestävänsä Jussi Halla-ahoa, joka lieneekin hänelle täysin oikea valinta. Meitä on moneen junaan.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Olkiukkojen karnevaali

Olkiukolla tai olkinukella tarkoitetaan sellaista argumentointitapaa, jossa vastapuolen väite kärjistetään niin äärimmilleen, että se saa väitteen esittäjän näyttämään ääliöltä. Hyökätään siis muunneltua väittämää vastaan. Jokainen, joka on joskus osallistunut nettikeskusteluihin, tietää olkiukkojen piiskaamisen olevan äärimmäisen yleinen tapa. Ongelmallista tästä tulee silloin, kun olkiukot vähin erin lihallistuvat "totuuksiksi" eikä alkuperäisestä väittämästä ole jäljellä enää pihaustakaan. Puolustaudu siinä sitten, kun et oikein enää tiedä, mitä olit edes alun perin puolustamassa.

Ajattelin tässä perjantain ratoksi pistää muutaman olkiukon päreiksi, jotta jatkossa näihin törmätessäni voin linkittää tähän blogitekstiin. Kätevää, eikö totta?
--------------
Se, että puolustan jotain ministeri Arhinmäen näkemystä tai lausuntoa, ei tarkoita sitä, että kannattaisin jalkapallohuliganismia tai jotain muuta yhteiskunnanvastaista toimintaa.

Se, että kannatan translain uudistusta ja sterilointipakon poistoa, ei tarkoita sitä, että haluaisin jokaisen miehen voivan synnyttää.

Se, että kannatan sukupuolisensitiivistä kasvatusta, ei tarkoita sitä, että haluaisin kasvattaa juuri sinun pojastasi homon. 

Se, että puolustan koulujen kasvisruokapäiviä, ei tarkoita sitä, että haluaisin lopettaa Suomesta lihantuotannon juuri nyt eikä viidestoista päivä. 

Se, että harrastan klassista laulua ja pidän oopperasta, ei tarkoita sitä, että olen piiloporvari.

Se, etten kannata kerjäämisen kieltämistä lailla, ei tarkoita sitä, että haluaisin majoittaa kaikki maailman romanikerjäläiset Helsinkiin, mielellään luksusasuntoihin. 

Se, että toivoisin tuloerojen kaventuvan, ei tarkoita sitä, että rakastan Neuvostoliittoa. 

Se, että kannatan ruuhkamaksuja, ei tarkoita sitä, että haluaisin kieltää autoilun kokonaan tai tehdä siitä rangaistavaa. 

Se, että olen feministi, ei tarkoita sitä, että vihaisin miehiä tai haluaisin tappaa heidät kaikki. 
--------
No niin. Keksiikö kukaan vielä muita? Valitettavasti tämän tyyppisiin olkiukkoihin törmää huomattavan usein, huomattavan monilla palstoilla. 

Nyt on aika suunnata vaalimökille tekemään kampanjaa. Olen siellä myös huomenna lauantaina iltapäivällä sekä maanantaina, jolloin HTY:n Naisyhdistys ja Helsingin Vasemmistofeministit valtaavat punaisen tuvan! Ja tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että Helsingin Vassissa olisi käymässä feministinen vallankaappaus. Se on nimittäin tapahtunut jo.



keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Shaken, not stirred

In Finland we have this thing called hyvä veli -järjestelmä. Setien varpaille astumisesta tuppaa yleensä saamaan sapiskaa, ja nyt näin on käynyt liikenneministeri Merja Kyllöselle. Pitkään jatkunut luottamuspula johti toissapäivänä Liikenneviraston pääjohtajan Juhani Tervalan eroon, eikä asiaa ole purematta setäpiireissä nielty. Sillä, että huonosta johtajuudesta ja muista vaikeuksista on puhuttu virastossa jo pitkään, ei tietenkään ole mitään väliä, kun koko episodi voidaan henkilöidä nuoreen vasemmistonaiseen, siis lähtökohtaisesti epäilyttävään. Silläkään ei tietenkään ole mitään merkitystä, että lainmukaisessa toiminnassa marssijärjestys menee juuri näin eli viimeinen sana kuuluu asioista vastaavalle ministerille.

