tag:blogger.com,1999:blog-45245145675464223882024-03-13T16:50:48.374+02:00Ajatusten ViinikanojaLassekin kaatu ja silti se voitti.Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.comBlogger212125tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-90420751938373478922021-11-14T15:56:00.002+02:002021-11-14T15:56:22.203+02:00Lihansyöjäheteromiehet ja queerin politiikka eli kuinka tulkita sukupuolen esittämistä sosiaalisessa mediassa Judith Butlerin avullaTämä teksti on kirjoitettu kesällä 2019 Poliittisen ajattelun perusteet -kurssille. Tulin työsyistä palanneeksi tähän ja tulin siihen tulokseen, että se ansaitsisi tulla kokonaan julkaistuksi. Eli tässäpä hiukan teoreettista pläjäystä sunnuntain ratoksi. <span><a name='more'></a></span><div><br /></div><div><br /></div><h2 style="text-align: left;">
Lihansyöjäheteromiehet ja queerin politiikka </h2><h3 style="text-align: left;"><span style="font-weight: normal;">eli kuinka tulkita sukupuolen esittämistä sosiaalisessa mediassa Judith Butlerin avulla</span></h3><div><br /></div><h3 style="text-align: left;">1. Johdanto </h3><div><br /></div><div>Seuraan sekä työni vuoksi että huvikseni varsin paljon sosiaalista mediaa. Olen ollut jo pitkään erityisen kiinnostunut siitä, miten sosiaalisessa mediassa käytetyt puhetavat sekä uusintavat että tuottavat niin sosiaalista kuin poliittista todellisuutta: esimerkiksi maahanmuuttokeskustelun koventuneen retoriikan on usein katsottu jo itsessään vaikuttaneen maahanmuuttopolitiikan linjauksiin. </div><div><br /></div><div>Sukupuolen ja seksuaalisuuden julkisessa ilmaisemisessa representaatio näyttäisi laajentuvan kahteen suuntaan. Toisaalta erilaiset vähemmistöt, kuten trans- ja muunsukupuoliset, ovat astuneet monilla alustoilla näyttävästi kaapista ulos ja esimerkiksi Suomenkin Twitterissä keskustelua sukupuolivähemmistöjen oikeuksista käyvät yhä enenevässä määrin ne, joita asia henkilökohtaisesti koskee. Kun vähemmistöistä puhutaan entistä enemmän myös valtajulkisuudessa ja asenteet tuntuvat muuttuvan jatkuvasti suopeammiksi, uskaltaa entistä useampi esiintyä myös tietoverkoissa ihan omana itsenään. </div><div><br /></div><div>Toisaalta – ja tätä olisi houkuttelevaa pitää vastareaktiona edelliselle – kommenttiraidoille on ilmestynyt myös toisenlaisia sukupuolen ja seksuaalisuuden manifestaatioita. Kutsun tätä ilmiötä banaaliksi hegemoniseksi maskuliinisuudeksi: sellaisiksi ulostuloiksi, joissa korostuvat jopa naurettavuuteen asti konservatiiviseen kulttuurisesti hyväksyttyyn mieheyteen kuuluvat attribuutit. Näissä lausunnoissa alleviivataan omaa heteroseksuaalisuutta, lihansyöntiä, ”äijämäisyyttä” ja usein aktiivisesti pyritään erottautumaan paitsi vähemmistöistä, myös (hetero)naisista. Mielestäni tämä ilmiö on erinomaisen kiinnostava, ja siitä lähti myös ajatus tähän esseeseen. </div><div><br /></div><div>Sosiaalista mediaa ja internetiä ei enää pitkiin aikoihin ole pidetty muusta elämästä erillisenä saarekkeena, joka toimisi eri tavoin kuin offline-maailma. Online-ympäristöjä onkin hyödyllistä tarkastella samoin analyysityökaluin kuin verkon ulkopuolista maailmaa – eikä näiden kategorinen erottelu ole itse asiassa edes järin järkevää. </div><div><br /></div><div>Tarkoitukseni on tässä esseessä tarkastella sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatioita sosiaalisessa mediassa Judith Butlerin ajatuksiin tukeutuen. Avaan ensin Butlerin ajattelun muutamia avainkäsitteitä, minkä jälkeen sovellan niitä yllä esittelemiini empiirisiin havaintoihin. Käytän esimerkkeinäni pronominien kirjaamista Twitterin käyttäjätietoihin sekä ylläkuvaamaani banaalia maskuliinisuutta tuottaviin kommentaareihin. Tämän jälkeen vedän lankoja yhteen ja luonnostelen, miten sosiaalista mediaa voi hyödyntää butlerilaisen queerin politiikan käytännössä. </div><div><br /></div><div>Ymmärrän tässä tekstissä politiikan sellaisena, kuin monet noin 1980-luvulla ihmistieteissä tapahtuneen kielitieteellisen käänteen jälkeiset ajattelijat sen mieltävät: kritiikkinä ajatusta objektiivisesti havaittua todellisuutta kohtaan ja sen tarkasteluna, miten tämä todellisuus muotoutuu ja sitä muokataan erilaisissa kielipeleissä, kuten teksteissä ja käsitteissä. Näitä kielipelejä pelataan yhtä lailla esimerkiksi arkisessa kommunikaatiossa kuin Louis Althusserin termiä käyttäen ideologisissa valtiokoneistoissa: parlamentaarisessa politiikassa, kasvatuksessa, oikeuslaitoksessa ja niin edelleen. </div><div><br /></div><h3 style="text-align: left;">2. Judith Butlerin ajattelu </h3><div><br /></div><div>Judith Butleria (s. 1956) pidetään yhtenä tärkeimmistä nykyhetken politiikan teoreetikoista. Hän on toiminut jo vuodesta 1994 retoriikan ja vertailevan kirjallisuuden professorina Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä. Butlerin teoksista ehdottomasti tunnetuin on alun perin vuonna 1990 julkaistu Gender Trouble (suom. Hankala sukupuoli, 2006), joka on oletetusta haastavuudestaan huolimatta kulunut niin akateemikkojen kuin aktivistienkin käsissä. Se on vaikuttanut myös esimerkiksi amerikkalaisten psykologien käsityksiin homoseksuaalisuudesta sekä inspiroinut taiteilijoita. (Butler 2006, 27; Pulkkinen 2000, 47; Roman-Lagerspetz 2008, 162.) Butler on tullut tunnetuksi siitä, että hän päivittää ajatuksiaan jatkuvasti – jo Gender Troublen vuoden 1999 painoksen esipuheessa hän kuvaa pyrkineensä ensijulkaisun jälkeisessä tuotannossaan selkeyttämään pointtejaan ja kertoo myös laajentaneensa näkemyksiään joistain asioista. Samoin hän jo Bodies that Matter -kirjassaan (1993) korjaa yhä sitkeästi elävän väärinymmärryksen, että hän Gender Troublessa väittäisi sukupuolen olevan vapaasti valittavissa ja vaihdettavissa. (Butler 2006, 26,28; Roman-Lagerspetz 2008, 162.) Hänet tunnetaan yhä myös aktiivisena poliittisena keskustelijana sekä kysyttynä puhujana. </div><div><br /></div><div>Butlerin tunnetuin ajatus on väite sukupuolen performatiivisesta luonteesta. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sukupuoli ole olemassa ”luonnostaan” vaan sitä jatkuvasti tuotetaan ja uusinnetaan erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa käytännöissä. Tällä ajatuksellaan Butler ylittää aiemmassa feministisessä kirjallisuudessa yleisesti hyväksytyn sex/gender -erottelun (suomeksi puhutaan biologisesta ja sosiaalisesta sukupuolesta) ja väittää, että samoin kuin gender, myös sex on konstruktio eikä näin niiden erottelu ole edes kategorisesti järkevää. Butlerin mukaan sukupuoli tuotetaan toistamalla tiettyjä tuttuja, kulttuurisesti hyväksyttyjä eleitä ja toimintatapoja, ja ne ovat merkityksellisiä ja tunnistettavia vain tämän toiston myötä. Näin ollen sukupuoli on Butlerille ensi sijassa tekemistä, ei olemista: se on jatkuva prosessi ja rituaali. (Cover 2012, 178; Butler 2006, 25; Pulkkinen 2000, 49, 52; Pulkkinen & Rossi 2006, 9-10; Roman-Lagerspetz 165, 177.) Mikään ele tai toiminta ei ole ”miehinen/naisellinen” tai ”maskuliininen/feminiininen” itsessään, vaan se on sukupuolittunut jatkuvien merkityksellistämisten kautta. Avainasemassa tässä on kieli, jossa nämä merkityksellistämiset tapahtuvat, emmekä voi tavoittaa todellisuutta ilman kielellistä väliintuloa. Butler siis ei kiistä esimerkiksi fyysisen ruumiin olemassaoloa vaan muistuttaa, ettemme koskaan voi tavoittaa sitä sellaisenaan vaan aina käsitystemme ja kielemme läpi. Täten myös ajatus biologisesta sexistä hierarkkisesti ensisijaisena kulttuuriseen genderiin nähden mitätöityy. (Pulkkinen 2006, 50.) </div><div><br /></div><div>Toinen tärkeä käsite Butlerin ajattelussa on genealogisuus, joka tarkoittaa asioiden alkuperän metsästämisen sijaan sen kartoittamista, miten ja millaisilla operaatioilla asioiden nykytilaan on päädytty. Nämä operaatiot tuottavat ymmärrettävää sukupuolta paitsi toistojen, myös poissulkemisten kautta: Butler puhuu erityisesti homoseksuaalisuuden poissulkemisesta ja insestitabusta tällaisina käytäntöinä, jotka ovat muovanneet käsityksiämme hyväksyttävästä sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta. Feministisessä tutkimuksessa 1990-luvulle asti pidettiin naiseutta ja mieheyttä yksiselitteisinä ja selvinä kategorioina, ja juuri tämän oletuksen Butler haluaa purkaa. Butlerille sukupuoli on kontingentti, ei-välttämätön, ja tämä kontingenssi ulottuu paitsi sukupuolen sosiaaliseen rakentumiseen, myös sukupuoleen itseensä kategoriana. Genealogisessa kritiikissä esimerkiksi kieltäydytään etsimästä sukupuolen alkuperää vaan nimenomaan tarkastelemaan, minkälaisten käytäntöjen, diskurssien ja instituutioiden toiminnan kautta olemme päätyneet mieltämään sukupuolen kuten sen miellämme. (Butler 2006, 41, 53; Pulkkinen 2006, 47-49.) </div><div><br /></div><div>Butlerin kirjoituksia yleensä ja Gender Troublea erityisesti on tavattu pitää vaikeaselkoisina ja hankalasti avautuvina. Tutustuttuani aiheeseen ja käytyäni GT:n suomennoksen läpi olen pakotettu pyrkimään loiventamaan tätä mielikuvaa. Ensinnäkin väitän, että iso osa teoksen näennäisestä vaikeudesta palautuu jo siihen, että Butlerin ruotimat ajattelijat (kuten Michel Foucault ja Luce Irigaray) eivät itsessään ole sieltä helpoimmasta ja yksiselitteisimmästä päästä. Toisekseen – ja tämä on tärkeää – aika on ollut Butlerille suosiollinen. Vuonna 1990 monet Butlerin ajatukset olivat aivan uutta, ihmeellistä ja vierasta, mutta vuosikymmenten saatossa esimerkiksi sukupuolen performatiivisuudesta on tullut feministisen, niin akateemisen kuin populaarin, keskustelun valtavirtaa. Monet Butlerin Gender Troublessa esittämät huomiot elävät esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluissa ilman, että niitä osataan edes palauttaa alkuperäiseen esittäjäänsä. Jos on yhtään seurannut feminististä keskustelua viime aikoina, monet pointit ovat jo ennestään tuttuja ja ymmärrettyjä. Näin ollen, vaikka jokin teoksen lause olisikin liian kimurantti sisäistettäväksi, perusajatukset välittyvät suht helposti. </div><div><br /></div><div>Toki jotkin Butlerin 1990-luvun ajatukset tuntuvat nykyään jos nyt eivät vanhentuneilta, ainakin sellaisilta, että hän luultavimmin tänä päivänä pohtisi monia asioita hieman toisista kulmista. Esimerkiksi sukupuolen performatiivisuutta pohdittaessa keskustelu muunsukupuolisuudesta tarjoaisi läjäpäin analysoitavaa – ja Butlerin analyysityökalut toimisivat tässä mainiosti. Itse perusteesit ovat yhä ajankohtaisia, ehkä tänä päivänä vieläpä enenevässä määrin. </div><div><br /></div><h3 style="text-align: left;">3. Sukupuolen tuottaminen sosiaalisessa mediassa </h3><div><b>3.1. Toisintekeminen heteromatriisin sisällä</b> </div><div><br /></div><div>Ihmiset rakentavat sosiaalisessa mediassa minuuttaan monenlaisin performatiivisin keinoin. Esimerkiksi profiilin muokkaus, vastaukset kommentteihin, sivutykkäykset, kaveripyynnöt ja statuspäivitykset synnyttävät moninaisen performanssien kudelman, jossa yksilö pyrkii luomaan itsestään mahdollisimman yhtenäistä ja koherenttia kuvaa, myös sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden suhteen. Se, mitä Butlerin mukaan pidämme sisäisenä sukupuolen olemuksena, tosiasiassa tuotetaan tietyillä teoilla. Nämä performanssit eivät tapahdu tyhjiössä, vaan niitä rajoittavat ja ohjaavat paitsi sosiaalisen median omat toimintatavat, myös kulttuurisesti hyväksytty toimintakenttä, jota Butler kutsuu heteroseksuaaliseksi matriisiksi. Tämä kenttä luo perustan sille, mitä voidaan pitää ymmärrettävänä, inhimillisenä ja ”todellisena”. (Butler 2006, 25, 34; Cover 2012, 178.) </div><div><br /></div><div>Rob Cover jakaa sosiaalisen median performanssit kahteen luokkaan. Muokkaamalla omaa profiiliaan sosiaalisen median käyttäjä valikoi, millaista informaatiota hän seuraajilleen ja/tai kavereilleen antaa. Tähän lasketaan esimerkiksi statuspäivitykset, staattisluonteiset informaatiot (kuten iän, sukupuolen tai asuinpaikan ilmoittaminen Facebookissa) ja kuvat. Toinen luokka koostuu sosiaalisesta toiminnasta, kuten kaverien lisäämisestä sekä ryhmiin ja verkostoihin kuulumisesta. (Cover 2012, 179.) Molemmissa toimintamalleissa tuotetaan ja uusinnetaan myös sukupuolta ja seksuaalisuutta. Kun käyttäjä ilmaisee Facebookin julkisissa käyttäjätiedoissa olevansa nainen tai mies, hän kirjoittautuu samalla osaksi kaksinapaista sukupuolijärjestelmää ja toistaa sitä. Samoin klikkaamalla tykkäyksiä omalle sukupuolelleen hyväksytyiksi katsotuille kohteille tai käymällä keskusteluja sukupuolen mukaan vahvasti eriytyneissä ryhmissä tulee kuin vahingossa pönkittäneeksi heteromatriisia. </div><div><br /></div><div>Olennaista Butlerin ajattelussa on ymmärtää, että mikäli sukupuoli on lähtökohtaisesti kontingentti ja performatiivinen, sen voi myös tehdä toisin. Yksilön ”koherenssi” ja ”jatkuvuus” eivät täten ole olemuksellisesti ihmisyyteen kuuluvia vaan kulttuurisesti synnytettyjä ja ylläpidettyjä normeja, jotka tuottavat ymmärrettäviä sukupuolen ja seksuaalisuuden performansseja. Jos ja kun kulttuuriin ilmestyy ihmisiä, jotka ilmaisevat itseään ”epäkoherentisti” ja ”epäjatkuvasti” ja kieltäytyvät noudattamasta ihmisyyden sukupuolitettuja normeja, alkaa koko matriisi huojua. (Butler 2006, 69.) </div><div><br /></div><div>Sosiaalinen media on oiva paikka juuri tällaiselle horjuttamiselle. Viime aikoina monet feministit ovat lisänneet Twitter-tietoihinsa (riippumatta siitä, millä kielellä twiittaavat) käyttämänsä sukupuolitetut, englanninkieliset persoonapronominit (he/him, she/her, they/them). Jos ajattelemme sukupuolta ei-butlerilaisittain luonnollisena ja yksiselitteisenä käsitteenä, voi tuntua oudolta, miksi vaikkapa joku ”itsestään selvästi nainen” aukikirjoittaa pronomininsa biossaan. Jos taas allekirjoitamme Butlerin ajatukset sukupuolen tilanteisuudesta ja tuotetusta luonteesta, toimintaan tulee enemmän järkeä. </div><div><br /></div><div>Jo pelkkä they/them-pronominien näkyviin kirjoittaminen on heteromatriisia haastava performanssi. Kyseisiä pronomineja käyttävät yleensä juuri sellaiset ihmiset, muunsukupuoliset ja ei-binääriset (nonbinary), jotka tekevät sukupuoltaan vallitsevan kulttuurin silmissä epäkoherentisti ja epäloogisesti. Ei-binääristen ihmisten näkyvä läsnäolo sosiaalisen median alustoilla pakottaa ihmiset laajentamaan käsitystään sukupuolesta ja identiteetistä. Pronominikysymys on siksikin kiehtova, että feministisen ajattelun historiassa on käytetty mittaamattomasti painomustetta kielen sukupuolittuneisuuden analyysiin – ja monet (kuten Butlerin usein siteeraama Luce Irigaray) ovat päätyneet etsimään miehisestä alistavasta vallasta vapaata kieltä. Butler osoittaa pohdinnoissaan, miten on mahdollista toimia vallankumouksellisesti myös olemassa olevien valtahierarkioiden puitteissa ainoastaan toistamalla niitä hiukan toisin (Butler 2006, 87): sinänsä alistavassa kielessä toimiminen ei automaattisesti tarkoita sorron uusintamista. They/them-pronominit olivat olemassa kielessä jo ennen, kuin sukupuolivähemmistöt ottivat ne käyttöön ja laajensivat niiden käyttöalaa – ikään kuin siteerasivat niitä ”väärin”. Tämä, jos mikä, on butlerilainen performatiivinen sukupuoliteko. </div><div><br /></div><div>Näin ollen jokainen pronominivalinta on performatiivinen teko, joka tulee ymmärrettäväksi ainoastaan toistojen myötä. Kirjaamalla myös ”perinteiset” sukupuolittuneet pronominit julkisiksi tehdään ensinnäkin näkyväksi se, että myös nämä kategoriat ovat sosiaalisesti rakentuneita: ne eivät ole yhtään sen luonnollisempia tai alkuperäisempiä kuin they/them. Toisekseen pronominivalinnoilla voidaan haastaa sitä oletusarvoa, että tietynlaisesta habituksesta seuraisi väistämättä tietynlainen sukupuoli. Pronominien kirjaaminen kaikenlaisissa tapauksissa alleviivaa sukupuolen moninaisuutta ja avaa paikkoja toisintekemiselle. </div><div><br /></div><div><b>3.2. Lihaasyövät heteromiehet, biologia ja karnevaali </b></div><div><br /></div><div>Genealoginen ajattelu haastaa oletuksen alkuperästä: on olennaisempaa ajatella sukupuolta konstruktiona ja prosessina kuin esimerkiksi biologiaan, tiettyihin kromosomeihin tai ruumiinmuotoihin palautuvana. Menneiden vuosisatojen tieteellinen keskustelu on diskursiivisesti tuottanut näennäisen luonnollisen ajatuksen biologisesta sukupuolesta, ja tällä projektilla on ollut myös poliittisia tarkoitusperiä (Butler 2006, 55). Vaikka Butler kirjasi pohdintansa Gender Troubleen jo lähes kolme vuosikymmentä sitten ja myös luonnontieteet ovat viime vuosikymmeninä kyseenalaistaneet oletuksen kaksinapaisesta sukupuolesta, elää myytti ”biologisesta sukupuolesta” yhä vahvana. Sitä uusintavat sosiaalisessa mediassa äänekkäästi paitsi monet uskontoon ajattelunsa tukevat, myös monet yleisen konservatiivisesti ajattelevat. Tässä ”luonnollistetussa” sukupuoliajattelussa biologinen ja sosiaalinen sukupuoli sekä (heteroseksuaalinen) halu asettuvat jatkumolle, jossa ensimmäisestä seuraa toinen ja näistä kolmas (Butler 2006, 76). Näihin luonnollistettuihin sukupuoliin kohdistetaan myös erilaisia rooli- ja toimintaodotuksia, kuten esimerkiksi oletukset naisten hoivaavuudesta tai miesten kiinnostuksesta tekniikkaan. Samoin sukupuolia esitetään erilaisin ruumiillisin ilmaisuin: jalat harallaan istumalla (”manspreading”) ”suoritetaan miestä” (Pulkkinen 2000, 53). Tästä ei ole pitkä matka ajatukseen, että myös sosiaalisessa mediassa sukupuolta suoritetaan erilaisin ilmaisuin, jotka ovat historian saatossa latautuneet sukupuolittuneiksi. Esimerkiksi sydänemojien käyttöä pidettäneen feminiinisenä, samoin erilaisten mietelausekuvien jakamista. </div><div><br /></div><div>Butler puhuu heteromatriisin yhteydessä ”laista”. Tämä laki on juuri se kulttuurisesti hyväksytty järjestys, jota toistamalla sukupuolta ja seksuaalisuutta totunnaisin tavoin ylläpidetään. Lakimetafora on siksikin toimiva, että sen oletetaan edeltävän tekoja ja olevan olemassa niistä riippumatta – siis pysyvinä sääntöinä – ja tämän lain rikkominen aiheuttaa osassa ihmisiä paitsi suoranaista raivoa, myös vaatimuksia rangaistuksista, myös juridisessa mielessä. </div><div><br /></div><div>Identiteetit