Vasemmistoliiton ministeriryhmä on onnistunut tällä vaalikaudella profiloitumaan totunnaisuuksien ravistelijana. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen osallistumisvalinnoista olen itsekin kirjoittanut, eikä korkeakulttuuriväellä tunnu olleen viime aikoina juuri tärkeämpää tekemistä kuin ministerin toiminnan arvostelu. Kulttuuripossella on toki oikeus mielipiteeseensä, samoin kuin Tervalan lähtöpasseista mielensä pahoittaneilla setämiehillä (kyllä, olen nähnyt viimeksi kuluneen vuorokauden aikana netissä ja printtimediassa toista kymmentä puolustuspuheenvuoroa ja kaikki ne ovat lähteneet setämiesten näppiksiltä). Esimerkiksi toimittaja Antti Blåfield asettui tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan puolustamaan "kovaksi jätkäksi" kutsumaansa Tervalaa. Sillä, että tällaisilla "kovilla jätkillä" usein tuppaa olemaan taipumus murskata kaikki muut alleen hajota-ja-hallitse-metodilla, ei tietenkään ole mitään väliä. Maan tapa, never heard? Kun vielä hyvä veli -järjestelmän lihallistuma Ike Kanervakin järkyttyi, alkaa soppa olla syömistä vaille valmis.

Sekä kulttuuripiirit että setien saunaseurat ovat olleet pitkään kaiken arvostelun yläpuolella, ja siksi pidänkin ministerien toimintaa erinomaisen terveenä. Onkin ollut hupaisaa havaita, miten oikeiden argumenttien loppuessa ministerien arvostelu on keskittynyt epäolennaisuuksiin. On tietenkin helppoa arvostella kolmikymppisiä ihmisiä kokemuksen puutteesta - harvalla tuon ikäisellä ainakaan länsimaisissa hyvinvointivaltioissa on takataskussaan kolmenkymmenen vuoden työ- tai luottamustoimikokemus. Vielä huvittavampaa etenkin nettikeskusteluissa on ollut ministerien habitusten soimaaminen. "Tennariministeri" on toki varsin sympaattinen ilmaus, jota pystyy käyttämään myös positiivisessa mielessä. Lisäksi esimerkiksi Suomi24-keskustelupalstalla Kyllöseen viitataan toistuvasti "pyykkärinä", hänen osaamistaan, sukupuoltaan ja ulkoista olemustaan halventaen. Per Looks -kohun jälkimainingeissa herää väistämättä kysymys siitä, onko kansanomainen ulkomuoto vain perussuomalaisten etuoikeus? Samat ominaisuudet, jotka persujen kantamina määrittyvät positiivisiksi, ovatkin nuorella vassariministerillä yhtäkkiä torjuttavia.

Toivon ministereillemme voimia ja uskallusta jatkaa valitsemallaan tiellä. Valtaklikkien ravistelussa saattavat omatkin pöksyt repeytyä (ainakin pelihousut), mutta avoimemman ja rehellisemmän päätöksenteon puolesta taistelu on sen arvoista.


lauantai 13. lokakuuta 2012

ABC-Jonnet ja kilpailutus

Etenkin ruuhka-Suomen ulkopuolella on varsin tavallista, että nuoret kokoontuvat viettämään vapaa-aikaansa paikallisille huoltoasemille. ABC-asemilla hengailevista jonneista ja jonnista on tullut jo käsite: omassa oppilaitoksessani Humakissa on tutkittu aihepiiriä jo pitkään, ja erilaiset nuorten, muiden asiakkaiden ja asemien henkilökunnan väliset konfliktit ovat ylittäneet usein valtakunnallisenkin uutiskynnyksen. Konflikteja on pyritty ratkomaan nuorisotyön keinoin muun muassa kouluttamalla henkilöstöä nuorten kohtaamiseen. Kuitenkin kaupallinen toimija päättää viime kädessä aina itse toimintansa rajat, ja monissa paikoissa strategisiksi määreiksi ovat muodostuneet kellonaika 21.00 ja 18 vuoden ikä.

Nuorisotyön vieminen huoltiksille on ihan pätevä idea, muttei poista sitä tosiasiaa, että nuorilla pitäisi olla mahdollisuus viettää vapaa-aikaansa myös ei-kaupallisessa ympäristössä. Useinhan ABC:t muodostuvat paikkakunnan nuorten kokoontumispaikoiksi juuri siitä syystä, että muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Helsingissä tilanne on siinä mielessä parempi, että täällä alueellisten nuorisotilojen verkko on suhteellisen kattava. Mutta miltä kuulostaisi, jos tulevaisuudessa eivät ainoastaan nuoret hallitsisi ABC:n tiloja, vaan myös ABC nuorisotiloja?

Helsingissä ollaan aikeissa kilpailuttaa kahden nuorisotalon (Tapulikaupunki ja Kivikko) toiminnat ilman, että asiaa viedään edes valtuuston käsittelyyn. Helsingin Uutisten mukaan ”kaupungin hallintokeskuksen lakimiesten mukaan kahden nuorisotalon kilpailuttamista ei voida tulkita palveluiden ulkoistamiseksi, eikä asia siten vaadi kaupunginvaltuuston käsittelyä”. Tosiasiassahan kilpailuttamisella pyritään nimenomaan palvelujen ulkoistamiseen, joten perustelu ontuu.