muodostuvat aina kanssakäymisessä, ja koska ihmisillä on yhteiskunnassa erilaisia valta-asemia, myös tässä prosessissa valta näyttelee merkittävää roolia (Roman-Lagerspetz 2008, 178). Edellisessä luvussa pronominiesimerkin kautta kuvaamalleni pyrkimykselle laajentaa ymmärrettävien identiteettien kategoriaa onkin ilmaantunut äänekäs vastaliike, jota tässä esseessä kutsun banaaliksi hegemoniseksi maskuliinisuudeksi. Viittaan hegemonialla nimenomaan hallitsevaan valta-asemaan: traditionaalisesti (mies)sukupuolta performoiva, valkoinen hetero on usein standardi-ihmisen mittari, jota vasten muut esitykset näyttäytyvät poikkeamina ja Toisina. Banaliteetilla ajan takaa näiden performanssien usein tahatonta stereotyyppisyyttä ja jopa surkuhupaisuutta – esimerkiksi monista ilmastonmuutoskeskusteluista tuttu maskuliinisuuden osoittaminen (tai siihen pyrkiminen) ilmaisemalla syövänsä muuten aivan pirusti lihaa, on aidosti varsin koomista kaikessa hölmöydessään. Samoin esimerkiksi muunsukupuolisista kertovien uutisten Facebook-kommenttiraidat ovat useimmiten täynnä ”on vain mies ja nainen ja näin sanoo biologia” -tasoista argumentaatiota. </div><div><br /></div><div>Tulkitsen nämä banaalin maskuliinisuuden ilmaukset enemmän tai vähemmän tietoisiksi pyrkimyksiksi pönkittää heteromatriisia, joka ilmaisijoista näyttäytyy asioiden luonnollisena järjestyksenä. Esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen ja ylipäätään erilaisten sukupuolitekojen aiempaa näkyvämpi läsnäolo mediassa ja verkkokeskusteluissa (ilman, että näitä ihmisiä on kehystetty friikeiksi tai negatiivisesti poikkeaviksi) tuntuu provosoivan monia tavalla, joka itse asiassa tukee Butlerin tulkintaa sukupuolen performatiivisuudesta. Butler puhuu etenkin dragin yhteydessä karnevaalista: jäljitellessään sukupuolta ylenpalttisesti drag-esiintyjät tulevat samalla paljastaneeksi sukupuolen keinotekoisen ja kontingentin luonteen. Tämä ”sukupuolen parodia” kohdistuu nimenomaan ajatukseen sukupuolen alkuperästä karnevalisoiden sen ja osoittaen sen rakennetun luonteen. (Butler 2006, 231.) </div><div><br /></div><div>Uusintamalla hegemonista maskuliinisuutta äänekkään konservatiivisesti ja stereotyyppisesti kommenttiraitojen miehet tulevat performoineeksi sukupuoltaan drag-artistin tavoin ylenpalttisesti. Näin ollen kaksinapaista järjestystä pönkittäväksi tarkoitettu retoriikka tuleekin vahingossa toimineeksi itseään vastaan: se tekee näkyväksi miessukupuolen esittämisen konventiot, ja kyse on nimenomaan esittämisestä, ei mistään olemuksellisesta. Samoin tässä diskurssissa tehdyt, usein karkeat rajanvedot suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja esimerkiksi homoista puhuminen ”naismaisina” tai ”ällöttävinä” tekevät näkyväksi sen, miten matriisi toimii ulossulkemisten kautta. Kun oma cisheteroidentiteetti koetaan uhatuksi ja se ei enää näyttäydykään ainoana mahdollisena sukupuolen ja seksuaalisuuden tekemisen tapana, noustaan diskursiivisille barrikadeille. </div><div><br /></div><div>Kehrääjä-kollektiivin heinäkuisessa<a href="https://kehraaja.wordpress.com/2019/07/28/yksityisasioita-vai-ihan-tavallisia-kuulumisia/"> blogikirjoituksessa</a> kuvataan kiinnostavasti heteromatriisin toimintaa sen kautta, minkälaiset puhetavat katsotaan yksityisasioiksi ja mitkä ei (Kehrääjä 2018). Esimerkiksi työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa on täysin tavanomaista puhua itse järjestämistään tyttöjen illoista, kertoa eri sukupuolta olevan partnerinsa kanssa suunnittelemastaan lomamatkasta tai kertoa löytäneensä Tinderistä kiinnostavan eri sukupuolta olevan matchin. Jos näissä keskusteluissa kertoja tai kohde vaihtuisi sukupuoli- tai seksuaalivähemmistön edustajaksi, muuttuisivat keskustelut monen silmissä yksityisasioiksi. Butlerin näkökulmasta olennaista tässä on, miten kulttuurissamme toiset performanssit ovat sallitumpia kuin toiset, jopa niin pitkälle, ettemme edes miellä niitä performansseiksi. Monikaan heteronainen ei ajattele ”tekevänsä sukupuolta” kertoessaan vaikka treffeistään miehen kanssa – tällainen käyttäytyminen on niin luonnollistettua, niin biologistettua, ettemme enää näe sen konstruktioluonnetta. Ja samalla näiden keskustelujen miettiminen tekijöitä ja kohteita muuttaen osoittaa myös sen, miten myös matriisin sisällä on täysin mahdollista toimia toisin. </div><div><br /></div><div>Kommenttiraitojen lihansyöjäheterot toistavat tätä luonnollistettua diskurssia niin pitkälle, että sen luonnollisuus ja alkuperäisyys alkavatkin näyttää kyseenalaisilta – ja lisäksi tällä karnevaalilla altistavat itsensä helpoiksi maaleiksi juuri tämän esseen kaltaiselle kritiikille. Butler toki muistuttaa, että parodia itsessään ei ole kumouksellista vaan sillä on aina riski tulla hyväksytyksi ja kesytetyksi kulttuurisen hegemonian välineeksi (Butler 2006, 233). Tästäkin syystä sosiaalisen median palaute on tärkeää: omilla hymiöillämme, kommenteillamme ja reaktioillamme voimme joko edistää hegemoniaa tai vaalia kumouksellista hämmennystä parodian edessä. </div><div><br /></div><div>Myös tämän diskurssin toisteisuus ja mielikuvituksettomuus alleviivaa sen performatiivista luonnetta. Kun on tuhannetta kertaa lukenut transkysymyksiä käsittelevistä keskusteluista, miten joku haluaa välttämättä identifioitua taisteluhelikopteriksi , alkaa väkisin miettiä, eivätkö nämä onnettomat osaa keksiä mitään itse. Paitsi että omaa luonnollistettua identiteettiä rakennetaan toiston keinoin, myös oletettuja viholliskuvia tuotetaan ja siten oman subjektin rajoja muovataan ylenpalttisen parodisesti. Toistamalla tiettyjä pilkallisia avaintermejä myös osoitetaan kuuluminen omaan viiteryhmään ja miinoitetaan sen rajat. </div><div><br /></div><h3 style="text-align: left;">4. Some ja queerin politiikka </h3><div><br /></div><div>Judith Butlerille politiikka merkitsee liikkeellepanoa ja haltuunottoa. Olennaista ei ole pyrkiä luomaan uutta ja parempaa sukupuolta, subjektia tai ruumista, vaan pyrkiä operoimaan olemassa olevalla kentällä työstäen ja asettaen liikkeeseen niitä asioita, jotka rakentavat esimerkiksi sukupuolta. Rajoja sukupuolten välillä ei tuosta noin vain kumota, mutta niitä voi häiritä – eikä tämä vaadi uuden kielen käyttöönottoa. Butlerille queerin politiikka onkin nimenomaan erilaisten identiteettitermien haltuunottoa ja toisin siteeraamista. (Roman-Lagerspetz 2008, 180-181.) </div><div><br /></div><div>Nykyään puhutaan paljon identiteettipolitiikasta ja sitä käytetään myös poliittisena lyömäaseena: ”identiteettipolitiikan” ajatellaan olevan jotain ”asiapolitiikalle” toisarvoista himphamppua, jossa kylmä järki korvataan tunteella ja fiiliksellä. Tosiasiassa kaikki nämä käsitteet ovat sosiaalisia konstruktioita, myös identiteetti. Butler ylittääkin ylläesittämäni dualismin rajat ja toteaa, ettei tekijää ole olemassa ilman tekoa: ei siis ole olemassa identiteettiä ilman identiteettiä rakentavia tekoja, jolloin teot ovat yhtä lailla identiteettipolitiikkaa kuin identiteettipolitiikka tekojen ja asioiden politiikkaa. Tekijä myös muuntuu tekojen myötä, mikä haastaa ajatuksen pysyvästä identiteetistä. (Butler 2006, 237.) </div><div><br /></div><div>Butleria edeltävässä keskustelussa pohdittiin paljon naiseutta kategoriana ja naista feminismin subjektina. Tämä pohdinta oli tärkeää, mutta se tuli oheisvahinkona ulossulkeneeksi monia alistettuja ryhmiä pois feministisen ajattelun ja toiminnan piiristä: feminismin subjektista tuli korostetun valkoinen, länsimaalainen, cissukupuolinen ja hyväosainen. Butler kritisoi tätä asetelmaa voimakkaasti ja korostaa, ettei yhtenäistä subjektikategoriaa tulisi edes pyrkiä määrittämään, koska projekti on mahdoton. Tästä näkökulmasta luvussa 3.1. kuvaamani pronominikysymys erityisesti ja sukupuolivähemmistöjen näkyvä läsnäolo sosiaalisessa mediassa yleensä ovat vahvasti butlerilaisia poliittisia tekoja: kun sukupuolta entistä enemmän toistetaan ”epäkoherentisti” tai ”epäloogisesti”, sitä vähemmän loogisilta ja koherenteilta alkavat kulttuurisesti hyväksytyt kaksinapaiset sukupuoliajatukset näyttää. Tällaisessa toiminnassa ”riitasointuinen ja epäluonnollistettu performanssi paljastaa luonnollisuuden performatiivisen statuksen” (Butler 2008, 243). </div><div><br /></div><div> Sosiaalinen media on oiva paikka queerin politiikalle, mutta siinä on haasteensa – joista esittelemäni banaalin maskuliinisuuden ilmaukset ovat vain yksi. Jokainen etenkin Facebookia ja Twitteriä käyttävä tietää, miten helposti keskustelut muodostuvat yksiäänisiksi – esimerkiksi maahanmuutosta käytävää keskustelua tuppaavat dominoimaan kriittiset, jopa rasistiset äänet, ja sellaiset ihmiset, joilla on asiasta omakohtaista kokemusta, kokevat usein tulevansa syrjäytetyiksi tai vaiennetuiksi. Täsmälleen sama koskee sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymyksiä. Jos siis haluamme aidosti tukea moniäänisyyttä, epäkoherentteja esityksiä ja sukupuolen moninaista tekemistä, niille on annettava tilaa ja niitä on tuettava. Butlerin ajattelussa päämääränä onkin ensin etsiä sellaisia repeämiä tai epäjohdonmukaisuuksia heteromatriisissa, joita voisi strategisesti hyödyntää (pronominien käyttö on tästä hyvä esimerkki) ja tämän jälkeen toistaa näitä tekoja niin, että pikku hiljaa mahdollisten sukupuolitekojen kenttä laajenee ja luo taas tilaa uudenlaisille performansseille. </div><div><br /></div><div>Vaikka kuinka sosiaalista mediaa arvostellaan sen luomista kuplista (mikä toki osin pitääkin paikkansa) se on monelle ihmiselle aidosti paikka, jossa voi törmätä aivan itsestä ja omasta elinympäristöstä poikkeaviin ihmisiin, asioihin ja mielipiteisiin. Se on myös samastumisen paikka, josta monet heteromatriisin laitamilla sukupuoltaan esittävät ihmiset voivat löytää vertaisiaan ja tulla ymmärretyiksi omilla ehdoillaan. Samoin se on paikka, jossa sukupuoli-identiteettejä on aidosti mahdollista demokratisoida – ja josta tämä vallankumouksellinen prosessi voi laajeta. Butler myös muistuttaa, ettei tämä prosessi ole mahdollinen ilman, että ihmiset – kaikki, ei vain vähemmistöt – tulevat tietoisiksi omasta ajattelustaan ja sitä ohjaavista hierarkioista (Roman-Lagerspetz 2008, 182). Kun hyväksyy oman identiteettinsä kontingenttiuden ja prosessiluonteen, on valmis ymmärtämään myös toisintekemisen. Kyökkipsykologina olisi houkuttelevaa tulkita lihansyöjäheteroidenkin tuskan kumpuavan juuri huonosta oman minuuden tuntemisesta ja pysyväksi koettuihin ominaisuuksiin kynsin hampain ripustautumisesta, mutta ehkä emme mene siihen tällä kertaa. </div><div><br /></div><h3 style="text-align: left;">Lähteet </h3><div><br /></div><div>Anttonen, Anneli & Lempiäinen, Kirsti & Liljeström, Marianne (toim.) (2000) Feministejä – aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino. </div><div>Butler, Judith (2006) Hankala sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus. </div><div>Cover, Rob (2012) Performing and undoing identity online: Social networking, identity theories and the incompatibility of online profiles and friendship regimes. Convergence: The International Journal of Research into New Media Technologies 18(2), 177-193. </div><div>Kehrääjä (2019) Yksityisasioita vai ihan tavallisia kuulumisia? https://kehraaja.wordpress.com/2019/07/28/yksityisasioita-vai-ihan-tavallisia-kuulumisia/ Luettu 2.8.2019. </div><div>Lindroos, Kia & Soininen, Suvi (toim.) (2008) Politiikan nykyteoreetikkoja. Helsinki: Gaudeamus.
Pulkkinen, Tuija (2000) Judith Butler – Sukupuolen suorittamisen teoreetikko. Teoksessa Anttonen, Anneli & Lempiäinen, Kirsti & Liljeström, Marianne (toim.) (2000) Feministejä – aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino. S. 43-60. </div><div>Pulkkinen, Tuija & Rossi, Leena-Maija (2006) Suomentajilta. Teoksessa Butler, Judith (2006) Hankala sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus. S. 7-16 </div><div>Roman-Lagerspetz, Sari (2008) Judith Butler. Performatiivisuuden politiikka. Teoksessa Lindroos, Kia & Soininen, Suvi (toim.) (2008) Politiikan nykyteoreetikkoja. Helsinki: Gaudeamus. S. 162-185.</div>Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-24478739525383933962021-05-28T17:48:00.002+03:002021-05-28T18:06:41.002+03:00Demokratiasta ja äänestämisestä<p>Nyt ennakkoäänestyksen käynnistyttyä on herännyt taas keskustelu äänestämisen merkityksestä. Sosiaalisessa mediassa on syyllistetty ihmisiä äänestämättömyydestä, ja keskustelun laineet ovat lyöneet välillä korkeinakin. Olen itse pohtinut tätä aihepiiriä viime vuosina monestakin syystä paljon ja näkemykseni ovat jossain määrin myös muuttuneet. Lienee siis syytä avata hiukan pidemmin omia ajatuksiani parlamentaarisesta demokratiasta. <span></span></p><a name='more'></a><p></p><p>Ihan ensiksi toivoisin aivan jokaisen lopettavan puhumisen äänestämisestä kansalais<i>velvollisuutena. </i>Meillä Suomessa äänestäminen ei ole pakollista, ja jokainen tekee päätöksensä ihan itse. Ollessani viime eduskuntavaaleissa auttamassa laitosäänestyksissä näin monia todella kurjia tilanteita, joissa ikääntynyt ihminen olisi kovasti velvollisuudentunnosta halunnut äänestää, mutta siitä vain ei tullut mitään. Ihmiset myös saattavat sairastua vaalipäivänä tai heillä voi olla muita hankalasti ennakoitavia syitä. Velvollisuudesta puhuminen tuntuu näiden ihmisten kannalta todella pahalta. Puhutaan ennemmin oikeudesta tai mahdollisuudesta.</p><p>Toisekseen kuntavaaleissa äänestäminen ei ole ainoa tapa vaikuttaa. Itse järjestö- ja aktivistitaustaisena arvostan ulkoparlamentaarista vaikuttamista korkealle, ja itsellenikin kuntapolitiikka on vain yksi osa paletista. Jokainen ihminen tekee valintansa vaikuttamiskeinojen suhteen itse, ja ymmärrän erittäin hyvin, miksi monet priorisoivat vaikkapa kansalaisaktivismia. Ja itse asiassa vielä muutama vuosi sitten olin kohtalaisen varma, että omakin vaikuttamistyöni tapahtuisi jatkossa luottamuselinten ulkopuolella. Muutin kuitenkin mieltäni, koska en halunnut jättää yhtään kiveä kääntämättä.</p><p>Olisi myös melko ankeaa, jos kuntalaisella ei olisi mahdollisuutta vaikuttaa oman paikkakuntansa asioihin kuin kerran neljässä vuodessa. Helsingissäkin on otettu käyttöön osallistuvan budjetoinnin OmaStadi-järjestelmä, jossa on toki edelleen korjattavaa mutta joka alkaa pikku hiljaa vastata tarkoitustaan. Niin ikään erilaisia digitaalisia vaikutuskanavia on olemassa jo laajalti ja niitä epäilemättä kehitetään jatkossa lisää. Sosiaalinen media on myös madaltanut kansalaisten kynnystä ottaa yhteyttä päättäjiin - toki niin hyvässä kuin pahassa. Kuitenkin netinkäytön yleistyminen on helpottanut ongelmien nostamista yleiseen tietoisuuteen.</p><p>Ja sitten se olennaisin pointti, mistä toivoisin puhuttavan paljon enemmän: äänestämättömyydestä soimaaminen on luokkavihamielistä. Tiedämme tutkimuksista, miten äänestäminen jakaantuu Suomessakin selvästi sosioekonomisen aseman mukaan. Hyvinvoiva keskiluokka äänestää innokkaasti siinä, missä pienituloisissa ja vähän koulutetuissa ryhmissä osuus on huomattavasti pienempi. Kyse ei ole siitä, etteivät huonommassa asemassa olevat ymmärtäisi politiikan merkitystä tai hoksaisi puolustaa omaa etuaan vaan siitä, ettei päähän potkivaa järjestelmää haluta tukea tai koeta oman elämän kannalta merkitykselliseksi. Ja tämä on poliitikkojen ongelma, ei kansalaisten. Jos ihminen jättää äänestämättä siksi, että kokee äänensä olevan merkityksetön, vika on järjestelmässä. </p><p>Tämä näkyy myös siinä, miten erilaiset demokratiaprojektit, joilla pyritään kasvattamaan äänestysaktiivisuutta, päätyvät usein aktivoimaan vain jo ennestään äänestämiseen myönteisesti suhtautuvia. Jos luottamus systeemiin on nollissa, ei sitä kohenneta kivoilla kampanjoilla. </p><p><a href="https://politiikasta.fi/kansalaisten-aktiivisuustalkoot-eivat-ratkaise-riskiyhteiskunnan-ongelmia/">Akatemiatutkija Hanna Wass on todennutkin</a> hienosti pohjoismaisen hyvinvointivaltion olevan paras demokratiainnovaatio, mitä on keksitty. Jos haluamme nyt äänestämisessä aliedustettujen ryhmien aktivoituvan, meidän on vahvistettava hyvinvointivaltiota: panostettava koulutukseen ja työllisyyteen, kavennettava terveyseroja ja annettava ihmisille aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa. Eriarvoisuuden kasvaminen taas heikentää kansalaisten luottamusta paitsi järjestelmään, myös toisiinsa. Äänestyskäyttäytyminen onkin eriarvoisuuden julma indikaattori, eikä lyödyn lyömisestä ole tässäkään mitään hyötyä. Ei syyllistetä sorrettua, muutetaan yhteiskuntaa.</p>Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-64952496826548034652021-04-22T14:54:00.003+03:002021-04-22T15:00:04.793+03:00Oikeus olla nuori - yhdeksän vuotta myöhemmin<p>Vuoden 2012 kuntavaaleissa sloganini oli "Oikeus olla nuori". Opiskelin tuolloin ammattikorkeakoulussa nuorisotyötä, olin ehtinyt jo tehdä alalle työharjoitteluja ja vähän palkallistakin työtä. Sen lisäksi kävin jo tuolloin satunnaisesti opettamassa peruskouluissa. <span></span></p><a name='more'></a><p></p><p>Tuona aikana nuorista käyty julkinen keskustelu oli huomattavan ongelma- ja kontrollikeskeistä. Kampissa sijainnutta Gekko-taideteosta ympäröineet kaiteet poistettiin, koska nuoret olivat ottaneet paikan omakseen ja heidän koettiin häiritsevän kauppakeskuksen muita asiakkaita. Puhe pyöri lähinnä siinä, miten häiriköivät nuoret saataisiin siivottua pois julkisilta paikoilta kunnon ihmisten tieltä. Minua tämä diskurssi vitutti suunnattomasti, enkä tunnistanut siitä niitä lukuisia upeita nuoria, joiden kanssa työskentelin. </p><p>Näin yhdeksän vuotta myöhemmin on pakko todeta, että sloganini on nyt vielä ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin silloin viimeksi. Paitsi, etteivät kontrollipuheet ole kadonneet mihinkään, on nuorten elämä viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana hankaloitunut ja monimutkaistunut valtavasti. Koulutusuudistukset ovat johtaneet siihen, että nuoret joutuvat tekemään elämänsä ratkaisevia päätöksiä huomattavan nuorina, valmennuskursseja järjestetään yhä nuoremmille ja työmarkkinoiden epävarmuus koskettaa ensisijaisesti nuoria ikäluokkia, mikä taas näkyy toimeentulon haurautena. Ja nämä kehityskulut ovat olleet olemassa jo paljon ennen koronaa. Pandemiaa voi syyttää monesta, mutta nuorten vaikeuksien kohdalla se on lähinnä jyrkentänyt eroja: niillä, joilla meni hyvin ennen koronaa, menee todennäköisesti hyvin nytkin. Mutta entistä useampi putoaa kelkasta kokonaan. </p><p>Koronapandemia on herättänyt paljon keskustelua nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveydestä, ja hyvä niin. Samalla on vihdoin päästy puhumaan myös siitä, mikä aiheeseen vihkiytyneillä on ollut tiedossa jo kauan: mielenterveyspalveluiden resurssit ovat surkealla tolalla. <a href="https://yle.fi/uutiset/3-11813380">Yle uutisoi</a> vastikään itsetuhoisia nuoria olevan sairaaloissa niin paljon, että osa joutuu nukkumaan käytävillä. Jutussa HUS:n edustaja totesi sairaanhoitopiirin tilannetta "kohtuulliseksi", mikä herätti ainakin omassa somekuplassani ns. huutista. Tosiasiassa palveluihin on ollut jo pitkään todella vaikea päästä. </p><p>Lasten, nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveyspalvelut kaipaisivatkin kipeästi lisäresursseja. Kyse ei ole vain laitoshoidosta tai mielenterveyden avopalveluista, vaan myös matalan kynnyksen palveluista oppilaitoksissa. Nuorelle usein luontevin keino etsiä apua on oman koulun tuttu koulupsykologi tai muu ammattilainen, ja kun koulut ovat olleet etäopetuksessa, ei näitäkään palveluita ole saanut. Tulokset näemme kaikki. Onneksi resursseja on tulossa lisää: <a href="https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000007932145.html">Helsinki on perustamassa aivan uusia toimipisteitä</a> sekä lisäämässä oppilaitosyhteistyötä. Tämä on aivan erinomainen uutinen. Jatkossa on huolehdittava myös siitä, että palveluja tarjotaan eri puolilla kaupunkia ja että niihin pääsee maksutta.</p><p>Mielenterveyspalveluiden lisääntynyt tarve ei ole kuitenkaan syntynyt tyhjästä, ja nyt on korkea aika miettiä, missä mättää. Väitän, että todella suuri tekijä kehityksen taustalla on juuri se, ettei nuorella ole enää oikeutta olla nuori. Yhteiskunta paineistaa suorittamaan jo hyvin nuoresta lähtien niin, ettei nuorella yksinkertaisesti ole aikaa kasvaa ihmisenä. Olen joskus todennut, että nuoruusiän tärkein kehitystehtävä on näennäisen päämäärätön haahuilu ja lonniminen. Nuoren on yksinkertaisesti voitava luoda merkityksellisiä ihmissuhteita, pohtia omaa identiteettiään, tehdä virheitä ja oppia niistä, kasvaa ja kehittyä. Kaikki tämä vie aikaa. Ei ole yhtään kenenkään kannalta fiksua, että poltamme nuoremme loppuun jo ennen täysi-ikäistymistä. </p><p>Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus hyvään mielenterveyteen. Nyt varttuvien ikäluokkien kohdalla yhteiskuntamme on epäonnistunut surkeasti, eikä tilannetta korjata enää pelkästään lisäämällä palveluita. Uusliberalistinen, mitattaviin suorituksiin keskittyvä ja yksilön vastuuta korostava politiikka ei ole hyväksi kenellekään, mutta aivan erityisen turmiollista se on kasvaville ja aikuistuville nuorille. </p><p><br /></p><p><br /></p>Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-9472137019299370282021-02-24T22:03:00.003+02:002021-02-24T22:04:12.482+02:00Laadukas peruskoulu on tasa-arvon taeSuomessa olemme tottuneet ajattelemaan, että jokainen koulu on yhtä hyvä. Näin isossa kuvassa toki edelleen onkin: suomalaiset opettajat ovat kansainvälisessä katsannossa pitkälle koulutettuja, opetus laadukasta ja maksutonta. Näistä on syytä pitää kiinni. <span><a name='more'></a></span><div><br /></div><div>Koulutuksen kentiltä kuuluu kuitenkin huolestuttavia uutisia. Apulaisprofessori Venla Bernelius on laatinut opetus- ja kulttuuriministeriölle <a href="https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162857">selvityksen koulutuksellisesta tasa-arvosta.</a> Selvityksen keskeinen tulos on se, että lisääntynyt alueellinen ja sosiaalinen eriytyminen haastaa koulutusjärjestelmämme. Erityisessä riskissä Helsingin kannalta ovat sosiaalisesti huono-osaisilla alueilla olevat koulut. </div><div><br /></div><div>Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Maailmalta tiedämme, että usein hyvinvoiva keskiluokka alkaa välttää kouluja, joissa on esimerkiksi paljon köyhiä tai maahanmuuttajataustaisia lapsia. Tämä saattaa johtaa myös opettajien saamisen hankaluuteen. "Koulushoppailussa" on suurelta osin kyse koulujen erilaisista maineista ja puskaradion vaikutuksesta, ei niinkään todellisista eroista oppimisessa ja opetuksessa. </div><div><br /></div><div>Kuitenkin on myönnettävä, että oppilaiden erilaiset kotitaustat vaikuttavat myös opetukseen. Jos luokassa kovin monella on vaikkapa hankaluuksia opetuskielen kanssa tai muuten suurempi ohjauksen tarve, se syö opettajan resursseja. Ideaalitilanteessa luokat olisivatkin moninaisia: peruskoulu parhaimmillaan on paikka, jossa erilaiset ihmiset erilaisine taustoineen kohtaavat oppien tulemaan toistensa kanssa toimeen. Kaikille yhteisen peruskoulun merkitystä yhteiskunnan tasa-arvoisuudessa ei voi liikaa korostaa. </div><div><br /></div><div>Mitä sitten koulujen eriytymiskehitykselle voisi tehdä? Tärkeässä asemassa on kaupunkisuunnittelu. Koska perheet useimmiten valitsevat lapselleen edelleen lähikoulun, on myös oppilaaksiottoalueilla merkitystä. Kaupunginosien segregoituessa segregoituu myös koulutus, ja tästäkin syystä esimerkiksi uusille asuinalueille olisi kaavoitettava erilaisia asumistyyppejä monipuolisesti. Ei myöskään ole mitään ydinfysiikkaa tajuta, että lisäämällä perheiden hyvinvointia muilla elämänalueilla helpottuu myös lasten koulunkäynti. Kirjoitan myöhemmin lisää koulun ja sosiaalitoimen yhteistyöstä sekä oppilashuollon merkityksestä. </div><div><br /></div><div>Myös koulutuspoliittisia ratkaisuja on olemassa. Helsingissä on jo pitkään hyödynnetty niin sanottua positiivisen diskriminaation rahoitusta eli ylimääräistä tukea kouluille, joiden oppilaista suuri osa on pienituloisista, vähän koulutetuista ja/tai maahanmuuttajataustaisista perheistä. Tukea on käytetty esimerkiksi opettajien palkkaamiseen tai materiaalien hankintaan, ja sillä onkin pystytty pienentämään opetusryhmien kokoa. <a href="https://vatt.fi/-/helsinkilaisnuoret-hyotyvat-positiivisen-diskriminaation-rahoituksesta">VATT:n tutkimuksessa</a> muutaman vuoden takaa osoitettiin PD-tuen todella toimivan: se on muun muassa kasvattanut maahanmuuttajataustaisten oppilaiden ja poikien hakeutumista jatko-opintoihin roimasti. Tuki on kaupungin budjetissa vain murusia, mutta maksaa itsensä takaisin lasten ja nuorten toiveikkaampana tulevaisuutena. Tämä järjestelmä on syytä säilyttää ja kehittää nykyistäkin toimivammaksi.</div><div><br /></div><div>Toinen tapa on tehdä lähikouluista houkuttelevia. Sijoittamalla erilaisia erityisosaamista tai kiinnostusta vaativia linjaluokkia, kuten musiikkiluokkia, myös lähiöiden kouluihin, nousee lähikoulujen status yllättävästi. Näiden suhteen on kuitenkin oltava tarkkana: linjaluokille on kannustettava hakemaan myös lahjakkaita ei-hyväosaisten perheiden lapsia. Erilaiset standardista poikkeavat koulupolut vaativat vanhemmilta aktiivisuutta ja systeemin tuntemista, ja tässä hyvinvoiva, koulutettu keskiluokka on vahvoilla. On huolehdittava, ettei linjaluokista tule nykyistä enempää eliitin turvasatamaa yhdenvertaisen systeemin sisällä. Ylipäätään mitä enemmän kouluvalintoihin lisätään pyrkimistä ja hakeutumista, sitä enemmän järjestelmä suosii niitä, jotka osaavat niitä hyödyntää. Toki tätä jossain määrin voidaan purkaa opinto-ohjauksella, mutta monet valinnat tehdään käytännössä niin aikaisin, että niistä tosiasiassa vastaavat vanhemmat. </div><div><br /></div><div>Viime vuosien koulutuspolitiikka ei ole kaikin osin ollut onnistunutta, mutta silti toivoisin, ettei yhtenäisen peruskoulun ideaalia lähdettäisi romuttamaan. Ajatuspaja Suomen Perusta julkaisi tänään <a href="https://www.suomenuutiset.fi/uutuuskirja-vasemmistoradikaalien-myllertama-peruskoulu-on-palautettava-raiteilleen/">kirjan</a>, jossa muun muassa toivotaan "yksityiskouluja, joihin pääsisi tasokokeiden eli oppilaan menestymisen perusteella, siis riippumatta vanhempien varallisuudesta". Tosiasiassahan tämä johtaisi nimenomaan sosioekonomiseen eriytymiseen, sillä tällaisiin tasokokeisiinhan hakeutuisivat nimenomaan hyväosaisten lapset - sama logiikka kuin linjaluokissa. Ja kun peruskoulutus eriytyy, se heijastuu koko yhteiskuntaan lasten ja nuorten erilaisina elämän edellytyksinä. Tämä ei ole oikeudenmukaista.</div><div><br /></div><div>On tärkeä ymmärtää, ettei koulu ole yhteiskunnasta erillinen saareke: se heijastaa, uusintaa ja tuottaa eriarvoisuutta. Kuten <a href="https://yle.fi/uutiset/3-10928059">Venla Bernelius toteaa</a>: kun puhutaan koulujen eriytymisestä, niin oikeastaan puhutaan yhteiskunnan eriytymisestä ja siitä, kuinka huono-osaisuus tiivistyy. Kaikkia yhteiskunnan ongelmia ei voida ratkaista koulussa, mutta niitä voidaan helpottaa. </div><div><br /></div>Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-39478788650602425192021-02-16T20:31:00.001+02:002021-02-16T20:56:33.860+02:00Pahapäisyydestä ja naiseudesta<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgmIFxyBbbhWgY8bzp8rzWf5wHLBFTqncFX3zxqqTiC4G187FBEF6zQVVy58l4jHisGQJ2GU3qYx81JvpF_09OsqHSbM-uMjFGf5E0qSEUQVcHnGl1MO8PIaaucA1ZybMfRR9PZazoYpihy/s541/rage.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="417" data-original-width="541" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgmIFxyBbbhWgY8bzp8rzWf5wHLBFTqncFX3zxqqTiC4G187FBEF6zQVVy58l4jHisGQJ2GU3qYx81JvpF_09OsqHSbM-uMjFGf5E0qSEUQVcHnGl1MO8PIaaucA1ZybMfRR9PZazoYpihy/s320/rage.jpg" width="320" /></a></div><p>Nickini Twitterissä on jo hyvän aikaa ollut <a href="https://twitter.com/vainikainen">pahapäinen nainen</a>. Läppä sai alkunsa Sisä-Suomen poliisilaitoksen tempauksesta, jossa twiitattiin yhden yön ajan poliisioperaatioista kai tarkoituksena tutustuttaa ihmisiä työn arkeen. Näissä twiiteissä kuvailtiin toiminnan kohteita usein värikkäin sanakääntein, ja muutamassa viestissä esiintyi "pahapäinen nainen". Ajatus kiukkuisesta tamperelaismuijasta uhittelemassa Kissalan pojille huvitti (eikä reaktio ollut täysin vailla itseironiaa) ja nappasin nimen käyttöön.<span></span></p><a name='more'></a><p></p><p>Jostain syystä nimimerkki tuntuu aina silloin tällöin provosoivan ihmisiä, ja sitä suuremmalla syyllä siitä kiinni pidän silkkaa kettumaisuuttani.</p><p>Mutta miksi ihmeessä satunnaisen twitter-käyttäjän nimimerkki, jossa yhdistyy naissukupuoli ja kiukkuisuus, ärsyttää? Kelataan vähän taaksepäin. </p><p>Kasarilla ja ysärillä tytöksi kasvaminen oli kasvamista monenlaisten rooliodotusten paineissa. Girl power oli vielä vuosikymmenten päässä, ja tytöille sallittiin huomattavasti vähemmän kulttuurista liikkumatilaa kuin pojille. (Toki erilaiset normit koskivat poikiakin.) Opin häpeämään temperamenttisuuttani ja impulsiivisuuttani - olinhan se tyttö, joka sai käytöksestä monia muita huonomman numeron suupalttiuteni ja levottomuuteni takia. Opin, että seurakunnan lisäksi naisen on syytä vaieta muuallakin. Opin mukautumaan, alistumaan, olemaan vihaamatta, hyväksymään.</p><p>Vasta aikuisena olen alkanut ymmärtää, että ne ominaisuuteni, joista minua lapsena pilkattiin, voisivatkin olla voimavara. Löysin kykyni raivoon. </p><p>******</p><p>Suuresti ihailemani Pet Shop Boysin Neil Tennant kirjoitti Select-lehteen syksyllä 1992 <a href="https://selectmagazinescans.monkeon.co.uk/?p=533">artikkelin otsikolla "Hate".</a> Tekstissään hän toteaa muun muassa seuraavaa:</p><p><br /></p><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><p style="text-align: left;"><i>I hate positivity. The problem with positivity is that it’s an attitude that’s decidedly about lying back, getting screwed, and accepting it. Happily. It’s totally apolitical. It’s very, very personal and one-on-one. It’s not about changing society, it’s about caring about yourself. In fact, it’s totally about ignoring one’s economic role in society, and so it works in favor of the system. ...
And positivity makes the world stay the same. Hatred is the force that moves society along, for better or for worse. People aren’t driven by saying, “Oh wow, I’m at peace with myself.” They’re driven by their hatred of injustice, hatred of unfairness, of how power is used.</i></p></blockquote><div><br /></div>
En tiedä, mikä ihmisiä motivoi politiikantekoon, mutta itselleni se on ensisijaisesti viha epäoikeudenmukaisuuksien edessä. Puolisoni on jo tottunut siihen, että yhteiskuntaraivoni tason pystyy päättelemään siitä, millaisella volyymilla hakkaan näppistäni. Woody Guthrien kitara kuvainnollisesti tappoi fasisteja, itse taistelen rasisteja, seksistejä, luokkavihamielisiä, transfobeja, ilmastodenialisteja ja ties mitä vastaan läppärini takana suoltamalla kirosanoja vaihteleville alustoille. Maailma on täynnä julmuuksia ja vääryyksiä, eikä niitä vastaan taistella kukkasin. <div><br /></div><div>Yhä edelleen kulttuurissamme naisen vihaan suhtaudutaan eri tavalla kuin miesten: sille nauretaan, se infantilisoidaan, ruumiillistetaan tai seksualisoidaan. Vihaa ilmaisevat naiset saavat sosiaalisessa mediassa usein osakseen pilkkaa, keskenkasvuiseksi nimittelyä tai vihjauksia puolukkapäiviin - hiljaiseksi panemisesta puhumattakaan. Julkisuudessa äkäilevä nainen rikkoo monia kulttuurisia normeja, ja siksi hänet on pantava diskursiivisesti ruotuun. </div><div><br /></div><div>Politiikan kentilläkin kiukkuinen mies nähdään usein arvojensa tiukkana puolustajana ja periaatteidensa ajajana, ääntään korottava nainen samaistetaan lähinnä Pekka Puupää -elokuvien tiukkapipoiseen pirttihirmuun Justiinaan. Naisen kulttuurinen paikka on edelleen rajattu etikettisäännöin ja käytösohjein, ja niiden rikkojaa rangaistaan välittömästi. Muistatteko, miten Li Anderssonia ryöpytettiin hänen purskahdettuaan<a href="https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006398721.html"> A-Studiossa "paskapuhetta"</a> tilanteessa, jossa kyse oli todellakin siitä itsestään? Kuinka usein muistatte vastaavalla tavalla puututun mieskansanedustajien yksittäisiin sanavalintoihin?</div><div><br /></div><div>Olen vilpittömän kyllästynyt myös siihen, miten monien suhtautuminen sorrettuihin ryhmiin (kuten vaikka maahanmuuttajiin tai transihmisiin) riippuu siitä, kuinka nöyrästi he jaksavat sortonsa kantaa. Vähemmistöillä on täysi oikeus olla vihaisia, eivätkä heidän asiansa parane <a href="https://everydayfeminism.com/2015/12/tone-policing-and-privilege/">puhetyyliä kyttäämällä</a> vaan aktiivisella politiikalla. </div><div><br /></div><div>Lisäksi nykyinen keskustelu vihapuheesta ohjaa keskustelua helposti sivuraiteille. Loukkaamiseen ja toiseuttamiseen tähtäävä vihapuhe on aivan eri asia kuin <i>vihainen puhe</i>, ja näiden rajan tietoinen hämärtäminen pelaa taantumuksellisten pussiin. Totta kai vihapuhekin voidaan ilmaista vihaisesti, mutta usein se verhoutuu salonkikelpoisuuteen ja muodollisesti päteviin sanakäänteisiin. Ja sellainen puhe on monta kertaa vaarallisempaa kuin syrjinnästä kiukustuneen feministin ärhentely.</div><div><br /></div><div>******</div><div><br /></div><div>Löysin oman poliittisen identiteettini oikeastaan vasta annettuani itselleni luvan raivota. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että vetelisin täysimittaisia itkuraivareita kesken lautakunnan kokousten tai paiskoisin tavaroita seinille, jos en saa tahtoani läpi linjapapereita kirjoitettaessa. Kyse on ennemminkin siitä, että olen antanut itselleni luvan kokea tunteita poliittisten kysymysten edessä sen sijaan, että suhtautuisin asioihin ja ihmisiin vain kylminä numeroina ja kasvottomina tilastoina. Olen myös tullut siihen tulokseen, että joko tulen politiikassa hyväksytyksi omana itsenäni, kaikkine karvoineni tai sitten edustuksellinen demokratia saa pitää tunkkinsa. En aio pienentää itseäni enää yhtään patriarkaatin hyväksi. Suosittelen samaa muillekin. </div><div><br /></div><div>Aion siis jatkossakin olla se politiikan pahapäinen nainen™, joka tyrskähtelee twitterissä ja reagoi vääryyksiin varjoaan nopeammin. Joskus hävettää, mutta koko ajan vähemmän. </div>Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-86826312571019749262021-02-12T15:10:00.005+02:002021-02-13T00:26:23.821+02:00I'm with Sanna ja tokenismin ongelma<p><a href="https://yle.fi/uutiset/3-11782143"></a></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGozv5G7Qcdqb4SM8CBQqs52gxIf0xO41YdL1gwYsEjMpLT06Pfusipzujwtt8OnfGgbm0B3I-5Zr9psTqBTmTc7hb9MqwsXHjireGsGYYlZ0zF3QRRTFxkqywsJ5v2CxYQkPUoaP_Lzxw/s1200/abit.