Asiassa on valtavasti ongelmia. Nuorisolautakunnassa Vasemmistoa edustava Riku Ahola kertoi jutelleensa ulkoistuskysymyksestä Tapulin nuorten kanssa, eikä kaupungin toimintatavoille juuri ymmärrystä herunut. Nuoria ei oltu konsultoitu asiassa ollenkaan, korkeintaan he saisivat olla mukana ratkaisemassa kilpailutuksen voittajaa. Monelle nuorelle talolla käynti on tärkeä harrastus, ja heille turvallisten ja luotettaviksi tiedettyjen aikuisten, nuorisotalon työntekijöiden pysyvyys on ensiarvoisen olennaista. Kilpailutuksen seurauksena nykyään kaupungin palkkalistoilla olevien nuorisotyöntekijöiden työsuhteet eivät todennäköisesti jatkuisi ainakaan vastaavanlaisina. Ei ihme, että nuoria huolestuttaa. Helposti tulee mieleen, mitä muuta ulkoistamisesta saattaisi pahimmassa tapauksessa seurata: työntekijöiden vähentämistä, vuokratyön käyttöä, erilaisia maksuja toiminnasta, jopa käyntimaksuja. 

Nuorisotyö on kunnan ydintoimintaa, jota ei tulisi alistaa markkinavoimien vietäväksi heppoisin perustein. Kun vielä on kyseenalaista, säästetäänkö leikissä edes veronmaksajien rahoja, alkaa touhu haiskahtaa pahasti ideologiselta. Kivikon nuorisotalo toimii nykyäänkin kumppanuusperiaatteella kansalaisjärjestön kanssa, ja parhaassa tapauksessa kilpailutuksesta selviytyisikin voittajaksi jokin kolmatta sektoria edustava, voittoa tavoittelematon organisaatio. Kuitenkin pikkusormi pirulle olisi jo annettu, eikä mikään estäisi jatkossa esimerkiksi monikansallisten yhtiöiden tunkeutumista nuorisotyöhön, kuten jo vaikkapa terveydenhuollossa on tapahtunut.

perjantai 12. lokakuuta 2012

KU: Sinipaidat ovat täällä taas

Julkaistu Kansan Uutisissa 12.10.2012.

Sinipaidat ovat täällä taas

 

Muistan sen kuin eilisen päivän. Olin juuri aloittamassa iltavuoroa toissakeväisessä työharjoittelupaikassani, kun kännykkääni saapui viesti, jonka lukemisen jälkeen en muutamaan minuuttiin kyennyt minkäänlaiseen loogis-rationaaliseen toimintaan. Tampere United oli suljettu Veikkausliigasta.

Sanotaan, että mies (sic…) voi eläessään rakastaa monta naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Vaikka en heteromies olekaan, tuon sananparren totuusarvo tuli itselleni harvinaisen selväksi seuraavien päivien ja viikkojen aikana.

Kun elämä oli vuosikaudet rytmittynyt oman joukkueen koti- ja vieraspelien mukaan, tuntui olo yksinkertaisesti tyhjältä. Joku osa minusta puuttui, ja menetin mielenkiintoni hetkeksi koko kuningaslajia kohtaan. Radion liigakierroksen maalitunnari ei koskaan enää nostaisi samalla tavalla palaa kurkkuun.
Aikahyppy viime sunnuntaihin. Nettistriimillä juoksevat sinipaitaiset miehet pallon perässä Pyynikin nurmella tunnelmallisessa iltavalaistuksessa. Monisatapäinen katsojajoukko kannustaa suosikkiaan kohti ylempää sarjatasoa: selostuksen taustalta voi erottaa selvästi tutun ”Sinipaidat hyökkäykseen” –chantin. Siis mitä ihmettä?

En ollut ainoa, jolle suosikkijoukkueen katoaminen liigakartalta otti koville. Kuitenkin siinä, missä allekirjoittanut tyytyi märehtimään asiaa keskenänsä, ottivat toiset aloitteen omiin käsiinsä ja perustivat jalkapallojoukkueen.

Itse asiassa TamUn kannattajat olivat synnyttäneet oman yhdistyksensä, Tampere Unitedin kannattajat ry:n, jo vuonna 2009 tukemaan talousvaikeuksissa paininutta seuraa. TamUn pelien tultua surulliseen päätökseensä yhdistyksen aktiivit ottivat vastuun sinisten paitojen näkymisestä kotimaan viheriöillä. Viime vuonna pelattiin TamU-K:n nimellä vasta harrastesarjaa, tänä vuonna sitten jo Tampereen piirin Kutosta – ja ensi kaudella Vitosta, kun Tahmelan Vesa kaatui nousukarsinnan finaalissa maalein 4–2.