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="1200" height="266" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiGozv5G7Qcdqb4SM8CBQqs52gxIf0xO41YdL1gwYsEjMpLT06Pfusipzujwtt8OnfGgbm0B3I-5Zr9psTqBTmTc7hb9MqwsXHjireGsGYYlZ0zF3QRRTFxkqywsJ5v2CxYQkPUoaP_Lzxw/w400-h266/abit.jpg" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kalevan lukion abeja. Kuva: Marjut Suomi / Yle</td></tr></tbody></table><p></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p> </p><p style="text-align: left;"><br /></p><p style="text-align: left;"><a href="https://yle.fi/uutiset/3-11782143">Abiturientit viettivät eilen penkkareita</a> poikkeusoloissa ympäri Suomen. Erityistä riemua herätti ainakin omassa sosiaalisen median kuplassani kuva tamperelaisista Sanna Mariniksi pukeutuneista abeista, ja tokihan se omatkin suupielet ylös käänsi. On aidosti hienoa, että nuoret kokevat politiikan itselleen läheiseksi ja ammentavat siitä sisältöä myös omaan arkeensa. Ja onhan Marin aivan fantastinen esikuva tytöille ja nuorille naisille. </p><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><p style="text-align: left;"><span></span></p></blockquote></blockquote></blockquote></blockquote><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px;"><a name='more'></a><p></p></blockquote></blockquote></blockquote></blockquote><p>Esikuvien merkitys on politiikassakin valtava. Paitsi, että Marin nuorena naispääministerinä ja puoluejohtajana on pirstonut useampiakin lasikattoja, joiden läpi tulevien sukupolvien on helpompi päästä, jo pelkästään hänen esimerkkinsä on rohkaiseva. Kun nuoret sukupolvet tottuvat näkemään televisiossa nuoria naisia puhumassa politiikkaa setämiesten sijaan, he saattavat itsekin innostua parlamentaarisesta toiminnasta paitsi äänestäjinä, myös ehdokkaina. Representaatiolla todellakin on väliä. Monelle meistä nelikymppisistä Tarja Halosen presidenttiys oli vedenjakaja: sen jälkeen todellakin tuntui, että naiset ovat tulleet politiikan huipulle jäädäkseen. Sanna Marinista on tulossa hyvää vauhtia samanlainen feminismin ikoni, ellei hän sellainen jo ole. </p><p>Suomen nykyinen hallitus on saanut runsaasti kansainvälistäkin huomiota, mikä tietenkin tuntuu mairittelevalta ja tekee pikkuisen ylpeäksikin. Kuitenkin on tärkeä muistaa, ettei se ole koko kuva sukupuolten tasa-arvosta Suomessa. On toki totta, että meillä poliittinen eliitti on huomattavan tasa-arvoinen verrattuna moniin muihin maihin: Ilkka Ruostetsaaren eliittitutkimuksista käy ilmi, että juuri politiikan eliitissä naisten osuus suhteessa miehiin on suurin. Muissa eliiteissä luvut ovat pienemmät ja miesten valta-asema tukevampi. Esimerkiksi elinkeinoelämän huipulla naisia on vain muutama hassu prosentti. Ja mikä olennaisinta: eliitin koostumuksesta ei voi tehdä johtopäätöksiä koskemaan koko kansaa, ei edes koko politiikan kenttää. </p><p>Tokenismilla tarkoitetaan ilmiötä, jossa yksittäinen hyvin menestynyt yksilö nostetaan tikun nokkaan ja oletetaan hänen asemansa pätevän koko edustamaansa ryhmään. Suomessakin on ollut puhetta siitä, miten tasa-arvo on maassamme valmis - onhan meillä ollut naispresidentti ja nyt myös naispääministeri. Jotkut ovat jopa kyselleet miesten aseman perään, vaikka historiallisessa katsannossa nykytilanne on Suomessakin poikkeus. Koko itsenäisyytemme aikana naisia on ollut pääministerinä vain muutama, puolueensa puoluejohtajina kourallinen. Eduskunnasta löytyy isojakin puolueita, joilla ei ole ollut naispuheenjohtajaa koskaan. Suomi on tietenkin kansainvälisessä vertailussa edistyksellinen, mutta tähän ei saisi tuudittautua. Yhä edelleen naisten asema politiikassakin on haastava: naiset esimerkiksi kohtaavat enemmän seksuaalissävytteistä, loukkaavaa vihapuhetta, ja hyvä veli -verkostot ja miesten saunaseurat ovat yhä voimissaan. Patriarkaatti ei kaadu yhteen pääministeriin.</p><p>Lisäksi tasa-arvokysymyksiä ei voi tarkastella vain binäärisen sukupuolen mukaan. Suurin osa näkyvistä poliitikoistamme on edelleen cissukupuolisia, vammattomia, heteroita, valkoisia, keskiluokkaisia ja keskimääräistä korkeammin koulutettuja. Tämä ei voi olla näkymättä päätöksenteossa. Ja onhan myös vaikkapa politiikasta kiinnostuneilla transnuorilla oikeus esikuviin. </p><p>Niin tärkeää kuin naisten pääseminen yhteiskunnan huipulle onkin, se ei saa mitätöidä ruohonjuuritason tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö nykyisen hallituksen koostumuksesta saisi olla iloinen - tietenkin saa ja pitääkin olla. Kuitenkin keskittymällä yksittäisten huippuyksilöiden menestykseen tulemme helposti unohtaneeksi ne lukuisat kamppailut, joita vaikkapa yksinhuoltajanaiset, transnaiset, päihdeongelmaiset naiset ja vammaiset naiset jatkuvasti arjessaan käyvät. </p>Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-67682475854319724762021-01-23T16:42:00.000+02:002021-01-23T16:42:31.469+02:00Hyvä mielenterveys on jokaisen oikeus<div style="text-align: left;">Terapiassa tavataan -kampanja herätti taannoin varsin paljon keskustelua ja osin hyvinkin kriittistä. Nyt Yle on julkaissut <a href="https://yle.fi/uutiset/3-11742286?fbclid=IwAR2hcasQT-o5uP7WQYJ5LMT2n-CisbcaAkK4rJ9zBtNahXSGhy9zF2jY57E">erittäin tärkeän artikkelin</a>, jossa nostetaan esiin se kaikkein olennaisin pointti: EI SINNE TERAPIAAN NIIN VAIN MENNÄ. </div><span><a name='more'></a></span><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Aloitin itse elämäni ensimmäisen terapian viime vuoden helmikuussa. Moiselle olisi ollut tarvetta jo aiemminkin, mutta se jäi aina jostain kiinni: milloin rahat eivät riittäneet edes Kelan tukemaan terapiaan, milloin en yksinkertaisesti saanut aikaiseksi etsiä terapeutteja. (Jokainen joskus masennuksesta kärsinyt ymmärtänee tällaiset ongelmat.) Hakeuduin psykiatriseen päivystykseen edeltävän vuoden kesäkuussa, minkä jälkeen alkoi useita kuukausia kestänyt papereideni pallottelu ympäri Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskusta. Kalasatamassa vaihtui tuolloin henkilöstö taajaan, ja taisin syksyn aikana käydä neljällä eri lääkärillä tai sairaanhoitajalla. Väistämättä tällaisessa tilanteessa tulee myös informaatiokatkoksia, mutta tilanne oli itsellenikin todella turhauttava. Onneksi loppujen lopuksi hommat etenivät, sain tarvittavat lausunnot, ohjeistuksen etsiä itselleni terapeutti sekä hakea tuet Kelalta. </div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Kuten jo edellä olevasta selostuksesta käy ilmi, terapiaan hakeutumisprosessissa on älytön määrä pullonkauloja. Onneksi tällä kertaa jaksoin suorittaa prosessin loppuun asti, ja kävihän matkan varrella myös säkäkin. Monet kertovat terapeutin saamisen olevan todella vaikeaa: itselleni kävi tuuri, mihin vaikutti varmasti myös se, että olin liikkeellä alkuvuodesta. Kävin tapaamassa kahta terapeuttia, joista molemmat olivat oikein hyviä eikä valinta ollut helppo. Valitsin pohdinnan jälkeen kognitiivista ja ratkaisukeskeistä terapiaa tekevän, itseäni jonkin verran vanhemman naisen. Vuoden sessioinnin jälkeen valinta on osoittautunut oikein hyväksi: hieman ensin epäilin ratkaisukeskeisyyttä, mutta kaltaiselleni jahkaajalle ja kaikenanalysoijalle on välillä terveellistä laittaa asiat ns. halki, poikki ja pinoon.</div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Itse olen monella tapaa etuoikeutettu, mikä on helpottanut terapiaprosessin temppurataa ja madaltanut kynnyksiä. Ensiksikin käyn töissä. Tuntuu oikeasti jumalattoman epäoikeudenmukaiselta, että Kela tukee kuntoutuspsykoterapiaa ainoastaan "työ- ja opiskelukykyiseksi kuntoutumiseen". Tämä sulkee pois muun muassa pitkäaikaistyöttömät ja eläkeläiset - eikö heillä ole oikeutta hyvään mielenterveyteen? Tokihan psykoterapiaan voi hakeutua kuka tahansa, mutta ilman Kelan tukea hinnat ovat varmasti suurimmalle osalle ihmisistä kohtuuttomat - minullekin. Tuen kanssa maksan viikoittaisista terapioistani noin 130 euroa kuukaudessa, mikä on terapiakustannuksiksi vähän mutta voi silti olla monelle liikaa. Työstä saamani palkka mahdollistaa terapiani. Ei varmaan tarvitse rautalangasta vääntää, miten tämä systeemi synnyttää ja ylläpitää rakenteellista eriarvoisuutta. </div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Asialle olisi kuitenkin mahdollista tehdä paljonkin. Erittäin tärkeä <a href="https://mielenterveyspooli.fi/terapiatakuu/">Terapiatakuu-kansalaisaloite</a> lienee hautautunut soteselvitysten alle, mutta ansaitsisi tulla käsitellyksi niin pian kuin suinkin - ja mielellään myös hyväksytyksi. Niin ikään <a href="https://yle.fi/uutiset/3-11745339">kansalaisaloite</a> psykoterapiakoulutuksen muuttamiseksi maksuttomaksi etenee eduskuntaan. Aloite todennäköisesti paitsi parantaisi terapian saatavuutta, myös moninaistaisi terapeuttikuntaa. Nykyisellään koulutukseen eivät kykene hakeutumaan kuin varakkaat, mikä samankaltaistaa terapeuttikenttää ja saattaa johtaa luokkaspesifien ongelmien käsittelyn hankaluuteen. </div><div style="text-align: left;"><br /></div><div style="text-align: left;">Koko keskustelu mielenterveyspalveluiden ympärillä on osoittanut sen, että kyseessä on edelleen kulttuurinen tabu. Toki avoimuus ongelmien ympärillä on lisääntynyt, mutta vain rajatusti: kärjistetysti mediassa esiintyvät masennuksesta kuntoutuneet, hyvinvoivat ihmiset, jotka voivat kuvata kuntoutumistaan tärkeänä ja opettavaisena elämänkokemuksena. Mitään näiltä ihmisiltä pois ottamatta, olisi tärkeää puhua julkisesti myös siitä, miten mielenterveysongelmien kanssa eläminen ei ole suoraviivainen prosessi, joka etenee lineaarisesti sairastumisesta toipumiseen - ja ihmisten palvelutarpeet ovat kovin erilaiset riippuen ongelmien luonteesta ja muusta elämäntilanteesta. Nykyinen systeemimme tukee lähinnä hyväosaisten mielenterveystyötä, eikä se ole oikein. Jokaisella pitää olla oikeus hyvään mielenterveyteen. </div>Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-9155779605142491732020-03-20T19:42:00.001+02:002020-03-20T19:43:53.339+02:00Koronapäiväkirja: valmiuslain suorittamisesta<blockquote class="tr_bq">
<i>State of emergency<br />How beautiful to be</i> </blockquote>
<blockquote class="tr_bq">
-Björk:Jóga</blockquote>
<br />
Kun kuulit, että valmiuslaki tulisi voimaan, miltä sinusta tuntui?<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
***<br />
<br />
Päivien ajan meille on kerrottu, mitä me saamme tehdä ja mikä taas on kiellettyä. Me tiedämme, että saamme istua puistonpenkillä, käydä kaupassa, viedä lapsemme päivähoitoon ja ulkoiluttaa koiraa. Meille on myös annettu vinkkejä, miten voimme auttaa seniorikansalaisia, miten viihdyttää tylsistyvää kotikoululaista tai miten löytää netistä parhaat jumppavideot.<br />
<br />
Mutta kukaan ei ole kertonut meille, mitä meidän pitäisi tuntea, mikä on normaalia ja luvallista. Tuntuu kuin tätä poikkeustilaa pitäisi suorittaa vain mekaanisesti, käynnistää etätyösovellus, uusia lääkereseptit, katsoa televisiosta joka päivä kolmelta Markus Liimataista ja lähettää Whatsapp-viesti äidille iltaisin.<br />
<br />
Tuntuu myös, että koska tunteista ei puhuta, ihmiset kanavoivat kaiken joko toimimalla itse tai kyttäämällä muita. Vessapaperin ja käsidesin hamstraaminen voi olla ahdistuneen ihmisen hätähuuto, epätoivoinen yritys saada järjestystä kaoottiseen elämään toimimalla samoin kuin tuhannet muut. Vaikka tiedämme, ettei hamstraamisessa ole järkeä, teemme niin silti - tartumme arkemme pieniin jäljelläoleviin osasiin kuin pelastusrenkaaseen. Bilettäminen hullun lailla after skin viruslingossa näennäisen vailla huolta huomisesta voi olla defenssi sekin: välinpitämättömyyden naamio saattaa olla alitajuinen yritys siivota ikävät tunteet pois parketilta.<br />
<br />
Myönnän, että kun kuulin kauppakeskuksissa ja huoltoasemien baareissa vailla huolen häivää kahvittelevista pappakööreistä, suutuin. Tuntui epäreilulta, että kun itse olen menettänyt töitä sen vuoksi, että ihmisiä suojellaan, nämä suojelun ensisijaiset kohteet viis veisaavat määräyksistä. <i>Jos minä suoritan tätä karanteenia täydellisesti, mikseivät muut toimi samoin? </i>Mutta kun ei tämä ole mikään kilpailu tai realityshow, jossa parhaiten eristäytyvä saa palkinnon. Tämä on ihmisten arkista selviytymistä, ja sen sijaan, että mietimme, mitä ihmiset tekevät, meidän pitäisi miettiä, miksi he tekevät niin.<br />
<br />
Ahdistuuko kahviringin pappa yksinään kotona?<br />
<br />
Pelkääkö after skin bilekeisari duuninsa puolesta ja miettii, ettei hänellä ehkä ole koskaan enää varaa juhlia?<br />
<br />
Saako lastensa kanssa kotiin jumittunut yksinhuoltaja huutaa väsymystään?<br />
<br />
Onko normaalia ahdistua ajatuksesta, ettei vielä toukokuussakaan pääsisi työpaikalleen?<br />
<br />
Suorittavatko jotkut tätä eristystä totaalisesti ja pesevät kätensä ruvelle vain siksi, että saisivat jotain järkeä tähän kaikenkattavaan punaiseen hätätilaan?<br />
<br />
***<br />
<br />
Meitä ympäröi tällä hetkellä valtava tiedon, toimintaohjeiden ja suositusten meri, jossa meidän on opittava uimaan. Samoin joka puolelta tulvii puhetta siitä, miten tämä kriisi on myös mahdollisuus: se voi lähentää ihmissuhteita, opettaa keskittymään perusasioihin, pakottaa miettimään, mikä on elämässä tärkeää. Varmasti jollakin hyvinvoivalla ja etuoikeutetulla ihmisellä näin onkin, mutta monille haavoittuvammassa asemassa oleville tilanne on katastrofi. Siinä kohtaa lifestylebloggaajien hyväätarkoittavat puheet kuulostavat silkalta vittuilulta. Tässä puheympäristössä on kuitenkin vaikea löytää tilaa väsymyksen, ahdistuksen, surun ja paniikin ilmaisuille - inhimillisille tunteille uuden tilanteen äärellä.<br />
<br />
Kun valmiuslaista kerrottiin, minusta tuntui tyhjältä ja oudolta, kuin sivustakatsojalta. Asiat valuivat hiljaa tajuntaani, mutta en reagoinut niihin mitenkään. Se tuntui väärältä: kun media täyttyi toisaalta ylenpalttisen käyttäytymisen, toisaalta välinpitämättömyyden ilmaisuista, tuntui suorastaan rikolliselta tuijottaa vain television lähetystä tonnin seteli -ilme kasvoillaan. Reaktio tuli vasta myöhemmin, ja väärältä tuntui sekin: miksi minä itken, <i>enhän minä kuulu edes riskiryhmään. </i><br />
<br />
Valmiuslaki ei kiellä pelkoa, surua, ahdistusta ja yksinäisyyttä.<br />
<br />
Me emme selviä tästä ilman, että myönnämme heikkoutemme, kohtaamme ne ja puhumme niistä.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-18143433537380310492020-03-19T20:30:00.002+02:002020-03-20T00:27:06.522+02:00Koronapäiväkirja: delfiineistä ja tunnetyöstä <blockquote class="tr_bq">
<i>Don't panic, but can someone check if the dolphins are still here?</i></blockquote>
<br />
<a name='more'></a><br /><br />
Douglas Adamsin <i>Linnunradan käsikirja liftareille</i> -kirjassa delfiinit aistivat maailmanlopun kauan ennen ihmiskuntaa. Fiksut pullonokat yrittävät viestittää asiaa kaksijalkaisille, mutta kommunikaatioyritykset tulkitaan epäonnekkaasti hienoiksi tempuiksi synkkien profetioiden sijaan. Loppujen lopuksi, kun maapallo kirjassa jyrätään galaktisen ohitustien tieltä, ei delfiineillä ole muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kytkintä ja kiittää mennessään kaloista. Kirja on minulle aivan erityisen rakas, ja palaan siihen säännöllisesti.<br />
<br />
Olen ollut koko viikon sairas. En tiedä, onko tämä koronaa - oireeni ovat niin lieviä, ettei testaamiselle ole tarvetta eikä lääkäriinkään ole syytä mennä hoitohenkilökuntaa kuormittamaan. Väsyneenä ja pää täynnä räkää olen suhtautunut poikkeustilaan jotenkin omituisenkin lunkisti: en ole osannut ahdistua enkä pelätä. Katsoin hallituksen tiedotustilaisuuksia, kuuntelin uutisia, luin artikkeleja ja keskustelin somessa. Hymyilin typerille meemeille.<br />
<br />
Sitten Facebookissa tuli vastaani tämän blogin alussa siteeraamani lause ja yhtäkkiä muserruin. Minulla on ollut jo pitkään tapana lähestyä vaikeita tai monimutkaisia asioita kulttuuristen anekdoottien ja sitaattien kautta: ei ole ihan yksi tai kaksi puhetta, esseetä tai artikkelia, jotka olen aloittanut jollain (populaari)kulttuurisella sitaatilla. Niiden löytäminen myös auttaa minua käsittelemään hankalia kysymyksiä: teen mielelläni esimerkiksi terapeuttista itsereflektiota kulttuurituotteiden äärellä. Ja nyt joku teki tämän minun puolestani niin, etten olisi itse osannut paremmin.<br />
<br />
Olin huomaamattani kerännyt viikon mittaan ahdistusta, joka odotti purkautumiskanavaa ja löysi sen. Yhtäkkiä ylitseni löi pelko läheisten menettämisestä, töiden katoamisesta ja mielenterveyden horjumisesta pitkän eristyksen aikana. Valvoin öitä, näin painajaisia, itkin.<br />
<br />
Vähitellen kuitenkin flunssa helpotti, ajatukset järkeistyivät, Sanna Marin puhui televisiossa rauhoittavasti ja kotiin soittaessani taustalta kuului kaksivuotiaan elämäniloinen nauru. Uutiset Italiasta kertoivat, että delfiinit olivat palanneet ennen liian saastuneisiin Venetsian kanaaleihin.<br />
<br />
Silloin tiesin, että me selviäisimme tästä.<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-67145774967638172902019-04-23T13:39:00.000+03:002019-04-23T13:39:15.926+03:00Tänään jaksan itseäni katsoaTeini-iässä liityin osaksi pitkää naissukupolvien jatkumoa ja opin vihaamaan ulkonäköäni. Opin, miten monella tavalla ruumiini on sopimaton: mistä se on liian iso, mistä liian pieni, ja ennen kaikkea miten monella tavalla kasvoni ovat epäkelvot – silmäni ja suuni pienet, nenäni iso ja pysty, leukaperäni kuin Ridge Forresterilla ja perkele, vielä rillitkin. Käytin huomattavan suuren osan nuoruusvuosistani erilaisia meikkikikkoja opetellen, kameroita vältellen ja itseinhossa piehtaroiden.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
En tietenkään ollut yksin. Kapitalistisessa heteropatriarkaatissa keskeinen osa naiseksi sosiaalistumista on oppia olevansa epätäydellinen, vääränlainen. Opittu epävarmuus saa meidät vähättelemään itseämme, tavoittelemaan mahdotonta ja kilpailemaan keskenämme. Elin ristiriidassa: toisaalta kauniit asiat, kuten meikit, korut ja vaatteet, tuottivat minulle esteettistä mielihyvää, mutta en osannut nauttia itseni katsomisesta niitä kantaessani.<br />
<br />
Sitten löysin selfiet.<br />
<br />
***<br />
<br />
Alicia Eler kirjoittaa <i>Selfie Generation</i> -kirjassaan, miten ”selfie” on paitsi substantiivi, myös verbi eli teonsana (to selfie). Kuvaamalla itseään selfien ottaja rakentaa kuvaa itsestään ja esittää itsensä juuri sellaisena kuin haluaa. Siinä, missä perinteisen median kuvakulttuurin katsotaan usein rakentuvan miehisen katseen ja halun varaan, selfietä ottava nainen päättää katseen suunnan itse.<br />
<br />
Ei ole myöskään sattumaa, että selfiet ja niitä ottavat naiset ovat olleet viime vuosina kritiikin kohteena. Selfieitä pidetään pinnallisina ja niiden ottajia narsistisina ja ulkonäkökeskeisinä. Sattumaa ei ole sekään, että vastaavia kielteisinä pidettyjä ominaisuuksia on tavattu yhdistää tyttöihin ja naisiin jo ennen kuin selfieitä oli olemassakaan. Selfievihassa on kyse paitsi nuoriin liitetystä moraalipaniikista, myös misogynistisestä eli naisvihamielisestä kulttuurista, jossa pyritään suitsimaan tyttöjen ja naisten itsemäärittelyä.<br />
<br />
***<br />
<br />
Aluksi otin kauniita kuvia meikatuista kasvoistani. Asemoin itseni aina samaan puoliprofiiliin, jossa kasvoni näyttivät mielestäni sopusuhtaisilta. Käytin filttereitä ja muokkasin kuvia. Pikku hiljaa toistojen myötä totuin siihen, miltä näytin. Kaverini Facebookissa pitivät kuvistani, ja otin niitä lisää.