>>Nykyistä kansainvälistä jalkapalloa hallitsevat raharuhtinaat.
Kannattajien perustamat jalkapalloseurat eivät sinänsä ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Manchester Unitedin kannattajat perustivat oman seuransa, FC United of Manchesterin, jo vuonna 2005 vastalauseena joukkueen omistusjärjestelyille ja bisneshenkisyydelle.

Englannin kakkosliigaa pelaava, kymmenen vuotta sitten fanipohjalta perustettu AFC Wimbledon taas on monien silmissä se ainoa oikea Wimbledon: iso raha muutti alkuperäisen Wimbledon FC:n MK Donsiksi ja karkotti kannattajat.
Suomessakin FC PoPan kaaduttua viime vuonna taloudellisiin epäselvyyksiin ottivat fanit vetovastuun, ja uudelleensyntynyt Porin Palloilijat pelasi tällä kaudella Satakunnan Vitosta. 

Nykyistä kansainvälistä jalkapalloa hallitsevat raharuhtinaat, vedonlyöntiskandaalit ovat arkipäivää, kokonaisista jalkapalloseuroista on tullut kauppatavaraa ja siirtokorvaukset ovat paisuneet niin mammuttimaisiksi, ettei niitä edes se laulusta tuttu Tapparan miäskään päivässä kurkustaan alas kiskoisi. Tätä taustaa vasten kotimainen alasarjapalloilu yleensä, ja kannattajien perustamat seurat erityisesti, tarjoavat pienen toivonpilkahduksen läpimarkkinaistuneessa futismaailmassa.

Alasarjapelaajat ja joukkueiden eteen työtä tekevät vapaaehtoiset ovat mukana rakkaudesta lajiin, ja siksi heidän onnistuessaan sivustaseuraajan on helppo kokea aitoa mielihyvää. Jos Tampere Unitedin murskautuminen kapitalististen rahavirtojen pyörteissä romutti hetkeksi myös intohimoni vihreän veran shakin seuraamiseen, korjasi viimeistään TamU-K sen lopullisesti. Joukkueen ja sen kannattajien yhdessä tekemisen ilo on jotenkin niin vilpitöntä, niin kaunista, jotenkin niin... vasemmistolaista.

Näin vaalien alla monikin on taas innostunut huutelemaan Suomesta jalkapalloyhteiskuntaa. Mutta minkälaista jalkapalloa tässä tarkoitetaan? Itse ainakin näkisin Suomen mielelläni aladivaripalloyhteiskuntana, jossa kaikki pääsevät tavalla tai toisella mukaan eikä toimintaan osallistuminen jää kenelläkään rahasta kiinni – eikä avaintoimintojen luisuminen osaksi globaalia finanssikeinottelua ole välitön uhka.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Eläinystävällistä Helsinkiä rakentamassa

Osallistuin viime viikolla Animalian järjestämään kuntavaalipaneeliin Uudella Ylioppilastalolla. Paneelin aiheena olivat eläinten oikeudet paikallispolitiikassa. Niin erikoiselta kuin se saattaa kuulostaakin, tämä oli elämäni ensimmäinen kuntapaneeli, johon osallistuin keskustelijana. Etenkin Tamy-aikoina tuli erilaisia vaalipaneeleita vedettyä useitakin, mutta tässä roolissa neitsyys meni siis vasta nyt. Ennen paneelia ja vielä esittäytymiskierroksen aikana jännitti melkoisesti, mutta onneksi hermostuneisuus katosi kun päästiin asiaan.

Ennen varsinaista paneelia kuultiin tutkija Saara Kupsalan (Itä-Suomen yliopisto) alustus ikään kuin johdatteluksi illan teemaan. Kupsalan johtoajatuksena oli, että eläinten hyvinvoinnilla on oltava asema itsessään myös kuntatason päätöksenteossa. Keskeinen vaikuttamisen kohde Helsingissä ovat etenkin julkiset hankinnat: esimerkiksi valvontaeläinlääkärien määrä ja löytöeläinten kohtelu ovat meillä valtakunnallisessa vertailussa varsin hyvällä tasolla, vaikka toki parantamisen varaa aina löytyy. 

Kupsala nosti esille sen, miten erilaisissa kyselyissä kuluttajat usein ilmaisevat arvostavansa eläinten hyvinvointia ja esimerkiksi tuotantoeläinten mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäytymiseen. Siltikään tämä ei näy kulutuspäätöksissä: kasvisruoan ja vaihtoehtoisten eläintuotteiden kulutus on huomattavasti pienempää kuin asennetutkimuksista voisi päätellä. Kuitenkin on nähtävissä, että eläineettiset kysymykset kiinnostavat yhä useampaa. Kuntatasolla Kupsalan mukaan voidaan vaikuttaa hyvin monella tasolla eläinten asemaan: paitsi että kunnat ovat suuri ostaja ja esimerkiksi ravitsemuspalveluiden (kouluruoka, vanhainkodit, työpaikkaruokailut jne.) tuottaja, voidaan kunnassa edistää eläinten eettistä kohtelua myös esimerkiksi kasvatuksen ja valistuksen keinoin.