<br />
<br />
Sitten aloin laajentaa skaalaa. Otin kuvia saunapuhtaana, vastaheränneenä, tukka pystyssä, huulet allergiasta turvonneina. Huomasin pitäväni siitä, miltä näytin meikittömänä alaviistosta kuvattuna – se toi mieleeni nuoruuteni androgyynit brittipopparit. Tutustuin kasvoihini ja sitä kautta itseeni.<br />
<br />
***<br />
<br />
Selfieiden ottaminen on ollut monelle voimaannuttava kokemus. Aivan erityisen tärkeää se on ollut monille vähemmistöille, joille itsen kuvaaminen on koettu keinoksi raivata itselle tilaa sekä tehdä näkyväksi valtakulttuurin kuvastoista syrjäytettyjä olemisen tapoja. Alicia Eler kirjoittaa kirjassaan, miten esimerkiksi queereille ja rodullistetuille selfieillä on ollut iso merkitys. Etenkin rodullistetut naiset on tavattu kuvata valtakulttuurissa valkoisen katseen läpi tavalla, joka tulee tahtomattaankin uusintaneeksi ennakkoluuloja rodullistettuja kohtaan. Ottamalla kännykkäkameran omaan käteen ja aloitteen itselleen ovat vähemmistöjen naiset voineet murtaa näitä konventioita.<br />
<br />
Selfieiden avulla voi voimaantua myös dokumentoimalla muutosta. Eler kuvaa, miten monet transihmiset ovat paitsi tehneet sukupuolenkorjausprosessiaan näkyväksi muille, myös totuttautuneet muuttuvaan ruumiiseensa kuvaamalla. Ja aivan kaikissa selfieissä kommunikatiivinen elementti, yhteys muihin ja palautteen saaminen on tärkeää. Monet mielenterveysongelmista kärsivät ovat kokeneet hyödylliseksi postata selfieitä silloin, kun tuntuu pahalta. Oman kokemuksen ilmaisu kuvin auttaa paitsi yksilöä, myös yhteisöä tekemällä vaietut vaivat näkyviksi.<br />
<br />
***<br />
<br />
Nykyään en enää ahdistu omien kuvieni näkemisestä, en edes, vaikken olisi ottanut kuvaa itse. Totuttelemalla itseni katsomiseen olen vähin erin riisunut sisäistetyn naisvihani aseista. Siinä taistelussa kamera on verraton ja vaaraton väline.<br />
<br />
Eikä nenäni ole iso ja siksi ruma. Se vain paljastaa itäiset sukujuureni, jotka ovat ihan yhtä kauniita ja arvokkaita kuin muutkin.<br />
<br />
<br />
Alicia Eler (2017): The Selfie Generation. How our self images are changing our notions of privacy, sex, consent, and culture. Skyhorse Publishing, New York.Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-16636678766762176922018-07-27T21:17:00.001+03:002018-07-27T21:33:18.362+03:00Ensihoitajien työturvallisuus ei ole maahanmuuttokysymysTörmäsin tänään uutiseen, joka sai minut raivoihini kahdella tasolla. Kyse on siis tapauksesta, jossa kolme mieshenkilöä kävi Helsingissä ensihoitajien ja poliisin kimppuun, tässä esimerkiksi <a href="https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005771343.html">Ilta-Sanomien teksti asiasta.</a><br />
<br />
Ensihoitajien työssään kohtaama väkivalta on ihan todellinen ongelma, josta on syytä puhua ja jonka syitä pohtia - ja pyrkiä niihin puuttumaan. Varsin iso osa siitä palautuu päihteidenkäyttöön, mitä tuskin on hankalaa käsittää: monet päihteet ja etenkin yhdessä käytettyinä saattavat lisätä aggressiivisuutta. Tässä kyseisessäkin uutisessa kyseessä on ollut päihtynyt henkilö kumppaneineen, eikä tässä valitettavasti ole mitään hirveän yllättävää.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Ollessani joskus vuonna Suti-kollin pallit paikallislehdessä duunissa, jouduin kirjoittelemaan erilaisia rikosuutisia oikeastaan päivittäin: työrutiiniin kuului paikalliselle poliisikonttorille soittelu ja tapahtumien kysely. Maailma on muuttunut noista vuosista yhdessä suhteessa aivan pirusti. Tuolloin oli (journalistin ohjeiden mukaisesti) tapana, että rikoksentekijöistä julkaistaan vain sellaiset tiedot, jotka ovat asian kannalta olennaisia. Yksityiskohtaisia esimerkiksi ulkonäköön perustuvia lausuntoja kirjattiin vain silloin, jos poliisi erikseen pyysi lukijoilta havaintoja rikoksen selvittämiseksi. Luvalla sanoen minulle ei tullut mieleenkään, että minun olisi pitänyt lehteen kirjoittaa, minkä värinen iho vaikkapa rattijuopolla oli. Se ei ollut silloin tärkeää.<br />
<br />
Ylle linkkaamassani uutisessa ei ole mainittu pahoinpitelijöiden etnisyyttä, eikä sitä ole mainittu alkuperäisessä <a href="https://www.poliisi.fi/helsinki/tiedotteet/1/0/kolme_miesta_kavi_ensihoitajien_kimppuun_pihlajistossa_yksi_miehista_potkaisi_myos_konstaapelia_72783?language=fi&utm_source=dlvr.it&utm_medium=twitter">poliisin tiedotteessakaan</a>. Tekijät jäivät kiinni verekseltään, joten havaintotiedoille ei ole enää tarvetta. Ja ylipäätään se ei ole asia, joka tässä on olennaista: olennaista on hoitohenkilökunnan kohtaama väkivalta, mikä todella on uutinen.<br />
<br />
Tämä ei kuitenkaan estä nettispekuloijia olemasta 100% varma, että kyseessä on maahanmuuttaja, mielellään vielä muslimi. <a href="https://www.facebook.com/iltasanomat/posts/10155730848726463">Esimerkiksi käy IS:n uutisen FB-kommenttiketju. </a>Kun tämä jengi kaappaa keskustelun, on täysin turhaa yrittää huudella väliin että ei nyt tehdä tästä(kin) mamukysymystä, puhutaan asiasta. Ja kun porukan mielestä kaikki ongelmat voidaan ratkaista menetelmällä rajat kiinni ja matut vittuun, ei kohta ketään enää kiinnosta ensihoitajien turvallisuuden parantaminen vaan keskustelu on väärillä raiteilla peruuttamattomasti.<br />
<br />
Maahanmuuttovastaisen väen tapa kääntää kaikki uutiset maahanmuuttoon on aidosti haitallinen tapa, sillä se ei todellakaan lisää keskustelua vaan näivettää sitä. Sen sijaan, että pohdittaisiin työtään tekevien ihmisten työhyvinvointia, mietitään että mistäköhän päin maailmaa tälläkin kertaa "yksittäistapaus" oli. Se ei ole reilua ensihoitajiakaan kohtaan.<br />
<br />
Tätä kirjoittaessani en ole törmännyt tietoon, jossa rikoksentekijöiden yksityiskohtaisia tietoja lukuun ottamatta sitä, että henkilö/henkilöt olivat päihtyneitä, olisi julkaistu. Näin pitääkin olla, koska tässä niillä ei ole merkitystä. Median ei tule alistua maahanmuuttovastaisten tahojen painostukseen ja julkaista epäolennaisuuksia haaskalintujen nokittaviksi.<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-83520262506826387612017-04-03T22:28:00.000+03:002017-04-03T22:37:02.797+03:00Kohti yhdenvertaista Helsinkiä<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsgoifolUeeNmlnBQN9p0RHCR-sSGJ4-avSAODi5UUx-YprS4W056mg3_muRAMPzVlOPnIUskKafZd4RHh-LcRhwYHIxIhmA6pAlYGk5yDQfjZRN0TJlmkcBTeRqgLIZe44oKh2UzcESBu/s1600/Ei+pienimpien+kyykytt%25C3%25A4miselle%2521+%25281%2529.png" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="268" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsgoifolUeeNmlnBQN9p0RHCR-sSGJ4-avSAODi5UUx-YprS4W056mg3_muRAMPzVlOPnIUskKafZd4RHh-LcRhwYHIxIhmA6pAlYGk5yDQfjZRN0TJlmkcBTeRqgLIZe44oKh2UzcESBu/s320/Ei+pienimpien+kyykytt%25C3%25A4miselle%2521+%25281%2529.png" width="320" /></a></div>
Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi maanantaina sekä <a href="http://www.hel.fi/static/public/hela/Kaupunginhallitus/Suomi/Esitys/2017/Kanslia_2017-04-03_Khs_13_El/55870D21-CDCB-C883-8590-5AB299500000/Liite.pdf">palveluita</a> että <a href="http://www.hel.fi/static/public/hela/Kaupunginhallitus/Suomi/Esitys/2017/Kanslia_2017-04-03_Khs_13_El/84BD90FE-B381-C8CD-8A5A-5AB30AB00000/Liite.pdf">henkilöstöä</a> koskevat yhdenvertaisuussuunnitelmat. On tietenkin hyvä, että tällaiset ylipäätään on tehty - nyt on olemassa työkalu, jonka linjauksiin voi vedota ja jolla voi myös perustella toimenpiteitä. Valitettavasti suunnitelmat ovat kovin suppeat ja kaipaisivat reilusti lihaa luidensa päälle.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Eriarvoistuminen on Helsingin suurimpia haasteita lähivuosina, ja siihen on puututtava yhteiskunnan kaikilla sektoreilla, niin sosiaalitoimessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa kuin kaavoituspolitiikassa. Tästäkin syystä yhdenvertaisuussuunnitelmilta olisi odottanut kunnianhimoisempaa otetta. Jos palveluiden esteettömyydestä todetaan, että "esteettömyys ymmärretään laajasti", mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Tai kun samassa yhteydessä todetaan, että "kulttuurinen ja sosiaalinen esteettömyys turvataan
erityisen haavoittuville ryhmille", mitä nämä ryhmät ovat ja mitä nämä esteettömyyden kategoriat tarkoittavat? Vastuu suunnitelman soveltamisesta siirtyy virkamiehille ja työntekijöille, jotka voivat tulkita sitä hyvin monella tavalla. Tämä taas saattaa tuottaa suuria eroja esimerkiksi eri virastojen ja palveluiden välillä siinä, miten pykäliä sovelletaan. <br />
<br />
Suunnitelmat ovat monelta osin aivan toki oikeansuuntaiset. Esimerkiksi palveluiden suunnitelman kohta "positiivisen erityiskohtelun avulla edistetään
tosiasiallista yhdenvertaisuutta" on erityisen tärkeä kirjata ylös. Tämä nimittäin on asia, josta poliittisen kentän eri laidoilla ollaan hyvinkin erimielisiä. Oikeistovoimat tapaavat korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa, mikä vasemmistolaisessa ajattelussa mielletään riittämättömäksi. Koska ihmisillä on eri syistä (ikä, kieli, luokka, sukupuoli, vammaisuus ja niin edelleen) erilaiset lähtökohdat elämään, on yhteiskunnan tehtävä tasoittaa näitä eroja kaikkien eduksi. Tämä ei tarkoita tasapäistämistä vaan oikeudenmukaisuutta, ja juuri siihen positiivisella erityiskohtelulla pyritään.Tällaisesta erityiskohtelusta usein käyttämäni ja toimiva esimerkki on huono-osaisempien alueiden kouluille jaettu ylimääräinen rahoitus, jolla voidaan esimerkiksi palkata lisäopettajia ja siten pienentää ryhmäkokoja.<br />
<br />
Pidin myös siitä, miten henkilöstön suunnitelmassa korostetaan koulutuksen merkitystä. Muuttuvassa ja moninaistuvassa maailmassa työntekijät tarvitsevat perehdytystä uusiin kysymyksiin, joita esimerkiksi maahanmuuton lisääntyessä tulee eteen. Erityisesti minua miellytti, että sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta koskevat koulutustarpeet oli erikseen mainittu. Vastaavaa konkretiaa olisi toivonut muuallekin suunnitelmiin. <br />
<br />
Yhdenvertaisuussuunnitelmat tarvitsevatkin seurakseen valistunutta ja yhdenvertaisuuteen pyrkivää päätöksentekoa. Tätä varten olisi äärimmäisen tärkeää, että tulevalla valtuustokaudella tehtäviä päätöksiä arvioitaisiin etukäteen sosiaalisten vaikutusten näkökulmasta: miten ne kohtelevat eri asemassa olevia ihmisiä. Jos emme kykene päätöksentekijöinä pyrkimään yhdenvertaisuuteen, emme voi edellyttää sitä kaupungin työntekijöiltäkään, jotka päätöksiämme arjessaan toteuttavat.<br />
<br />
Yhdenvertaisuutta tulisi kaupungin toiminnassa lähestyä kolmella tasolla. Ensiksikin tulisi pyrkiä palveluiden ja osallistumisen universaaliuteen: tärkeimmät peruspalvelut tulisi saada maksutta tai hyvin edullisesti mahdollisimman läheltä kotia. Samoin kaupunkilaisilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet tulla kuulluksi riippumatta siitä, missä he asuvat. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan universaalisuusperiaatteen lisäksi tarvitaan myös positiivista erityiskohtelua haavoittuvassa asemassa oleville ryhmille, kuten vaikkapa maahanmuuttajalapsille koulussa - jotta kaikki hyötyisivät universaaleista palveluista mahdollisimman paljon. Samoin on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, ettei kuntademokratia muutu huutoäänestykseksi, jossa vain hyväosaiset ja kovaääniset saavat tahtonsa läpi. Kolmanneksi tarvitaan tietoista syrjinnän ehkäisemistä, kuten koulutusta työntekijöille sekä yhdenvertaistavia käytäntöjä, kuten anonyymi työnhaku. Näin Helsinki voisi olla aidosti radikaalin humanistinen kaupunki. <br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-84644767207375385102017-03-31T23:52:00.001+03:002017-03-31T23:56:56.253+03:00Vasemmistofeministinen manifesti<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjWX7QEL4rpm-1sNVOgFnEBpEliiCNV3bh4qWOpemj0lkDnTzM3SQQT7puaAx7cxYU0TWDn2B4wZDQ5EAVqFq3Zn-mZsvqoKLGGAyd77w4mndhCL_DhqBa7JfZEg3SBBB_5ICHD2auodFzR/s1600/if-i-had-a-hammer-i-would-smash-patriarchy-i-found-it.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjWX7QEL4rpm-1sNVOgFnEBpEliiCNV3bh4qWOpemj0lkDnTzM3SQQT7puaAx7cxYU0TWDn2B4wZDQ5EAVqFq3Zn-mZsvqoKLGGAyd77w4mndhCL_DhqBa7JfZEg3SBBB_5ICHD2auodFzR/s200/if-i-had-a-hammer-i-would-smash-patriarchy-i-found-it.jpg" width="180" /></a></div>
Teimme helsinkiläisten kuntavaaliehdokkaiden kanssa kuntapoliittisen vasemmistofeministisen manifestin, jonka julkaisimme Facebookissa ja luimme ääneen vaalikontin Feministi-iltapäivässä. Julkaisen sen nyt myös täällä.<br />
<a name='more'></a><ul>
</ul>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<li>Sukupuolivaikutusten arviointi osaksi kaikkea päätöksentekoa </li>
<li>Helsinki hyväksi työnantajaksi - leikkaukset naisvaltaisilta aloilta heikentävät työhyvinvointia </li>
<li>Koulutusta kaupungin työntekijöille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtaamiseen </li>
<li>Sukupuolisensitiivinen kasvatus kaikilla asteilla varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle - näin vähennämme myös hlbtiqa-nuorten riskiä mielenterveysongelmiin </li>
<li>Päivähoito on myös tasa-arvokysymys - päiväkotipaikka kodin läheltä parantaa naisten työllisyyttä
Lisää turvakoteja ja matalan kynnyksen palveluja lähisuhdeväkivallan uhreille </li>
<li>Irti pelon maantieteestä - huomioidaan turvallisuus kaupunkisuunnittelussa </li>
<li>Maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille </li>
<li>Otetaan luokkaan, sukupuoleen ja ikään kytkeytyvät terveysongelmat huomioon palveluiden alueellisessa suunnittelussa - senioreista suuri osa naisia </li>
<li>Kaikille avoin kaupunki - mahdollisuus esteettömään liikkumiseen</li>
Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-3896558139012569542017-03-26T21:14:00.001+03:002017-03-26T21:20:25.368+03:00Vasemmisto - yrittäjän ystävä?<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjZzCpcgOjEq9pEVVHA_bTGnrNw3InCxIjSmFB06nmf8KA1Bhlxd_rN-F5Ibvp3qovGbwL_CAR4w82ZwO2ncopz00QCWhGj6RSiDzisFbdNgh3m7AGpO8oq6qpLhtTQgT7PwFlg_ql0IBS1/s1600/17436106_281117278992796_7917014490542141149_o.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="180" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjZzCpcgOjEq9pEVVHA_bTGnrNw3InCxIjSmFB06nmf8KA1Bhlxd_rN-F5Ibvp3qovGbwL_CAR4w82ZwO2ncopz00QCWhGj6RSiDzisFbdNgh3m7AGpO8oq6qpLhtTQgT7PwFlg_ql0IBS1/s320/17436106_281117278992796_7917014490542141149_o.jpg" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Panu Mustonen ja Wallu Valpio. Kuva: Pia Rouhiainen. </td></tr>
</tbody></table>
Järjestimme sunnuntaina 26.3. Vasemmistofoorumin kanssa Yrittäjäseminaarin, jonka lähtökohta oli tarkoituksella poleeminen: mitä Vasemmistolla on tarjota yrittäjille? Miksi yrittäjän kannattaisi äänestää Vasemmistoa? Entä millaista voisi olla vasemmistolainen yrittäjäpolitiikka?<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Oma roolini tilaisuudessa oli vetää kuntavaaliehdokkaiden paneelikeskustelu, johon osallistuivat Panu Mustonen, Annikki Kaikkonen, Anu Suoranta ja Wallu Valpio. Muilla keskustelijoilla on yritystaustaa, Suoranta taas on työelämän tutkija. Kun kaikki ehdokkaat olivat Vasemmistoliitosta, ei tarkoituksena ollut niinkään saada aikaan debattia vaan viritellä keskustelua politiikan suuntaviivoista omien kesken. Väitän, että pääsimme ainakin hyvään alkuun. Keskustelussa kävi ilmi, että vasemmistolaisen yrittäjäpolitiikan ytimessä ovat nimenomaan pienyrittäjät ja itsensätyöllistäjät: sellaiset omalla työllään itsensä elättävät ihmiset, jotka asettuvat janalla palkansaajien ja kasvuhakuisen yritystoiminnan väliin ja jotka kasvuyrityksistä intoilevat oikeistovoimat helposti sivuuttavat marginaalipuuhasteluna. <br />
<br />
Panelistien silmissä nykyinen Slush-hypetyksen aikakausi on monella tapaa ongelmallinen. Paitsi, että sen ihmiskuva jokaisesta oman onnensa seppänä sotii vasemmiston yhteisöllistä ajattelua vastaan, se antaa myös etenkin nuorille epärealistisia odotuksia. Keskustelijat olivat huolissaan siitä, mitä tämä tekee ihmisille: todellisuus kuitenkin on, että ani harva yrityksistä menestyy, ja pettymys voi olla valtava. "Sellainen yhteiskunta, joka ajaa ihmiset epäonnistumaan, ei voi olla onnellinen", totesi Anu Suoranta.<br />
<br />
Keskustelijat paikansivat yhden suuren ongelman siihen, etteivät aloittelevat yrittäjät yksinkertaisesti tiedä yrityksen käytännön hallinnasta tarpeeksi. Meillä annetaan yrittäjyyskasvatusta jo lastentarhassa, mutta kyse on enemmän yrittäjyysmantrojen hokemisesta ja yritysmyönteisen ilmapiirin luomisesta kuin varsinaisten työkalujen antamisesta. Jopa ammatillisissa opinnoissa, joista valmistuville yrittäjyys on usein todennäköinen työllistymisen tapa, ovat yrittäjyysopinnot usein hyvin pinnallisia. Ammattiosaaminen kyllä löytyy, mutta esimerkiksi yrityksen taloushallinnosta ei ole juuri haisuakaan. "Paatos on selvä, mutta työkalut onnettomia", Anu Suoranta kiteytti.<br />
<br />
Tähän ongelmaan voisi löytyä ratkaisu yrittäjien verkostoista ja mentoroinnista, jossa kaupunki voisi olla hallinnoivana tahona. Wallu Valpion mukaan monet kentälle tulevat nuoret yrittäjät elävät kuin elokuvamaailmassa, jolla ei juurikaan ole tekemistä yritystoiminnan arjen kanssa. Yksikin keskustelu kokeneen yrittäjän kanssa voisi palauttaa jalat maan pinnalle. Kaupunki voisi myös tarjota työtiloja aloitteleville yrittäjille ja itsensätyöllistäjille niin, että samalla syntyisi myös luontevia verkostoja. <br />
<br />
Toinen iso ongelma on se, että työmarkkinat muuttuvat tällä hetkellä nopeammin kuin esimerkiksi lainsäädäntö tai ay-liike ehtivät niihin vastata. Erityisesti kulttuurialalla mutta myös esimerkiksi hoitotyössä itsensätyöllistäminen alkaa olla valmistuneille lähes ensisijainen työllistymisen tapa. Kuitenkaan yhteiskunnassamme ei yhä osata tehdä tarpeeksi eroa massiivisten suuryritysten ja itsensätyöllistäjien välillä, ja moni säädös kohtelee itsensätyöllistäjiä liian karkeasti. Esimerkiksi nimettiin yritystoiminnan lopettamisen jälkeinen neljän kuukauden karenssi, jonka aikana ihminen ei saa mitään sosiaaliturvaa. Ylipäätään siirtymät yrittäjyyden ja palkkatyöläisyyden välillä eivät ole kovin helppoja, ja niihin kaivattaisiin joustoa.<br />
<br />
Kaikki keskustelijat olivat huolissaan kehityksestä, joka ajaa ihmisiä pakkoyrittäjiksi. Yrittämään ryhtymisen pitäisi aina olla ihmisen aktiivinen ja tietoinen päätös, Anu Suoranta muistutti. Kaikista ei yksinkertaisesti ole yrittäjiksi, vaikka start-up-väki yrittääkin muuta väittää.<br />
<br />
Pien- ja yksinyrittäjien asemaa olisi mahdollista parantaa kuitenkin melko pienilläkin asioilla. Tiedetään, että yrittäjät eivät oikein voi pitää sairauslomaa, mutta vielä hankalampi tilanne on, jos oma lapsi sairastuu eikä kotiin pystyisi jäämään hoitamaan. Aikaisemmin kaupungilta oli mahdollista saada kodinhoitoapua tällaisiin tilanteisiin, eikä tällaisen organisoiminen olisi mitenkään mahdotonta nytkään - ja se auttaisi muitakin kuin yrittäjiä. Hyvät lapsiperheiden palvelut helpottavat perheellisten yrittäjien arkea. Samaten toimivat julkiset terveydenhoitopalvelut auttavat yrittäjiä, joilla ei ole työterveyshuoltoa.<br />
<br />
Ylipäätään keskustelijat peräänkuuluttivat kahta asiaa. Toisaalta tulisi ymmärtää, että Suomessa on jo lähes 200 000 itsensätyöllistäjää - puhumme siis niin isosta ihmisjoukosta, että se on pakko alkaa ottaa huomioon jo lainsäädännössäkin. Mutta toisaalta koko tämä ilmapiiri, jossa yrittäjyydestä on muodostunut hypetetty ja glorifioitu ilmiö, pitäisi kyseenalaistaa. "Emme me ole koneita tai robotteja vaan paljon muuta", tuhahti Wallu Valpio. Meillä on muutakin arvoa yhteiskunnalle kuin yritystoimintamme tuottama lisäarvo. <br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhyXJlbfX8ajwNykWDt7pugpGzVw1v500b40NHzQnuvZLp0eIJz68U5NnxzOKffECpOgv-spmmDC_jUq53AC2CW-9vHKReXMjVJMcR3Qiai2GzO0-2XJiRxP_NqGWughpK4KU62jdBeYYrc/s1600/17434856_281117542326103_1107723678684252337_o.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhyXJlbfX8ajwNykWDt7pugpGzVw1v500b40NHzQnuvZLp0eIJz68U5NnxzOKffECpOgv-spmmDC_jUq53AC2CW-9vHKReXMjVJMcR3Qiai2GzO0-2XJiRxP_NqGWughpK4KU62jdBeYYrc/s400/17434856_281117542326103_1107723678684252337_o.jpg" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Vasemmalta minä, Panu Mustonen, Annikki Kaikkonen, Anu Suoranta ja Wallu Valpio.<br />
Kuva: Pia Rouhiainen. </td></tr>
</tbody></table>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-24220564137205991352017-03-16T19:35:00.002+02:002017-03-16T19:35:09.469+02:00Arvostusta amiksille!<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjhVcBNnZ-bbF9hiItezNdOxY6fBp0lua2FXtS8YTW8gQH6V4hkznhqwNkz5_YhCOpdsjgkKolXRlI_BD9ygUnrYPFj_mewPwHiyqCzHfbMp37qHHFfIExkWBL6LcNyezwQsjDD5Z_fyT1/s1600/Arvostusta.png" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="268" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjjhVcBNnZ-bbF9hiItezNdOxY6fBp0lua2FXtS8YTW8gQH6V4hkznhqwNkz5_YhCOpdsjgkKolXRlI_BD9ygUnrYPFj_mewPwHiyqCzHfbMp37qHHFfIExkWBL6LcNyezwQsjDD5Z_fyT1/s320/Arvostusta.png" width="320" /></a></div>
Eduskunta keskusteli keskiviikkona ammattikoulutuksen leikkauksia koskeneesta välikysymyksestä. Vaikka kuinka hallituspuolueet haluaisivatkin leimata välikysymyksen opposition vaalikampanjatempuksi, se on juuri nyt enemmän kuin tarpeellinen. Ammatilliseen koulutukseen kohdistuu Suomessa tällä hetkellä niin valtavia muutospaineita, ettei asiaa voi ohittaa olankohautuksella.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Ammatillisen koulutuksen päätarkoitus on antaa opiskelijalle sellainen ammattitaito, jolla hän pärjää nykypäivän työelämässä. Samaan aikaan koulutusleikkausten kanssa ollaan toteuttamassa ammatillisen koulutuksen reformia, joka ylevistä ja työelämän tarpeista lähtevistä tavoitteistaan huolimatta herättää epäilyksiä koulutuksen laadun rapautumisesta. Tämä yhdistettynä ammatillisen koulutuksen leikkauksiin johtaa polulle, jolta pitää kääntyä nopeasti takaisin. Resurssien vähetessä uudistuksia on toki tehtävä, mutta se ei saisi johtaa ammatillisen koulutuksen alasajoon. <br />
<br />
Ammatillisten oppilaitosten lähiopetuksesta on jo nyt säästöpaineissa leikattu reilusti. Reformissa ollaan siirtämässä entistä suurempaa osaa oppimisesta työpaikoille. Työn toki oppii tekemällä, mutta pedagogisen ohjauksen tarvetta tämä ei poista. Työpaikoilla tapahtuva oppiminen siirtää vastuuta yrityksiin, ja opiskelijat joutuvat hyvin eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, miten laadukasta ohjausta yrityksessä ollaan valmiita tarjoamaan. Lisäksi suhtaudun hyvin skeptisesti siihen, ollaanko yrityksissä ylipäätään valmiita ottamaan nykytilannetta paljon enemmän opiskelijoita harjoittelemaan, puhumattakaan siitä, että minkäänlaiselle ohjaukselle löytyisi riittävästi aikaa. Jo nyt monen on hankala löytää työssäoppimispaikkaa, ja opiskelijalla saatetaan teettää töitä, jotka eivät edistä oman alan ammattitaitoa. Kahvinkeittäminen on toki hyödyllinen taito, mutta ei sillä vaikkapa hitsarin hommissa paljoa tee.<br />
<br />
<a href="http://www.oaj.fi/cs/oaj/Uutiset?contentID=1408912435603&page_name=Amisopiskelijat+haluavat+lisaa+lahiopetusta">Vuoden 2015 Amisbarometrin mukaan </a>ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevat ovat sitä tyytyväisempiä, mitä enemmän he ovat saaneet lähiopetusta. Myös opiskelijat ymmärtävät lähiopetuksen tärkeyden: koulun penkiltä saadaan pohja, jolta on hyvä ponnistaa kokeilemaan siipiään työssäoppimisessa. Lähiopetuksen heikentäminen herättää kysymyksiä myös opiskelijoiden mahdollisuuksista jatko-opintoihin. Nykyäänhän ammatillisella tutkinnolla voi jatkaa opintojaan ammattikorkeakoulussa ja joillain aloilla jopa yliopistossa, mutta mikäli koulutuksen yleissivistävästä osuudesta niistetään vielä lisää, opiskelijat tuskin saavuttavat korkeakouluissa vaadittavaa taitotasoa esimerkiksi kieliaineissa. <a href="http://www.vasemmisto.fi/kansanedustajat/ryhmapuhe-valikysymyskeskustelussa-15-3-2017/">Kuten Li Andersson totesi ryhmäpuheenvuorossaan välikysymyskeskustelussa:</a><br />
<blockquote class="tr_bq">
<i><br /></i>
<i>Suomalaisen koulutusjärjestelmän yksi vahvuus on se, että minkään koulutuspolun valitseminen ei sulje toista pois. Amiksesta voi halutessaan jatkaa ammattikorkeakouluun tai yliopistoon. Koulutusleikkaukset ja yleisten aineiden opetustuntien romahtaminen vaarantavat tämän tasa-arvoisen mallin. Ilman riittävää osaamispohjaa jatko-opintokelpoisuudesta tulee muodollinen oikeus, joka ei käytännössä toteudu. </i></blockquote>
<br />
Ammatillisen koulutuksen uudistukset vaativat jatkossa opiskelijoilta myös entistä suurempaa itsenäisyyttä oman koulutuspolkunsa rakentamisessa, eikä rahoituksen vähetessä tukea ole välttämättä saatavilla tarpeeksi. Etenkin juuri peruskoulunsa päättäneillä on kuitenkin hyvin erilaisia valmiuksia opintojen itsenäiseen suunnitteluun ja edistämiseen. Yhteiskunnan mielestä 16-vuotias ei ole vielä kypsä äänestämään, mutta kuitenkin täysin kykenevä tekemään mahdollisesti koko loppuelämäänsä koskevia koulutusvalintoja. Jokainen ymmärtää, että toiset ovat tähän valmiimpia kuin toiset, ja juuri tästä syystä tarvitaan myös riittävää pedagogista ohjausta, lähiopetusta sekä kunnollista opinto-ohjausta myös peruskoulun puolella. Pahimmillaan työssäoppimisen lisääminen yhdistettynä entistä suurempaan opiskelun itseohjautuvuuteen lisää koulupudokkuutta, joka johtaa helposti syrjäytetyksi tulemiseen.<br />
<br />
Suomi ei pyöri pelkillä maistereilla ja tohtoreilla, vaan tarvitsemme myös ammattiosaajia. Paitsi, että ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojen vähentäminen saisi jo riittää, myös opetuksen laadun on oltava kunnossa. Tulevaisuuden työelämä vaatii entistä monipuolisempaa ammattiosaamista ja valmiutta oman osaamisen jatkuvaan kehittämiseen, ja mikäli opetuksen perusasiat eivät ole kunnossa, teemme koko yhteiskunnalle karhunpalveluksen. Amiksille kuuluu arvostus, myös käytännön poliittisissa teoissa. <br />
<br />
<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-37943038605896789512017-03-08T12:07:00.000+02:002017-03-08T12:07:24.499+02:00Intersektionaalisuutta, ei ruusuja<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgyidwtI_l7kNBEeWIWsPphKn9auhv43mZrMvwut-m9CPlrcCtOxk_1T_FluE1jHTP3dQriMrDywWyt48X1vR3YNevgl1E8TeaElis7Ae4hQtf0dnik5qk3baW1T1JLHMl76hCTXh_dmP5a/s1600/82cc3f3d9a36f537027d6a4d3c07913d.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgyidwtI_l7kNBEeWIWsPphKn9auhv43mZrMvwut-m9CPlrcCtOxk_1T_FluE1jHTP3dQriMrDywWyt48X1vR3YNevgl1E8TeaElis7Ae4hQtf0dnik5qk3baW1T1JLHMl76hCTXh_dmP5a/s320/82cc3f3d9a36f537027d6a4d3c07913d.jpg" width="301" /></a></div>
Hyvää naistenpäivää! Tänäkään vuonna en kaipaa ruusuja, vaan lahjaksi saa antaa murskatun patriarkaatin (1 kpl) hopealautasella, kiitos. Ja sitten asiaan. <br />
<br />
Kun aloittelin naistutkimuksen (nyk. sukupuolentutkimus) opintoja viime vuosituhannen lopulla, oli feminismin niin kutsuttu kolmas aalto vielä tuloillaan. Innostuin isosti brittiläisestä tyttötutkimuksesta, joka viehätti minua erityisesti paitsi toki aihepiirinsä takia, myös siksi, että kaikessa analyysissä oli huomioitu <i>gender, race and class: </i>sukupuoli, rotu ja luokka. Brittiläinen yhteiskunta toki oli tuolloinkin paljon monietnisempi ja voimakkaammin luokkiin jakautuva kuin suomalainen, mutta monet ajatukset tuntuivat hyvin järkeenkäyviltä kotoisessakin kehyksessä. Mietin, miksei tästä puhuta Suomessa juurikaan.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Sitten suomalaisenkin feminismin kentän yli pyyhkäisi kolmas aalto ja toi mukanaan intersektionaalisen ajattelun. Intersektionaalinen feminismi on käsite, joka tunnutaan usein (tietoisesti) ymmärrettävän väärin - tai sitä ei haluta ymmärtää ollenkaan. Lyhyesti intersektionaalisessa tarkastelussa otetaan huomioon ihmisen erilaiset ominaisuudet ja elämänpiirit, jotka muodostavat yksilöllisen elämänkokemuksen ja tuovat ihmiselle erilaisia valta-asemia erilaisissa tilanteissa. Siinä, missä perinteisessä feminismissä puhuttiin lähinnä miesten ja naisten valta-asemien eroista, tunnistaa intersektionaalinen ajattelu myös sukupuoliryhmien <i>sisäiset erot. </i>Keskiluokkainen nainen on yleensä etuoikeutetumpi kuin työväenluokkainen; työväenluokkainen kantasuomalaisnainen on usein etuoikeutetumpi kuin kriisialueelta tuleva turvapaikanhakijamies ja niin edelleen.<br />
<br />
Intersektionaalisessa ajattelussa ymmärretään siis paitsi sukupuolen, myös esimerkiksi etnisyyden, luokan, iän, vammaisuuden ja seksuaalisuuden moninaisuus ja se, miten nämä ominaisuudet vaikuttavat ihmisen toimintamahdollisuuksiin samanaikaisesti. Tavoitteena on paitsi purkaa syrjiviä rakenteita, myös tietoisesti edistää aktiivisin toimin sorrettujen asemaa. <br />
<br />
***** <br />
<br />
Intersektionaaliset feministit kutsuvat valtavirtafeminismiä valkoiseksi feminismiksi (white feminism): siinä ollaan kiinnostuneita kysymyksistä, jotka koskevat lähinnä valkoisia, keskiluokkaisia, länsimaisia naisia. Suomessakin on pohdittu paljon esimerkiksi työelämän sukupuolittavia käytäntöjä, mikä tietenkin onkin pirun tärkeää ja edelleen ajankohtaista. Tällaisia käytäntöjä on kuitenkin muuallakin, ja ne kytkeytyvät ihmisten ja kulttuurin muihin ominaisuuksiin tavoin, joita pelkkään sukupuoleen keskittyminen ei tavoita. <br />
<br />
Yhteiskunnan moninaistuessa intersektionaalinen näkökulma on kuntapolitiikassakin huomattavan tärkeä. Päätösten suvaamisen eli sukupuolivaikutusten arvioinnin lisäksi tarvitaan laajempaa sosiaalisten vaikutusten arviointia, joka ottaa huomioon, että ihmisen kokemukseen omasta arjestaan vaikuttavat monet muutkin muuttujat kuin vain sukupuoli. Olen kirjoittanut viime aikoina paljon alueiden segregaatiosta ja kaupunkisuunnittelusta, joka liittyy myös tähän kysymyksenasetteluun. Kehitämmekö keskiluokkaisia ja työväenluokkaisia alueita ja niiden palveluita samalla tarmolla? Pystymmekö ottamaan palveluiden kehittämisessä huomioon alueiden erilaisen väestöpohjan?<br />
<br />
Tiedämme, että Helsingissäkin alueelliset terveyserot kasvavat. Suuri osa näistä palautuu luokkaan. Mikäli emme tunnista näitä eroja ja osaa reagoida niihin, on vaarana, että huono-osaisuus lisääntyy entisestään. Tiedämme, että etenkin työväenluokkaisilla miehillä on useita elämäntapoihin sekä kuluttavaan työhön liittyviä terveysriskejä, ja he myös keskimäärin kuolevat nuorempina. Osaammeko huomioida nämä tekijät sosiaali- ja terveyspalveluissa? Toisaalta, ja tähän liittyen, valtaosa iäkkäistä kaupunkilaisista on naisia. Osaammeko ottaa tämän huomioon vanhuspalveluissa? Seniori-ikäisen naisen tarpeet ovat usein erilaisia kuin miehen.<br />
<br />
*****<br />
<br />
Aivan erityisen tärkeää intersektionaalisuus on kasvatuksessa ja koulutuksessa. Vihreät ovat olleet ulostuloissaan viime päivinä huolissaan <a href="http://www.aamulehti.fi/kotimaa/vihreilta-lista-poikien-pelastamiseksi-pojille-ei-saa-asettaa-alhaisempia-vaatimuksia-24315752/">poikien huonosta koulumenestyksestä</a> - toki aivan syystä. Moni vihreiden esittämä vaatimus on aivan perusteltu: erityisen tyytyväinen itse olen oppilashuollon merkityksen huomioimiseen sekä sukupuolisensitiivisen kasvatuksen korostamiseen.<br />
<br />
Tässä, kuten monissa vastaavanlaisissa esityksissä, on kuitenkin yksi todella suuri ongelma: se ei ota huomioon riittävästi poikien lähtökohtaeroja. Suurimmat ongelmat koulussa kasautuvat nimenomaan työväenluokkaisille pojille, ja koska koulujen oppilaaksiottoalueet ovat sosioekonomisesti varsin eriytyneet, ongelmia on eri kouluissa aivan eri tavalla. Samoin maahanmuuttajaoppilailla saattaa olla omanlaisiaan sukupuolittuneita ongelmia. Ei ole mahdollista puhua tyttö- ja poikaoppilaista yhtenäisinä ryhminä, vaan on ymmärrettävä, että koulunkäynnin ongelmat ovat todella erilaisia lapsen lähtökohdista riippuen.<br />
<br />
Lisäksi tyttöjen ja poikien koulunkäyntiin kohdistetaan yhä usein erilaisia
odotuksia. "Pojat on poikia" -asenne elää yhä edelleen, samoin
mielikuvat ahkerista ulkoaopettelevista kympin tytöistä. Nämä oletukset saattavat piiloisesti ohjata paitsi ammattikasvattajien, myös vanhempien suhtautumista, ja muuttua itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Jos alisuorittavaa poikaa ei kotona kannusteta opiskeluun ja opettaja katsoo hänen sluibailuaan läpi sormien "koska pojat poikia", tehdään lapsen tulevaisuudelle hallaa kaksinkertaisesti. Oletusten ja stereotypioiden läpi on osattava nähdä, ja kohdattava jokainen lapsi ja nuori yksilönä. Juuri tämä on sukupuolisensitiivisen kasvatuksen idea. <br />
<br />
Joitain oppilaita koskee ilmiö, jota voisi kutsua vaikka kulttuurinen kultalusikka suussa syntymiseksi. Koulutus periytyy Suomessa edelleen hyvin vahvasti, ja samoin käy myös koulutukseen liittyville asenteille. Paitsi, että koulutetut vanhemmat tyypillisesti kannustavat lapsiaan enemmän opiskeluun, heillä on myös vähemmän koulutettuja paremmat valmiudet auttaa lapsiaan läksyissä. Samoin periytyvät asenteet lukemiseen: jos kotona ei juuri lueta tai käydä kirjastossa, ei lapsi opi lukuharrastusta kovin helposti. Tämä taas näkyy usein huonompana koulumenestyksenä. <br />
<br />
Peruskoulumme on varsin keskiluokkainen: opettajat ovat keskiluokkaisia, ja mielikuva ihanneoppilaasta noudattelee keskiluokkaisia hyveitä. (Palaan tähän tematiikkaan myöhemmin tarkemmin.) Miksi tämä sitten on ongelmallista? No siksi, että etuoikeuksiaan ja niistä johtuvaa ajattelun kapeutta hahmottamattomat opettajat eivät väistämättä ymmärrä lapsien lähtökohtaeroja ja osaa huomioida niitä opetuksessaan. Jos vaikkapa äidinkielenopettaja olettaa, että kaikilla on kotona hylly täynnä kirjoja, kotiin tulee useita päivä- tai aikakauslehtiä ja vanhemmat ovat monin tavoin medialukutaitoisia, ei kyetä hahmottamaan niitä ongelmia, joita lapselle saattaa koulussa tulla.<br />
<br />
***** <br />
<br />
Intersektionaalisen ajattelun esiin tuomia lähtökohtien eroja voi paikata, anteeksi kömpelö termi, <i>radikaalin inklusiivisella hyvinvointivaltiolla.</i> Tarkoitan tällä sitä, että paitsi, että tarjoamme kaikille kansalaisille yhteiset, universaalit palvelut ja sosiaalietuudet, kohdennamme myös erityistä tukea niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Juuri tästä on kyse esimerkiksi köyhien alueiden kouluille kohdennetussa positiivisen diskriminaation tuessa, harkinnanvaraisessa toimeentulotuessa, luottamuselinten sukupuolikiintiöissä sekä erityisissä terveyspalveluissa riskiryhmille, kuten vaikkapa papa-seulonnat tietyn iän ylittäneille kohdullisille sekä itseni saama ilmainen aivokuvaus, kun suvussani ilmeni suuri ja periytyvä infarktiriski. Kyse ei siis ole mistään megalomaanisen monimutkaisesta ja teoreettisesta asiasta, vaan ainoastaan ihmisten erilaisten elämäntilanteiden tunnistamisesta.<br />
<br />
Valitettavasti olemme menossa aivan päinvastaiseen suuntaan monella politiikan sektorilla. Sekä suunniteltu sote-uudistus että uusi peruskoulun opetussuunnitelma (joka toki pääasiassa on oikein hyvä) korostavat ihmisen yksilöllistä toimijuutta huomioimatta, että ihmisten kyvyt itsenäiseen päätöksentekoon ja omatoimisuuteen eivät ole yhteneviä. Yksilön pärjäämisen hehkuttamisen sijaan tarvitsisimme uutta yhteisöllistä ajattelua, jossa vahvempi olisi solidaarinen heikommalle ja antaisi tilaa. Kukaan ei ole oman onnensa seppä, vaan lähtökohtiensa, olosuhteiden ja puhtaan sattuman summa, johon itse voi vain rajallisesti vaikuttaa. <br />
<br />
<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-14043668539377940442017-03-06T19:24:00.000+02:002017-03-06T19:29:00.262+02:00Ei kaupunkisuunnittelua huutoäänestyksellä<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEju73w68UCIjAfiEY9bRpBXMKBTA60lH1yVeqF2Q-WoQf4KPu46DDRk2MrY2-cVVqNk3_kngCZ8EA4u9Imu7_G7s-HVAiqRvbn7nOVJ-wGrNPEV2I2rU50nmEiox2OvCxbr1afkz26LKMNC/s1600/hanspoldoja.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEju73w68UCIjAfiEY9bRpBXMKBTA60lH1yVeqF2Q-WoQf4KPu46DDRk2MrY2-cVVqNk3_kngCZ8EA4u9Imu7_G7s-HVAiqRvbn7nOVJ-wGrNPEV2I2rU50nmEiox2OvCxbr1afkz26LKMNC/s320/hanspoldoja.jpg" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Sturenkatu. Kuva: Hans Põldoja / cc2.0 / Flickr</td></tr>
</tbody></table>
Douglas Adamsin<i> Linnunradan käsikirjassa liftareille</i> kuvataan vastaansanomattoman nihilistisesti kunnallista byrokratiaa. Kirjan päähenkilö Arthur Dent on pöyristynyt siitä, että hänen talonsa yli aiotaan rakentaa tie. (Luonnollisesti myöhemmin koko planeetta kokee saman kohtalon hypergalaktisen ohitustien vuoksi, mutta ei mennä nyt siihen.)<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
<blockquote class="tr_bq">
<i>"Mutta suunnitelmat ovat olleet näytteillä..."
"Näytteillä? Mutta minun oli kömyttävä kellariin katsomaan niitä."
"Näyttelyosaston toimisto on kellarissa."
"Taskulampun kanssa."
"No, sähköt olivat kaiketi poikki."
"Samoin kuin portaat."
"Hyvä on, mutta joka tapauksessa te näitte ilmoituksen tien rakentamisesta."