Varsinainen paneeli keskittyi pääasiassa julkisten hankintojen ympärille. Paikalla oli minun lisäkseni seitsemän edustajaa, yksi jokaisesta eduskuntapuolueesta. Kuten olin etukäteen arvellutkin, päädyimme olemaan asioista voittopuolisesti samaa mieltä: kasvisten asemaa ruokavaliossamme on pyrittävä lisäämään, lähi- ja luomutuotantoa edistettävä ja asenteita kasvissyöntiä kohtaan pyrittävä parantamaan. Itse nostin esille erityisesti kouluruokailun ja sen kasvatuksellisen merkityksen. Olimme yhtä mieltä myös siitä, että vaikka Helsingin kouluissa toteutettu kasvisruokapäivä onkin sinänsä erinomainen asia, sen propagoiminen epäonnistui viestinnällisesti aivan surkeasti. Asiasta tehtiin paljon suurempi numero ja siihen onnistuttiin sisällyttämään enemmän vastakkainasettelua kuin oli tarpeen. Toin esille myös oppilashuollon toimijoiden koulutuksen tärkeyden: mielestäni esimerkiksi terveydenhoitajien ei tulisi enää suhtautua kasvisruokaan erityisruokavaliona. Myös kouludemokratian merkitystä yritin korostaa.

Eroja panelistien välille saatiin aivan paneelin lopussa. Yleisöstä kysyttiin, että jos meidän kuntapäättäjinä pitäisi valita satsaaminen joko lähi- tai luomuruokaan tai lihansyönnin vähentämiseen, minkä valitsisimme. Monet painottivat luomua, mutta itselleni lihansyönnin vähentäminen oli vastauksena itsestään selvä. Lähi- ja luomuruoka ovat tietenkin sekä elinkeinopoliittisesti että eläinten hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita, mutta globaalissa mittakaavassa ne ovat vain piperrystä. Ilmastonmuutos on tosiasia, ja siihen voidaan kuntatasolla puuttua vaikuttamalla ihmisten kulutustottumuksiin. Kasvisruoan suosiminen on erinomainen keino hiilijalanjälkemme pienentämiseen, kuten toki myös vaikkapa joukkoliikenteen kehittäminen ja tiivis kaavoitus.


sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Pidemmät naiset siirtolapuutarhassa

Helsingin Vasen-lehti saatiin viimein painosta toissapäivänä ja sitä on jaettu jo turuilla ja toreilla tämän viikonlopun aikana. Paitsi että tuttuun tapaan toimin lehden toimitussihteerinä, tein siihen juttukokonaisuuden kaupunkiviljelystä ja -kulttuurista. Aukeaman pääjuttuna oli Vuokko Hovatan ja Aino Halosen haastattelu, jota valitettavasti jouduttiin taitossa jonkin verran lyhentämään. Julkaisen sen nyt tässä alkuperäisessä asussaan.

Ihanat naiset siirtolapuutarhassa

Helsinki haltuun luonnon ja kulttuurin keinoin

Näyttelijä ja muusikko Vuokko Hovatan siirtolapuutarhamökki Helsingin Pakilassa on mitä luontevin paikka syksyiselle jutustelutuokiolle. Mukaan kutsuttiin myös Vuokon ystävä, kulttuurintuottaja Aino Halonen. Luonto on poikkeuksellisen läsnä koko haastattelun ajan, ja tarinoinnin keskeyttävät milloin puista tippuvat omenat, milloin pöydälle eksynyt marjalude. Toisaalta rajansa luonnon ja kulttuurin sekoittumisellakin: Ainon tarina paprikan sisältä löytyneestä suuresta perhosesta saa koko pöytäkunnan kauhistelemaan. ”Luonto on silleen ihan jees kun mä lähden himasta, mutta mun kotiin ei ole faunalla asiaa”, hän veistelee.

Teksti: Elina Vainikainen

Pakilan siirtolapuutarha ei ole Helsingin ainoa, mutta suurimmasta päästä se on: havuaita kätkee sisälleen peräti 320 pikkuista mökkiä ja pihaa. Vuokko Hovatta on varsin tuore puutarhalainen, mutta idylli on jo ehtinyt saada hänet täysin pauloihinsa. Hän kertoo viettäneensä koko heinäkuun palstallaan: pari kertaa tarkoitus oli viipyä kotona pidempään, mutta puutarhan vetovoima houkutteli naisen nopeasti takaisin.