"Kyllä", Arthur sanoi, "kyllä minä näin. Se oli näytteillä lukitun arkistokaapin alimmassa laatikossa käytöstä poistetussa vessassa jonka ovessa luki Varokaa leopardia!"</i></blockquote>
<br />
Adams toki hyvän scifikynäilijän tapaan loi kuvauksellaan todellisuuden, jota ei voi sanoa arkikäsityksen mukaiseksi mutta joka muistutti sitä tietyiltä osin mehevästi. Kunnallinen päätöksenteko näyttäytyy usein monimutkaisena palapelinä, jossa asukkaiden näkemykset on usein häivytetty minimiin. Lukittuihin arkistokaappeihin en ole ainakaan vielä törmännyt, muttei Helsinginkään tapaa tiedottaa ja osallistaa asukkaitaan voi aina järin demokraattiseksi sanoa.<br />
<br />
Kuulimme maanantaina ennen kaupunginhallitusta muutamaa asukasaktiivia, jotka eivät olleet tyytyväisiä omalle asuinalueelleen suunniteltuun täydennysrakentamiseen. Aktiiviset kansalaiset olivat tehneet huolellisesti oman vaihtoehtokaavansa, jota sitten meille esittelivät. Samalla kävi ilmi, että varsinainen protokollan mukainen asukkaiden kuuleminen ja osallistaminen oli kaavoitusprosessissa tehty varsin viitteellisesti. Vastaavanlaisiin tapauksiin törmää kohtalaisen usein.<br />
<br />
Asukasaktiivien panosta täytyy tietenkin kunnioittaa. Ilman heitä emme välttämättä olisi tietoisia kuulemismenettelyn ongelmista, emmekä ehkä olisi hahmottaneet kaavan ongelmia yhtä hyvin. Iso ongelma tässä on kuitenkin se, että eihän asukkaiden osallistaminen voi näin mennä. Kuulemisen pitäisi tapahtua mahdollisimman laajasti jo heti kaavoitusprosessin alkuvaiheessa, eikä se saisi olla näin paljoa aktiivisten kansalaisten varassa.<br />
<br />
Vastaavanlaiseen ilmiöön törmää usein koulujen yhdistämisten tai lakkauttamisten yhteydessä. Aktiiviset vanhemmat aktivoituvat lobbaamaan, ja saattavat aivan aidosti vaikuttaa kouluverkkopäätöksiin kirjelmillään. Mikä tässä sitten on ongelma? No se, että tämä aktiivisuus ei ole kaikkialla samanlaista. Tyypillisesti hyväosaisten hyvinvoivilla alueilla asuvilla on paitsi voimavaroja, myös taitoa ja verkostoja saada asiansa päättäjien tietoon. Koulun lakkautusuhka vaikkapa Käpylässä nostattaa yleensä myrskyn somessa ja lehtien mielipidepalstoilla, kun vastaava uhka jossain koillisen Helsingin lähiössä ei aiheuta läheskään samanlaista liikehdintää. Aivan samanlainen osallistumisen segregaatio näkyy kaavoituspäätöksiin vaikuttamisessa.<br />
<br />
Kaupungin kuulemismenettelyt eivät saa muuttua huutoäänestyksiksi, joissa äänensä saavat parhaiten kuuluviin vauraimmat, koulutetuimmat ja hyvinvoivimmat. Leväperäinen kuulemismenettely on aktiivista luokkapolitiikkaa, jossa huono-osaisempien, vähemmän koulutettujen tai esimerkiksi suomea kunnolla taitamattomien maahanmuuttajien mahdollisuudet vaikuttaa asuinalueisiinsa kapenevat. Ratkaisu tähän olisi osallistaa kaupunkilaisia mahdollisimman paljon päätöksentekoprosessien eri vaiheissa, tarjota tähän erilaisia mahdollisuuksia (tilaisuuksia, verkkokommentointeja ja niin edelleen) sekä huolehtia siitä, että asukkaiden vaikutusmahdollisuudet eivät entisestään eriydy. Kaupunki kuuluu sen asukkaille, ja oikeus saada vaikuttaa päätöksiin ihan jokaiselle - ilman, että tarvitsee pelätä symbolista leopardia tai kompastella metaforisissa rikkinäisissä portaissa. <br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-52530598459787917792017-02-25T13:44:00.000+02:002017-02-25T13:44:11.167+02:00Hyörinästä hyvinvointiin<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhXb-peVLfv6XjKjCZLQ_PlnXaJEUyqPCIQSjQLs0T_e9echtcmtjJrmytXmaitmQ5NEeSt8ZnizpQm22_o9xA7naHtgpBgJxYd0n2VqvVK34KELMfxNb45OlWnWqYiqrfvP_BE5YisueyZ/s1600/%2523vainikainen2017vainikainenvainikainenelinaelinavainikainen.blogspot.com+%25283%2529.png" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhXb-peVLfv6XjKjCZLQ_PlnXaJEUyqPCIQSjQLs0T_e9echtcmtjJrmytXmaitmQ5NEeSt8ZnizpQm22_o9xA7naHtgpBgJxYd0n2VqvVK34KELMfxNb45OlWnWqYiqrfvP_BE5YisueyZ/s320/%2523vainikainen2017vainikainenvainikainenelinaelinavainikainen.blogspot.com+%25283%2529.png" width="320" /></a></div>
Sain Facebookissa kommentin.<br />
<blockquote class="tr_bq">
<i>Teidän agendassahan on täyttää Helsinki siirtolaisilla, joiden työllistymismahdollisuudet ovat harvinaisen heikot. Se nimenomaan lisää eriarvoistumista ja johtaa ennen pitkää ongelmalähiöiden kasvuun.</i></blockquote>
Viime päivinä on uutisoitu Rinkebyn ongelmista ja moni on huolestunut Ruotsin tilanteesta: palavatko kohta meilläkin roskikset lähiöissä? Huoli on sinänsä täysin aiheellinen, ja meidän onkin syytä pyrkiä välttämään samat virheet, joita Ruotsissa on tehty. On tärkeää pyrkiä ymmärtämään ongelmien syitä, jotka tapaavat olla moninaisemmat kuin äkkiseltään luulisi.<br />
<br />
<a name='more'></a><br /><br />
Huono-osaisten lähiöiden ongelmat, rikollisuus ja järjestyshäiriöt, eivät ole uusi ilmiö. "Kaikenlaista hyörinää" (lainaan ilmauksen eräältä forssalaiselta poliisilta, jonka kanssa taannoin työasioissa jutustelin) on esiintynyt suomalaistenkin kaupunkien laitamilla maailman sivu - ei toki samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi nyt Ruotsissa. Avainasia on ymmärtää, etteivät ongelmat palaudu etnisyyteen tai uskontoon vaan köyhyyteen ja näköalattomuuteen. Hyörinä ei siis katoa poistamalla maahanmuuttajat, vaan poistamalla osattomuus.<br />
<br />
Kaupunkipolitiikassa puhutaan segregaatiosta eli alueiden eriarvoistumisesta. Ongelmalähiöiden syntyminen on oppikirjaesimerkki tästä. Samoin tunnetaan hyvin keinot, joilla segregaatiota voi ehkäistä. Suomalaisia kaupunkeja on pyritty rakentamaan sosiaalisen sekoittamisen lähtökohdasta: samalle asuinalueelle rakennetaan sekä omistus- että vuokra-asuntoja, eri kokoisia ja erilaisiin elämäntilanteisiin. Lisäksi palveluiden saatavuus on tärkeää: ihmisten on saatava sisältöä elämäänsä myös lähiöissä. Kuten tutkija <a href="http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005100505.html">Venla Bernelius eilisen Helsingin Sanomissa</a> toteaa: "Erityistä Suomessa on myös se, mikä katkaisee yhteyden köyhyyden ja epätoivon välillä. Esimerkiksi käy laaja kirjastoverkko. Köyhyys ei Suomessa tarkoita välitöntä syrjäytymistä."<br />
<br />
Kaupunkisuunnittelussa olisi siis vältettävä epätoivon saarekkeita, huono-osaisuuden keskittymiä. Moni ongelma nousee syrjäytetyksi tulemisesta, turhautumisesta ja pahoinvoinnista. Luonnollisesti myös ongelmalähiöiden vastapooleja, rikkaiden kultahammasrannikoita, kannattaa välttää. Hyvinvoinnin tasainen jakautuminen ja pienet kaupungin sisäiset tuloerot ovat yhteiskuntarauhan paras tae.<br />
<br />
Nyt, kun tulevina vuosikymmeninä Helsinkiinkin rakennetaan valtava määrä uusia asuntoja, on tärkeää pitää kiinni alueiden monipuolisuuden periaatteesta. <a href="http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005028825.html">Valitettavasti kehitys on alkanut kulkea jo segregaation suuntaan. </a>Oma asuinalueeni Vallila on viime vuosina keskiluokkaistunut vauhdilla, minkä näkee ihan katselemalla ympärilleen. Samanaikaisesti taas etenkin Itä-Helsingissä suunta on ollut päinvastainen, mikä on huolestuttavaa. <br />
<br />
Asia liittyy toki myös maahanmuuttoon, tosin eri tavoin kuin monet haluavat ymmärtää. Kuten kaupunkimaantieteen professori<a href="http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005100662.html"> Mari Vaattovaara toteaa Hesarissa,</a> vaikeudet liittyvät ennen kaikkea kielitaidottomuuteen ja koulutuksen puutteeseen - joka puolestaan johtaa nyky-yhteiskunnassa helposti syrjäytetyksi tulemiseen. Maahanmuuttajien kotouttaminen ja ottaminen osaksi yhteiskuntaa on tässä ensiarvoisen tärkeää: on tarjottava riittävästi kieliopetusta ja muuta tarpeellista koulutusta, kannustettava osallistumiseen ja torjuttava rasismia myös työmarkkinoilla.<br />
<br />
Tosiasiassa koulutuksen ja kielitaidon puute ei ole edes yksin maahanmuuttajien ongelma. Luin vastikään Katri Söderin ja Anette Karlssonin toimittaman<i> <a href="http://perustelehti.fi/kirja-arvio-sivistysdemarien-vastaisku/">Suomen koulutuspolitiikan tulevaisuus </a></i><a href="http://perustelehti.fi/kirja-arvio-sivistysdemarien-vastaisku/">-kirjan</a>, jonka eräässä artikkelissa nostettiin esille puutteellisten perustaitojen merkitys myös kantasuomalaisten huono-osaisuuteen. Arvion mukaan Suomessa on jopa 600 000 aikuista ihmistä, joilla on vaikeuksia jo kirjoittamisessa ja lukemisessa, hankalammista arjen suoritteista puhumattakaan. Suurin osa heistä on käynyt pelkän peruskoulun.<br />
<br />
Avainasemassa lähiöhyörinän ehkäisyssä onkin paitsi kaupunkisuunnittelu, myös koulutus. Tulevaisuudessa on erityisen tärkeää varmistaa, että jokainen siihen kykenevä voisi opiskella myös peruskoulun jälkeen - ilman jatko-opintoja on nykyään hyvin vaikea työllistyä, ja ammatilliset tai yleissivistävät jatko-opinnot vahvistavat myös tärkeitä perustaitoja. Toisen asteen koulutuspaikkoja ei tule vähentää, ja myös koulutuksen laadusta on huolehdittava.<br />
<br />
Osattomuuden ja näköalattomuuden tunne ei tietenkään palaudu täysin köyhyyteen, työttömyyteen ja koulutuksen puutteeseen. Kyse on myös oikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Jos kokee yhteiskunnan epäreiluna ja sellaisena, ettei omaan asemaan voi vaikuttaa, ei ole ihme, että turhautuneisuus purkautuu epärationaalisella tavalla. On olennaista kokea olevansa osa yhteiskuntaa, kokea tulevansa kuulluksi ja reilusti kohdelluksi. Ja juuri tästä syystä paikoissa, joissa hyvinvointi jakaantuu tasaisesti, myös riehutaan vähän.<br />
<br />
Rinkebyn mellakat ovat saaneet monet syyttelemään maahanmuuttajia ja vaatimaan rajoja kiinni. Emme voi sulkea silmiämme lähiöiden ongelmilta, mutta tuomitsemalla kaikki maahanmuuttajat saamme vain heidät suhtautumaan yhteiskuntaan entistä kielteisemmin. Miksi pitäisi kotoutua maahan, joka vihaa meitä jo valmiiksi? Loisiksi ja sosiaalipummeiksi leimaaminen saattaa muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi, etnisestä taustasta riippumatta. Rasismi ei ratkaise ongelmia, ainoastaan kärjistää niitä. <br />
<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-56236056098558419482017-02-14T16:23:00.001+02:002017-02-14T16:30:23.718+02:00Rapista ja positiivisesta diskriminaatiosta<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj3OStSO2fYvA-gtsHAZqp7mlxlR5J7NZcgu3ZKKfracJTDJ0ylLFI7sSTuKymyRUgE3aAMrUkcAX_ZJlyNA5zR3RdDDlr9uzjMVOGQQ-EQ03nfmiKYukw1oT-FRCI_EVXGEEsGoJSKelvz/s1600/feminism.png" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj3OStSO2fYvA-gtsHAZqp7mlxlR5J7NZcgu3ZKKfracJTDJ0ylLFI7sSTuKymyRUgE3aAMrUkcAX_ZJlyNA5zR3RdDDlr9uzjMVOGQQ-EQ03nfmiKYukw1oT-FRCI_EVXGEEsGoJSKelvz/s200/feminism.png" width="152" /></a></div>
Etuoikeuksiin tottuneesta tasa-arvo tuntuu sorrolta. Netin monilta palstoilta tuttu lause on pyörinyt mielessä tässä hyvän tovin nettipöhinää seuratessa ja lehtiä lukiessa.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Ensin tapahtui <a href="http://www.hs.fi/nyt/art-2000005085886.html?utm_medium=social&amp%3Butm_content=www.hs.fi&amp%3Bshare=47f9b090bc09439ac0cf6a35749c7399&utm_source=facebook&utm_campaign=facebook-share">tämä.</a><br />
<blockquote class="tr_bq">
<i>Yksinkertaisuudessaan artisti [rap-artisti Destiny Frasqueri] pyysi kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color” (Yhdysvalloissa käytetty termi, joka viittaa ihmisiin, jotka eivät ole valkoisia) siirtymään eturiviin. ... Miehiä taiteilija pyysi kunnioittamaan näitä ihmisiä, sekä antamaan heille tilaa. Samaan hengenvetoon artisti ilmoitti että rasismiin, vihapuheeseen tai seksismiin syyllistyvät ihmiset poistetaan keikalta välittömästi.</i></blockquote>
Ja tästähän sitten nousi metakka: Frasquerin elettä pidettiin syrjintänä, jopa rasismina. <a href="https://www.facebook.com/vainikainenelina/posts/1225430490903767">Avasin aiemmin tänään Facebookissa,</a> miksi tämä joidenkin (lähinnä valkoisten miesten) ihmisten syrjityksi tulemisen kokemus on itse asiassa oireellista.<br />
<blockquote class="tr_bq">
<i>1) Ensiksikään kriitikot eivät ole ymmärtäneet artistin tapaa käyttää tilallista lähestymistapaa metaforana. Kutsumalla alisteisessa asemassa olevat ihmisryhmät eteen hän antaa fyysisesti tilaa niille, joilla kulttuurisesti sitä on vähemmän. Minusta tässä on jotain hyvin kaunista. </i><br />
<br />
<i>2) Minkäänlaista yhdenvertaisuutta ei voida koskaan saavuttaa, elleivät etuoikeutetut luovu osasta etuoikeuksiaan. Kun naiset saivat äänioikeuden, se vähensi miesten suhteellista valtaa. Kun orjuus lakkautettiin, valkoinen omistava luokka luopui oikeudestaan orjiin.
</i></blockquote>
<br />
On jännittävää, miten jotkut ihmiset loukkaantuvat verisesti joistain käytännöistä mutta ovat samaan aikaan valmiita hyväksymään aivan vastaavat toisaalla.<a href="http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005086660.html?utm_medium=social&amp%3Butm_content=www.hs.fi&amp%3Bshare=a4209f4253be04958551f70c22e2fe04&utm_source=facebook&utm_campaign=facebook-share"> Helsingin Sanomat uutisoi tänään </a>niinkutsutusta positiivisesta diskriminaatiosta: sellaisille kouluille, joissa on keskimääräistä enemmän maahanmuuttajataustaisia tai sosioekonomisesti huono-osaisista perheistä tulevia oppilaita, myönnetystä erityisrahoituksesta. HS:n kyselyn mukaan suurin osa ihmisistä hyväksyy tämän aivan varauksetta - tosin uutisen kommenttiraita kertoo taas toisenlaista tarinaa.<br />
<br />
Tarkalleen ottaen sekä rap-keikan tapauksessa että koulujen erityisrahoituksessa on kyse aivan samasta asiasta: annetaan erityistä tukea ja huomiota niille, jotka ovat tavalla tai toisella heikommassa asemassa. Näinhän yhdenvertaisuuteen pyrkivä yhteiskunta toimii: koska lähtökohtamme ovat erilaiset, on hyvän yhteiskunnan tehtävä pyrkiä niitä tasaamaan. Tähänhän muun muassa pyrittiin Suomessa yhtenäiseen peruskouluun siirryttäessä, ja samalla tavalla voidaan perustella subjektiivista päivähoito-oikeutta.<br />
<br />
Miksi sitten rap-keikasta suututaan, mutta PD-rahoista ei? Ehkä siksi, että keikalla artisti teki aivan silminnähtäväksi sen, mitä voitaisiin kutsua vaikka radikaaliksi inklusiivisuudeksi: tehdään aidosti lisätilaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Toisaalta olen törmännyt myös närkästykseen vammaisten lasten ilmaisista tai edullisista harrastusvuoroista - onhan aivan kamalaa, että terveet joutuvat maksamaan enemmän. (Kenellekään ei tietenkään ole tullut mieleen, että se vammaisuus itsessään saattaa aiheuttaa kaikenlaisia muita kustannuksia puhumattakaan vammaisten muista ongelmista arjessa.)<br />
<br />
Ehkä tuossa rap-keikan tapauksessa kuitenkin on kyse juuri siitä, millä tämän kirjoitukseni aloitin. Kun itseltä riisutaan pikkuisenkin etuoikeuksia, se tuntuu helposti sorrolta. Vaikka kyse olisi kuinka pienestä asiasta.<br />
<br />
<br />
PS. Valkoisten miesten niputtaminen yhteen joukkoon Frasquerin tapaan on toki siinä mielessä ongelmallista, että se sivuuttaa luokkaan ja seksuaalisuuteen (muiden muassa) liittyvät erot. Näistäkin on toki pidettävä meteliä, mutta tämä ei sinänsä poista kyseisen manööverin symbolista voimaa.Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-15186752809709330222017-02-12T20:50:00.003+02:002017-02-12T20:50:56.454+02:00Maahanmuuttopolitiikkaa by perkele<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj4brd_NA1lWMwf2kU8dYzxqW_Oh8CLd9U-4mYzd34OsJgRuCM43T2g-0EBBJql59X8vw_Cs934UnAraJ9yOgA1h03qoU4kIReYAroUMls5FeY00S9hC-4LqqkGAjo2hF7Ky6gmsa74gWMa/s1600/Refugees_Welcome.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="112" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj4brd_NA1lWMwf2kU8dYzxqW_Oh8CLd9U-4mYzd34OsJgRuCM43T2g-0EBBJql59X8vw_Cs934UnAraJ9yOgA1h03qoU4kIReYAroUMls5FeY00S9hC-4LqqkGAjo2hF7Ky6gmsa74gWMa/s200/Refugees_Welcome.jpg" width="200" /></a></div>
Viime päivinä on taas saanut lukea uutisia, jotka panevat miettimään, perustuuko Suomen nykyinen maahanmuuttopolitiikka ilkeyteen, ymmärtämättömyyteen vai kenties molempiin. Kuopion Palloseurassa pelaava <a href="http://www.hs.fi/urheilu/art-2000005080903.html">Gbolahan Salami ei saa tavata perhettään,</a> koska Suomi ei myönnä tämän nigerialaiselle vaimolle ja lapselle viisumeja. Suurlähetystössä epäillään, etteivät Salamin perheenjäsenet palaisikaan takaisin Nigeriaan loman päätyttyä vaan jäisivät Suomeen hakemaan turvapaikkaa.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Teoreettisesti tämä tietenkin on mahdollista. Nigeriasta on saapunut Suomeen viime vuosina jonkin verran turvapaikanhakijoita, ja jokunen on myös turvapaikan saanut. Kuitenkin tällainen pirujen seinille maalailu ja pahantahtoinen ennakointi ei itse asiassa paljoa eroa Donald Trumpin asettamista maahantulokielloista. Tällaista ihmisten arjen ja perhe-elämän hankaloittamista on vaikea perustella millään muulla kuin pahansuopuudella. Realismin kanssa sillä ei ole juurikaan tekemistä.<br />
<br />
Toinen viime päivien maahanmuuttoon liittyvä puheenaihe telttailee Kiasmalla. <a href="http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005083621.html">Pääasiassa Irakista tulleet turvapaikanhakijat ovat leiriytyneet Helsingin keskustaan </a>protestoidakseen Suomen maahanmuuttolinjauksia ja palautuksia kriisialueille. Monet kansalaisjärjestöt ja asiantuntijat ovat kritisoineet Maahanmuuttoviraston (Migri) logiikkaa, jonka mukaan Irak ei ole kokonaisuudessaan kriisialue, joten turvapaikanhakijan voi palauttaa muualle kuin kotikaupunkiinsa - tyhjän päälle odottelemaan sotatoimien leviämistä. Ei kuulosta kovin inhimilliseltä.<br />
<br />
Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden määrä on ollut laskussa eivätkä määrät missään vaiheessa nousseet ennakoidulle tasolle. Verrattuna moniin muihin eurooppalaisiin maihin siirtolaisten määrä on ollut Suomessa hyvin pieni eikä se luultavimmin tule tulevaisuudessa merkittävästi nousemaankaan. Tästä syystä Migrin ja lainsäätäjän pakkomielle saada Suomi noudattamaan tiukinta mahdollista maahanmuuttopolitiikkaa tuntuu paitsi ylireagoinnilta, myös ihan rehelliseltä vittuilulta ihmisoikeuksille. Miten muuten voi perustella sekä perheiden lomasuunnitelmien torppaamiset sekä vainoa kokevien palautukset kriisialueille? Eri mittaluokan tapahtumia, jotka kuitenkin kertovat samaa suurta tarinaa. Toivottavasti tälle tarinalle saadaan vielä onnellinen loppu, vaikka pahalta näyttää. Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-34882885814414301642017-02-11T18:57:00.001+02:002017-02-11T18:57:53.642+02:00Kohti vaaleja: pysäytetään eriarvoistuminen<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhL9Ze095QTaTOVL6im7PxUnuhQMpi1ceANNQc7XV8mHZJgvvOZhIttbz4L1orFo5CtTu2Xf2Dq7zwUJXj3YSScy36YOYsSQ1b0c-8-NpzVQguLlHClfMQA9M7exwlomZdFRBt8iRCw4djN/s1600/Elinapiirros2cweb.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhL9Ze095QTaTOVL6im7PxUnuhQMpi1ceANNQc7XV8mHZJgvvOZhIttbz4L1orFo5CtTu2Xf2Dq7zwUJXj3YSScy36YOYsSQ1b0c-8-NpzVQguLlHClfMQA9M7exwlomZdFRBt8iRCw4djN/s200/Elinapiirros2cweb.jpg" width="175" /></a></div>
Osallistuin muutama viikko sitten Helsingin kaupunginvaltuuston strategiaseminaariin. Valtuustokauden mittainen strategiakausi on päättymäisillään, ja nyt oli aika vetää lankoja yhteen ja suunnitella tulevaa. Kuulimme esittelyitä eri hallinnonaloilta ja eri näkökulmista, ja yksi asia nousi erityisesti esiin: eriarvoistumisen pysäyttäminen on lähitulevaisuutemme suurin haaste.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Iso osa helsinkiläisistä voi erittäin hyvin, mikä on tietenkin hieno asia. Pääkaupungissa on paljon vaurautta, mikä tosin keskittyy tietyille alueille. Hyvinvointi- ja terveyserot ovat eri kaupunginosien välillä merkittäviä, ja elinajanodotteessa voi olla useiden vuosien ero. Iso osa näistä eroista palautuu sosioekonomiseen eriytymiseen eli siihen, että köyhyys keskittyy tietyille alueille.<br />
<br />