”Ostin tämän mökin toukokuussa, joten olen ehtinyt olla täällä vasta tämän kesän. Tätä ei oltu kahdeksaan vuoteen käytetty, joten aluksi oli tehtävä valtavasti remonttia ja raakaraivaamista.” Sato on jäänyt vielä vähäiseksi, joskin marjoja ja omenoita Vuokko on jo päässyt poimimaan. Ensi vuonna on tarkoitus aloittaa Vuokon sanoin ”vakavahenkisempi” viljely, nyt kun puutarhaan on ensin tutustunut kunnolla. Kaikkea ei voi aloittaa heti. ”Luonto pistää kampoihin, kun tämä on ollut niin pitkään käyttämättä”, Vuokko myöntää.

”Täällä on ollut ilo tutustua myös avuliaisiin ihmisiin ja saada samalla kuulla paikan historiaa. Vastapäisen tontin mummo on ollut miehensä kanssa rakentamassa tätä vuonna 1948, jolloin alue on perustettu”, Vuokko kertoo. Mökit usein periytyvätkin suvuissa eikä niihin ole ulkopuolisilla kovin helposti pääsyä, semminkin kun hinnat ovat karanneet monen ulottumattomiin. ”Onneksi kaupungin palstojen vuokrat ovat edullisempia.”

Pienimuotoinen viljely on naisille tuttua ennestään. ”Meidän molempien vanhemmat kuuluvat suuriin ikäluokkiin, joille kotitarveviljely on ollut enemmänkin välttämättömyys”, Aino Halonen muistuttaa. Ja noina aikoina maanviljelys oli nykyistä useammalle jokapäiväisen leivänkin lähde. ”Munkin faija on pienviljelijän poika, niin siellä tuli sitten kaikki kesät kykittyä naurispellolla. Kauhean lämmöllä en sitä voi muistella, mutta hyvän makuisia vihanneksia saatiin”, hän naureskelee. ”Mutta kun ajattelee sitä, miten maailman ruoantuotanto on vaikeuksissa kasvavan väkimäärän takia, niin onhan se hyvä lähtökohta pyrkiä tuottamaan edes jotain itse.” Kaupunkiviljelytrendi saakin naisilta varauksettoman hyväksynnän.

Kaupunki elävöittyy ihmisistä

Kaupunkiviljely on vain yksi esimerkki Helsinkiin pesiytyneestä omaehtoisesta toiminnasta. Viime aikoina etenkin kyläjuhlat ovat keränneet väkeä kaupunginosasta toiseen.

”Ihailen sitä, miten Helsingin kaupunkikulttuuri on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana elävöittynyt, miten ihmiset tekevät itse ja ottavat kaupunkia haltuun – esimerkkinä vaikka kaupunginosajuhlat”, Aino Halonen iloitsee. Asiat eivät kuitenkaan ole niin hyvin, kuin voisivat. ”1990-luvulla tällaisia tapahtumia oli persaukisten puoliammattilaistenkin helppo järjestää. Mikäli kyseessä oli voittoa tuottamaton tapahtuma, kaupunki saattoi toimittaa erilaisia asioita ilmaiseksi, mistä voi tänään enää haaveilla. On ihan uskomatonta, että kaupunki tukee esimerkiksi Käpylän kyläjuhlia mutta sitten laskuttaa sen saman rahan takaisin kenttävuokrana ja erilaisina muina tarpeina”, hän hymähtää. Kaupunki toimiikin nykyään firman kaltaisesti tulostavoitteineen. ”Jossain vaiheessa joku vain keksi, että kulttuurillakin voi tehdä rahaa.”

Vuokko Hovatta työskentelee Helsingin Kaupunginteatterissa, jota vastaan on hänen mielestään helppo hyökätä. ”Usein keskustelu perustuu kuitenkin puutteelliseen tietämykseen. Puhutaan esimerkiksi että meillä tehdään formaattimusikaaleja, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Wicked-musikaalista saimme ensimmäisenä maailmassa tehdä ei-formaatin”, hän kertoo. ”Taidelaitosten ongelma on se, että niiden pitäisi samaan aikaan tyydyttää kaikkien tarpeet”, Aino toteaa. ”Helsingissä on kuitenkin aivan fantastinen teatteritarjonta.”

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki tekee naisten mielestä hyvää työtä, eikä korkeakulttuuriväen viimeaikainen arvostelu saa ymmärrystä. ”Kuka sitten määrittää, mikä on korkeakulttuuria, että ainoastaan ooppera ja klassinen musiikki ovat sitä”, Vuokko kysyy. ”Puhuttiin Ainon kanssa aikaisemmin, että entäs taide-elokuva, kuvataide, kirjallisuus, teatteri, nekö eivät olekaan korkeakulttuuria?”

”Kulttuurialan ammattilaisena haluan sanoa kulloisellekin kulttuuriministerille, että kunhan se hoitaa hommansa mulle on ihan sama missä se pyörii näyttämässä naamaa”, Aino summaa.

Lasten koulutus on kaikkien asia

Kulttuurin lisäksi koulutus on Aino Haloselle tärkeä poliittinen teema.

”Meillä molemmilla kun on lapsia, on joutunut miettimään koulutuskysymyksiä ihan toisella tavalla, esimerkiksi luokkakokoja ja koulumatkoja”, Vuokko Hovattakin myöntää. Syksyisin myös huoli lapsista aktivoituu ihan toisella tavalla yhdessä vietetyn kesän jälkeen. ”Lähidemokratian näkökulmasta olisi hirveän hienoa, jos voitaisiin yhdessä keskustella esimerkiksi lasten koulumatkan turvallisuudesta. Hertallakin vaikka matka kouluun on tosi lyhyt, siinä on yksi aika hurja tienylitys ilman valoja tai töyssyjä.”

”Suurimmalle osalle helsinkiläisten koululaisten vanhemmista koulumatkat ovat ykkösasia”, Aino Halonen sanoo. ”Moni on valmis luottamaan kouluun ja koulutuksen sisältöön, mutta koulumatkoja ei tavallaan hallinnoi kukaan, ja jos vanhemmat haluavat niihin ottaa kantaa, riippuu muiden alueella toimivien aktiivisuudesta, meneekö viesti perille”, hän pohtii. Vanhempainyhdistysten kautta on mahdollista vaikuttaa, ja Kalliossakin Hertan koulun yhdistys on puuttunut koulumatkan turvattomuuteen. ”Käpylässähän me on tehty tätä tosi pitkään, ja voitaisiin konsultoida teitä”, Aino keksii.

Toisaalta moniin asioihin paras lääke on kotikasvatus. Ainon kotikonnuilla Käpylässä lapset juoksentelevat holtittomasti vilkkaasti liikennöidyn Koskelantien yli. ”Tällaiset asiat lähtevät kotoa. Toivoisin, että myös vanhemmat ottaisivat kantaa eivätkä jättäisi kaikkea koulun harteille”, hän vetoaa. ”Moni ajattelee, etteivät vanhemmat voisi vaikuttaa”, Vuokkokin toteaa. ”Vaikuttaa voi myös koulupäivän sisäisiin asioihin. Hertan luokassakin on ollut työrauhaongelmia, ja kyllä se on myös vanhempien asia kasvattaa lapsensa niin, ettei opettajan työ ole pelkkää poliisina toimimista.”

”Tärkeintä mitä vanhemmat voivat tehdä, on puhua toisilleen”, Aino kiteyttää. ”Pitää keskustella ihan pienistä asioista, kuten mitä meidän tai teidän lapset tekevät, kotiintuloajoista, läksyistä... Kaikki vanhemmat kuitenkin miettivät, miten asiat muissa perheissä ovat”, hän ohjeistaa. ”Ja lapset aina väittävät, että 'kun sekin saa sitä ja tätä' ja sehän on yleensä ihan puuta heinää.”

Luova hulluus voimavarana

Naisilla on tiedossa työteliäs syksy. Paitsi että Aino tekee vaalikampanjaansa ja Vuokolla on leipätyönsä Helsingin Kaupunginteatterissa, he puuhailevat myös yhteisen produktion parissa. Vain kerran esitettävä konsertti järjestetään juuri tämän lehden ilmestymisen aikaan, 6.10.

”Aino tuottaa mun Savoy-teatteriin tulevaa keikkaa. Hänen kanssaan on ihana työskennellä, koska hän on tehnyt paljon pieniä, spesiaaleja juttuja, mikä näkyy hänen työtavoissaan”, Vuokko kertoo. ”Ne jutut ovat aina lähteneet hulluista ihmisistä”, Aino lisää. ”Ja siitä, että ensin heittää jonkun hullun idean ja se sitten siinä yhteisesti jalostuu”, Vuokko komppaa.

”Minä, Aino ja Ainon äiti Aulikki Oksanen olemme tehneet varmaankin seitsemän vuotta yhdessä kaikennäköistä. Sitten saatiin tällainen idea, että mukaan lavalle tulevat myös säveltäjät, joiden kanssa olen tehnyt eniten yhteistyötä eli Tuure Kilpeläinen, Tuomo Prättälä ja Kerkko Koskinen”, Vuokko kertoo. Tänä vuonna häntä on työllistänyt Kerkko Koskinen Kollektiivin levytysprojekti, ja omakin äänite on tulossa ensi vuoden puolella.

Mun 14-vuotias poikani oli ollut Huvilateltassa Kollektiivin levynjulkkareissa ja sanoi, ettei ollut ihan hänen kaltaistaan musiikkia”, Aino naureskelee.

perjantai 5. lokakuuta 2012

KU: On vain yhdenlainen Litmanen

Julkaistu Kansan Uutisissa 5.10.2012.

On vain yhdenlainen Litmanen


Paavokin on täällä. Kääntäessäni päätäni vasemmalle huomaan kulttuuri- ja urheiluministerin jutustelevan rennosti vessajonossa. Hieman kauempana seurapiiritoimittaja Rita Tainola kuiskuttelee tuntemattomaksi jääneen mieshenkilön korvaan samaan aikaan, kun Pekka Hämäläinen astuu hissistä. Salamavalot välkkyvät ja ilmassa on suuren kulttuuri- ja urheilujuhlan tuntua. Juhlakalu on pukeutunut himmeästi kiiltävään harmaaseen seeprakuvioiseen bleiseriin, vaimonsa luottaa ajattoman tyylikkääseen tummaan iltapukuun. Itse olen valinnut garderobistani ylleni casuaalin sähkönsinisen Lahen Pojat JS -seuran t-paidan. Kuningas Litmanen -elokuvan kutsuvierasensi-ilta on juuri alkamassa.
>>Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin loppuhetkien julkinen näyttäminen on kriminalisoitava.

Kaikkien aikojen suurimmasta suomalaisfutaajasta kertova dokumentti on syksyn tapaus kotimaisissa jalkapallopiireissä. Fanit ovat odottaneet rainaa kuin kuuta nousevaa, ja ensi-illan katsomosta saattoikin bongata useita Kuningas-paitoja sekä banderolleja. Eikä elokuva taatusti Litmasen ihailijoille pettymys olekaan: se käy läpi Kuninkaan uran huiput, suvannot ja notkahdukset antaen paljon puheaikaa Litmasen kanssa pelanneille, häntä valmentaneille ja muille hänen elämäänsä vaikuttaneille henkilöille. Hupaisia anekdoottejakin kuullaan kourallinen.

Jalkapallon ystäville Kuningas Litmanen on tietenkin pakkokatsottava, mutta asiaan vihkiytymättömien silmissä se saattaa vaikuttaa jopa hivenen tylsältä. Huolellisesti toteutetun dokumentin ainoat ongelmat ovatkin, että paitsi ettei se tuo mitään uutta Litmasen julkikuvaan, se ei ole myöskään elokuvallisilta arvoiltaan erityisen kummoinen. Samanlaisia puhuvien päiden pajattamia henkilökuvia on nähty maailman sivu, ja ellei kuvauksen kohteena oleva henkilö kiinnosta, tuskin jaksaa filmiäkään lopputeksteihin asti väijyä. 

Suomifutiksen ystävän sydäntä tietenkin lämmittää kuulla maailmantähtien ylistävän omaa poikaamme, ja elokuvasta tuleekin hyvin esiin Litmasen kansainvälisissä jalkapallopiireissä nauttima arvostus. Siinä mielessä dokumentti on kohteensa näköinen, että Litmasen julkikuva on Suomessakin ollut – tähden omasta tahdosta toki – varsin yksiulotteinen ja urakeskeinen. ”Kuninkaan” kotimaassaan saama julkisuus on keskittynyt kahden teeman, futisansioiden ja loukkaantumisten, ympärille. Osuvasti elokuvakin jakautuu näitä aihepiirejä noudatellen kahteen puoliaikaan. 

Litmasen perhe on mukana vain muutamassa otoksessa, ja etenkin vanhempien muistelot pikku-Jarista ovat hykerryttäviä. Päähenkilön pokerinaama murtuu elokuvan aikana vain kahdesti hänen muistellessaan edesmenneitä läheisiään. Kyynelten pusertuessa raavaan miehen silmänurkkiin katsojakin liikuttuu aidosti. Tämänkaltaista vilpittömyyttä leffa olisi kaivannut rutosti lisää.

Kuningas Litmanen on elokuva, joka olisi ollut ennemmin tai myöhemmin pakko joka tapauksessa tehdä, niin suuri kansallissankari Litmanen meille on. Nyt kun tämä pakollinen muotokuvaosuus on saatu käsiteltyä, toivoisi seuraaviin Litmanen-elokuviin rahtusen riskinottoa. Musta Litti voisi olla liikaa, nukkeanimaatio saattaisi jo toimiakin, tai entäpä fanin tunteikas uskontunnustus Maradona by Kusturican malliin? Lasinilkat taipuisivat taatusti monenlaisen elokuvataiteen innoittajaksi. 

Ai niin, oli ihan unohtua. Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin loppuhetkien julkinen näyttäminen on viimeistään nyt kriminalisoitava ankaran rangaistuksen uhalla, koska tuon taaperruksen katsominen vieläpä isolta valkokankaalta on vakava riski terveydelle.