Lisäksi Helsingillä on muutamia erityisongelmia. Helsingin väestönkasvu koostuu käytännössä kokonaan maahanmuutosta, ja maahanmuuttajien kokema rasismi, työttömyys ja koulutuserot näkyvät myös tilastoista. Myös nuorten syrjäytyminen on ongelma, vaikka tilanne Helsingissä onkin kohtalainen - ammattikoulupaikkoja on saatu lisättyä ja siten yhä useammalle taattua toisen asteen koulutus. <a href="http://tommilaitio.munstadi.fi/2015/10/31/miksi-pelkilla-mahdollisuuksilla-ei-tule-tasa-arvoa/">Tommi Laitio purki jo puolitoista vuotta sitten nuorten tilannetta </a>kuvaten "85-15"-ilmiön: 85 prosenttia nuorista voi yhä paremmin, mutta ero huonosti voivaan 15 prosenttiin kasvaa. Erityisen huolestuttavaa on myös pitkäaikaistyöttömyyden kasvu. Helsingissä on tällä hetkellä 18 000 pitkäaikaistyötöntä, ja määrä on viiden viime vuoden aikana kolminkertaistunut.<br />
<br />
Aivan olennaista tämän kierteen pysäyttämisessä olisi ymmärrys siitä, että kaupunkia on kehitettävä kokonaisuutena. Helposti käy niin, että hyvinvoivat poliitikot kuuntelevat herkemmällä korvalla kaltaistensa salonkikelpoisia ääniä, ja huomioivat eniten hyvinvoivien alueiden kehittämistarpeet. Kuitenkin palvelut kuuluvat aivan yhtä lailla malmilaisille kuin töölöläisille. On pidettävä huolta palvelujen laadusta ja monipuolisuudesta myös vähävaraisempien kaupunkilaisten alueilla, ja tämä koskee paitsi sosiaali- ja terveyspalveluita, myös kouluja, päiväkoteja, kulttuuri- ja liikuntapalveluja ja kirjastoja. Paitsi, että palveluiden on oltava edullisia tai maksuttomia, ne on myös saatava mahdollisimman läheltä.<br />
<br />
Tärkeä osa kaupungin kehittämistä kokonaisuutena ovat kaavoitus ja kaupunkisuunnittelu. Uusia asuntoja rakennettaessa on pääpaino oltava kohtuuhintaisissa asunnoissa. Helsingin Vasemmiston esittämä "kolmannesmalli" uudelle asuntotuotannolle on erinomainen: sen mukaan tuotettaisiin kolmannes vapaarahoitteisia "kovan rahan" asuntoja, kolmannes säänneltyjä eli esimerkiksi Hitas-asuntoja ja kolmannes kohtuuhintaista vuokra-asuntoja. On myös tärkeää, että asuinalueilla on kaikenlaisia ja kaikenkokoisia asuntoja. Kaikkialla asuvilla helsinkiläisillä on oltava myös oikeus liikkua kaupungissa, ja julkisen liikenteen on saavutettava kaupungin kaikki kolkat. <br />
<br />
Maahanmuutto on Helsingille erityinen haaste. On tärkeää, että kaupunkiin saapuvat pääsevät mahdollisimman nopeasti suomen kielen opetukseen ja lapsille järjestyy koulupaikka. Maahanmuuttajat ovat kaupungillemme voimavara, jota ei kannata jättää hyödyntämättä: kotoutukseen laitettu euro maksaa itsensä parhaassa tapauksessa moninkertaisesti takaisin. Etenkin kriisialueilta tulevien lasten koulupolkuun on kiinnitettävä erityistä huomiota niin, että he saavat paitsi tarvitsemansa pedagogisen, myös psykologisen tuen.<br />
<br />
Helsinki on jo nyt aika hyvä kaupunki asua. Pienillä viilauksilla se voisi olla vielä paljon parempi paljon useammalle. Eriarvoistuminen ei ole mikään luonnonlaki, vaan prosessi, jonka suunta on käännettävissä. Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-81885140744524028982017-02-04T13:18:00.000+02:002017-02-04T13:18:44.813+02:00Kohti vaaleja: Kuka pelkää feministiä?<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgAJrzCIntnIVyYO25kZ4DjIZ4N8Gz-itfmjO1AkNnqrjRYXWEAtu2Q8tYVyub60kCdThZDP-EvGvzLazIGaKTswckggBf6H7rzotqy8MPa-Ycqyi6YizTBp86UEktRAJLKQc73BVYXXcZM/s1600/feminismihumanismisolidaarisuus.png" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="151" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgAJrzCIntnIVyYO25kZ4DjIZ4N8Gz-itfmjO1AkNnqrjRYXWEAtu2Q8tYVyub60kCdThZDP-EvGvzLazIGaKTswckggBf6H7rzotqy8MPa-Ycqyi6YizTBp86UEktRAJLKQc73BVYXXcZM/s400/feminismihumanismisolidaarisuus.png" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Olen törmännyt usein väitteeseen, että kaikki "ismit" ovat vähän pelottavia eikä sellaisia halua itseensä saati vaaliehdokkaaseensa yhdistää. Ihmiset tuntuvat ajattelevan, että kaikenlainen tunnustautuminen jonkin nimetyn aatteen kannattajaksi olisi jonkinlaista fanatismia (sic) ja siksi leimautumista olisi parempi välttää.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Mielestäni tällainen puhe on aivan suolesta. Jos poistamme politiikasta ismit, poistamme samalla ison osan sitä arvopohjaa, jolla poliitikko operoi. Sitä paitsi rehellinen puhe poliitikkojen aatteista takaa, ettei äänestäjä osta sikaa säkissä: ismiloppuiset nimekkeet ovat kätevä tapa niputtaa monenlaisia asioita yhteen yhdellä sanalla. Tiedättehän: on syynsä, miksi ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, onko joku poliitikko vasemmistolainen vai oikeistolainen. Sanat kätkevät sisäänsä laajoja merkityskenttiä, joita on hankala muuten tavoittaa.<br />
<br />
Lisäksi tällainen keskustelu on yleisemminkin huolestuttavaa. Kun rasistia ei saa sanoa rasistiksi vaan maahanmuuttokriitikoksi, puunataan paska paakelsiksi. Samoin minua ottaa päähän monen harrastama "en ole feministi, mutta..." mantra, jonka jälkeen kerrotaan kyllä että kannatetaan suurin piirtein kaikkia mahdollisia feministisen politiikan lähtökohtia. Nimekkeiden pelkääminen liudentaa sekä hyviä että ikäviä asioita ja muuttaa politiikan nuhjuiseksi värittömäksi mössöksi, jossa mielipiteiden erot katoavat.<br />
<br />
Itse olen tehnyt tietoisen valinnan käyttää kampanjoidessani sekä feministi- että humanisti-termiä. On vaikea keksiä kahta sanaa, jotka tavoittaisivat yhtä aikaa yhtä paljon omasta ajattelumaailmastani. (Voisihan tuohon lisätä vielä myös ekososialismin, ateismin, vegetarismin ja vaikka mitä, mutta käytetään niitä joskus toiste ;) ) Lisäksi haluan hälventää etenkin feminismiin julkisessa keskustelussa liittyvää stigmaa: feminismi on hyvään ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan tähtäävä aate, joka ottaa huomioon ihmisten erilaiset lähtökohdat ja tukee heitä juuri heille sopivalla tavalla. Ei kannata uskoa miesasiamiesten tarkoitushakuisia leimakirveitä.Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-56727929176466189052017-01-15T18:13:00.001+02:002017-01-15T18:58:15.333+02:00Jos minulla olisi vasara...<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjoMznw6tADMdcEAkL48DiBQhtPIMw7GMl8b30SRcvyZgNI8rwe6JrOUrqKXl9pburjfNbQHZXo40oWuGmg1RRDjMYXHM6ti437vvl0_y4z8ChBORvnZyk9zdSB9BGMfcrisZ9MN3DLE1Gc/s1600/if-i-had-a-hammer-i-would-smash-patriarchy-i-found-it.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjoMznw6tADMdcEAkL48DiBQhtPIMw7GMl8b30SRcvyZgNI8rwe6JrOUrqKXl9pburjfNbQHZXo40oWuGmg1RRDjMYXHM6ti437vvl0_y4z8ChBORvnZyk9zdSB9BGMfcrisZ9MN3DLE1Gc/s320/if-i-had-a-hammer-i-would-smash-patriarchy-i-found-it.jpg" width="289" /></a></div>
Kävin toissapäivänä Kirjasto 10:ssä kuuntelemassa <a href="https://www.facebook.com/events/992141787596506/">Feminismiä kuntapolitiikkaan</a> -keskustelutilaisuutta, jossa olivat mukana Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtaja Veronika Honkasalo sekä organisaatiotutkija Hertta Vuorenmaa. Keskustelu osoittautuikin erittäin hedelmälliseksi, ja moni kysymys jäi pohdituttamaan.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Itseäni kiinnostivat tietenkin paitsi feminismiteema yleisemminkin, myös vastikään puoluerekisteriin päässeen Feministisen puolueen näkökulmat erityisesti. Moni Katju Aron puheenvuoroista sai minut nyökyttelemään päätäni hyväksyvästi, mutta yksi kysymys aiheutti nikottelua - puolueen näkemys luokasta. Feministinen puolue tuntuu pitävän yhteiskuntaluokkaa vain yhtenä patriarkaalisen sorron ilmentymänä, mistä seuraa, että hajottamalla patriarkaatti poistuu myös luokkayhteiskunta. (Tosin koska keskustelun aiheena oli nimenomaan kuntapolitiikka ei tätä teemaa viety pidemmälle, joten sekä minä että Aro saatamme vetää tässä mutkia liian suoriksi.) Omassa ajattelussani luokan ja sukupuolen suhde on moninaisempi ja ennen kaikkea vastavuoroinen: sellaisissa yhteiskunnissa, joissa tulo- ja luokkaerot ovat pienet, on usein myös sukupuolten välinen tasa-arvo pitkällä. Mielestäni tämän selittäminen yksistään luokalla tai sukupuolella hukkaa osan todellisuutta, jossa asiat kuitenkin kietoutuvat toisiinsa. Tämähän on sitä paitsi intersektionaalisen feminismin, jonka asialla F-puoluekin sanoo olevansa, ydintä.<br />
<br />
Erityisesti keskustelu sai minut pohtimaan, miten feministisen ajattelun itse asiassa tulisi lävistää kuntapolitiikan kaikki tasot, ja tämä vaatii erityisesti pohdintaa siitä, mitä feminismillä tarkoitamme. Jos feminismi nähdään ainoastaan kapeasti sukupuolten välisen tasa-arvon välineenä, typistetään keskustelu vallasta ja syrjinnästä todellisuudelle vieraaksi. Intersektionaalisella feminismillä tarkoitetaan sellaista ajattelun tapaa, jossa ihmisellä nähdään olevan erilaisten ominaisuuksiensa vuoksi erilaisia asemia ja näitä asemia on tarkasteltava kokonaisuuksina. Tällaisia asemia ovat esimerkiksi sukupuoli, etnisyys, luokka, vammaisuus/vammattomuus, ikä, koulutus, seksuaalisuus ja niin edelleen. Jokaiseen näistä asemista liittyy valtarakenteita, joissa tyypillisesti toiset vaihtoehdot asettuvat toisia etuoikeutetumpaan asemaan. Tästä lähtökohdasta on esimerkiksi väärin ja yksinkertaistavaa sanoa, että mies on aina paremmassa asemassa kuin nainen. Onko esimerkiksi vakavasti sairas, kielitaidoton turvapaikanhakijamies etuoikeutetumpi kuin valkoihoinen, korkeasti koulutettu työssäkäyvä nainen? Valta-asemat ja etuoikeudet ovat sitä paitsi aina tilanteisia ja saattavat muuttua paikasta toiseen. Tästäkin syystä yleistykset ovat hankalia, jopa vaarallisia.<br />
<br />
Jos tarkastelemme kuntapolitiikkaa vain sukupuolen näkökulmasta, päädymme helposti tarkastelemaan esimerkiksi sitä, kuinka monta prosenttia päätöksentekijöistä tai äänestäjistä on naisia, millaisista asioista eri sukupuolet puhuvat ja kuinka paljon saavat puheaikaa valtuustoissa. Nämä ovat tietenkin erittäin tärkeitä kysymyksiä, mutta ne eivät yksin kerro riittävästi politiikan tasa-arvoisuudesta. Pelkkä sukupuoli ei itsessään nimittäin kerro harjoitetusta politiikasta juurikaan: voidaan miettiä vaikkapa Margaret Thatcherin poliittisen toiminnan tasa-arvovaikutuksia. Päättäjien sukupuolen lisäksi olisi tarkasteltava myös tehtyä politiikkaa, ja onneksi sukupuolivaikutusten arvioinnista onkin tullut yleistä. (Ihan toinen juttu on vielä se, ettei sukupuolia edes ole vain kahta. Pelkkä naisten ja miesten määrällinen tarkastelu hukkaa sukupuolen moninaisuuden.)<br />
<br />
Tämäkään ei kuitenkaan riitä. Jos haluamme aidosti torjua eriarvoisuutta, näkökulmaa on laajennettava. On tarkasteltava myös sitä, miten eri ihmisryhmät saavat äänensä politiikassa kuuluviin ja voivat vaikuttaa omiin asioihinsa: kyse ei ole vain sukupuolesta, vaan myös esimerkiksi koulutuksesta ja asuinpaikasta. Jo nyt tiedämme, että korkeasti koulutettujen, hyväosaisten valkoisten ihmisten ääni kuuluu politiikassa huomattavasti kovempaa kuin vaikkapa rodullistettujen, vammaisten tai työttömien. Yksinkertaistetusti: jos etuoikeutetut päättävät kaupunkisuunnittelusta vain omasta näkökulmastaan, kaupunki rakentuu etuoikeutettujen ehdoilla. Tähän puuttuminen vaatii mielestäni toimimista kahdella tasolla. Ensiksikin etuoikeutettujen on käytettävä asemaansa sorrettujen puolustamiseksi. Toiseksi, ja tämä on tärkeämpää, sorrettujen omaa ääntä on vahvistettava. Tämä vaatii kuntapolitiikassa paitsi vähäosaisempien aktivoimista äänestämään ja päätöksentekijöiksi, myös heidän aitoa osallistamistaan päätöksentekoon muuten. Kuten Katju Aro viisaasti paneelissa huomioi, yhteiskunnan moninaisuus ei näy päätöksenteossa. Tämän purkaminen vaatisi politiikanteon radikaalia uudelleenajattelua ja, kuten paneelissa kiteytettiin, sortavien rakenteiden räjäyttämistä. Valitettavasti tämä ei vain ole kovin helppoa, koska omasta vallasta on niin mukava pitää kiinni.<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-15163017600704049182017-01-10T15:40:00.000+02:002017-01-10T15:40:01.455+02:00Tietääkö äiti parhaiten? Tietämisen tavat ja kuntavaalit<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhBS6Vw9oWpeVby33GrxHch4ef5_E05KRJ-Wo9rLIvJMXdk4Z4iEp46obKUZ2SM02CZop3wYxQs1pwB7zlqf9zwLWJGOcX9lJPoNP4GZnt7UgsiH2wr7fqN7uGwObeeF_fGbb1D6nOzzlbK/s1600/pinssipohja.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhBS6Vw9oWpeVby33GrxHch4ef5_E05KRJ-Wo9rLIvJMXdk4Z4iEp46obKUZ2SM02CZop3wYxQs1pwB7zlqf9zwLWJGOcX9lJPoNP4GZnt7UgsiH2wr7fqN7uGwObeeF_fGbb1D6nOzzlbK/s1600/pinssipohja.jpg" /></a></div>
Kasvatus, koulutus ja sivistys ovat poliittisia intohimojani. Toinen tutkintoni on kasvatusalalta, ja lisäksi olen työskennellyt sekä opettajana, nuorisotyöntekijänä että lastensuojelujärjestössä. Tästä huolimatta asiantuntemukseni kasvatuksen ja koulutuksen saralla on usein mitätöity äitikortilla: enhän voi tietää perheiden arjesta oikeasti mitään, koska olen lapseton.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Petra Malinin pohdiskeleva <a href="https://www.facebook.com/petra.malin.33/posts/10202418025888352">Facebook-päivitys</a> pakotti minutkin miettimään vanhemmuuden merkitystä kuntavaalikampanjoinnissa. Moni todellakin ilmoittaa mainoksissaan olevansa äiti tai isä, joku saattaa kertoa jopa lastensa määrän. Tähän on tietenkin kaikilla oikeus. On kuitenkin tärkeä ymmärtää, etteivät sanat valikoidu mainoksiin sattumalta vaan ne kantavat aina mukanaan tiettyjä oletuksia, usein piiloisiakin. Ihminen kertoo olevansa vanhempi, koska olettaa termin kantavan positiivisia merkityksiä. Kuntavaaleissa kuitenkin halutaan vakuuttaa äänestäjä, joten tuntuu, että vanhemmuutta pidetään sellaisena lisäarvona, josta politiikanteossa on aidosti hyötyä ja jota äänestäjät myös arvostavat.<br />
<br />
Mukavan ihmisläheiseltä tuntuvassa vanhemmuuskampanjoinnissa on kuitenkin ongelmansa. Tärkein niistä liittyy tietämisen tapoihin ja erilaisten tietojen arvottamiseen. Vanhemmuuden tuomaa tietoperustaa ylivertaisena meriittinä pitävä tulee samalla helposti mitätöineeksi (kasvatus)tieteellisen tiedon ja korottaneeksi kokemuksen tärkeimmäksi tiedontuotannon tavaksi. Parhaat tulokset politiikassa saavutetaan kuitenkin erilaisten tietojen yhdistelmällä: kuuntelemalla "asianosaisia" ja osallistamalla heitä politiikantekoon sekä perehtymällä tutkittuun tietoon.<br />
<br />
Toisekseen perhepolitiikassa oman kokemuksen perusteella operointi saattaa johtaa sudenkuoppaan. Perheet ja niiden tilanteet voivat saman kaupunginkin sisällä olla hyvin erilaisia, eikä yhden perheen perusteella voi kovinkaan paljoa päätellä niistä muista. Oma kokemus saattaa jopa vinouttaa näkökulmaa, ja ongelmakenttien objektiivinen tarkastelu voi olla haastavaa. Hyvä poliitikko toki osaa suhteuttaa kokemuksensa laajempaan todellisuuteen, mutta tämä vaatii sitä tutkittua, oman kokemuksen ulkopuolista tietoa. On poliittista viisautta ymmärtää oman näkökulmansa rajat, täydentää sitä ja tarpeen mukaan kyseenalaistaa.<br />
<br />
Kysymykseni vanhemmuudella kampanjoijille ja vanhemmuutta äänestämisperusteenaan pitäville onkin epistemologinen, tiedon olemukseen ja saavutettavuuteen liittyvä. Onko todellakin niin, että 1) on olemassa tietoa, jonka voi saavuttaa vain vanhemmuuden kautta, 2) tämä nimenomainen tieto on ensiarvoisen tärkeää kuntapoliittisessa keskustelussa ja 3) tästä johtuen lapseton poliitikko on väistämättä kyvyttömämpi käymään näitä keskusteluja? Kysymyksenasettelu saattaa vaikuttaa tylyltä, mutta nämä ovat asioita, joiden kanssa itse olen joutunut useita kertoja vastakkain.<br />
<br />
Ja vielä: tietämisen tapojen pohdinta on erityisen tärkeää juuri nyt, kun elämme näin nämä asiat koetaan -mentaliteetin hallitsemassa todellisuudessa. Mihin poliitikkojen näkemykset perustuvat? Mitkä ovat ne näkökulmat, jotka otetaan huomioon? Mitkä äänet tulevat kuulluiksi? Mitä tietoa arvostetaan, mitä ei? Kuka saa puhua ja kenen puolesta? Haastakaa ehdokkaanne, pakottakaa heidät purkamaan omia näkokulmiaan ja oletuksiaan. Kysykää, miksi.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4524514567546422388.post-10437795443974329952016-12-15T12:50:00.003+02:002016-12-16T16:19:17.641+02:00Kohti vaaleja: tulipalojen sammuttamisesta niiden ehkäisyyn<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhIl3tksQ6TxNvPKNM689pDhsO_ZZMuYtCBwaLamygNA3yVMAT2_0SmFsASx1wLnl4UTSV0T-Uk3qG6kixltd93vynsAv41g-ce9jmZL2wRUWBfvJ-KITSQo8yWG0lhFKDi9i_r-PCBRNaT/s1600/12963840_954618687984950_2485406130052065241_n.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhIl3tksQ6TxNvPKNM689pDhsO_ZZMuYtCBwaLamygNA3yVMAT2_0SmFsASx1wLnl4UTSV0T-Uk3qG6kixltd93vynsAv41g-ce9jmZL2wRUWBfvJ-KITSQo8yWG0lhFKDi9i_r-PCBRNaT/s200/12963840_954618687984950_2485406130052065241_n.jpg" width="175" /></a></div>
Usein unohtuu, että kouluissa työskentelee paljon muitakin aikuisia kuin vain opettajia. Oppilaiden hyvinvoinnista ja oppimisen edellytyksistä huolehtivat kouluterveydenhoitajat, kuraattorit, psykologit sekä koulunkäyntiavustajat. Ja aivan liian usein unohtuu, että näiden omien alojensa ammattilaisten rooli kouluyhteisössä on elintärkeä. Ja usein opetuksesta säästettäessä oppilashuolto on ensimmäisenä liipaisimella.<br />
<a name='more'></a><br />
<br />
Juttelin jokunen päivä sitten erään Helsingissä työskentelevän koulukuraattorin kanssa. Hänen vastuullaan on noin tuhat lasta ja nuorta (mikä on aivan tavallinen määrä) neljässä eri koulussa. Koulukuraattoreita tarvitaan, kun oppilaan koulunkäynti syystä tai toisesta sakkaa: kuraattorit ratkovat pulmia paitsi opiskelussa, myös esimerkiksi ihmissuhteissa tai elämänmuutoksissa. Heidän työnsä on ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä, jonka tarkoituksena on korjata ongelmia ennen kuin ne äityvät liian vaikeiksi.<br />
<br />
Tai näin sen pitäisi olla. Nykytilanteeseen liittyy useita ongelmia, jotka useimmiten palautuvat henkilöstön vähyyteen - eli siis rahaan. Koulukuraattorin pitäisi olla oppilaalle tuttu ja turvallinen taho, jolle uskaltaisi tulla juttelemaan pienistäkin murheista, mutta miten tuhannelle oppilaalle tullaan tutuksi etenkin, jos yhdessä koulussa ehtii viettämään noin päivän viikossa, jos sitäkään? Oppilashuollon työntekijöiden tulisi olla aidosti läsnä koulun arjessa, mikä ei nykytilanteessa usein toteudu.<br />
<br />
Toinen ongelma on se, että oppilashuollon palveluita ei aina ole saatavilla juuri siellä, missä niitä tarvitaan. Helsingissä on menty viime vuosina kohti palveluiden mekaanista jakamista: oppilaat jaetaan suurin piirtein samankokoisiin ryhmiin per kuraattori tai psykologi. Tämä on iso ongelma, sillä palveluita tarvitaan eri puolilla kaupunkia eri lailla. Kartoitusten mukaan tarve on suurin idässä ja koillisessa. Aikaisemmin oppilashuollon mitoituksessa otettiin paremmin huomioon alueelliset erityispiirteet ja niistä seuraava avun tarve, ja paluu tähän suuntaan olisi erittäin toivottavaa.<br />
<br />
Yksi ratkaisu tähän olisi lisätä niin kutsuttua positiivisen diskriminaation rahoitusta ja esimerkiksi korvamerkitä siitä osa oppilashuoltoon. PD-rahoitusta annetaan esimerkiksi sellaisille kouluille, joissa on paljon maahanmuuttajataustaisia oppilaita tai joissa oppilaisen huoltajien tulo- tai koulutustaso on keskimääräistä matalampi. Ymmärtääkseni näitä rahoja on pääasiassa käytetty opetusryhmien pienentämiseen (mikä toki on aivan hyvä asia sekin) mutta tämä ei ratkaise kaikkea. Vielä parempi ratkaisu olisi seurata oppilashuollon tarvetta alueellisesti pitkällä aikavälillä ja mitoittaa määrärahat sen mukaan. Tämä on juuri sellaista "positiivista syrjintää", joka tuottaa loppupeleissä hyviä tuloksia. Peruskoulun tulisi olla paikka, jossa tasataan lähtökohtien erilaisuutta niin, että ihan jokaisella olisi lähtökohtaisesti hyvät valmiudet jatko-opintoihin ja muuhun elämässä pärjäämiseen. Positiivinen diskriminaatio on tämän keskustelun ytimessä.<br />
<br />
Joka tapauksessa oppilashuoltokysymykset tulevat olemaan yksi tärkeimmistä vaaliteemoistani ensi keväänä. Jututtamani kuraattori oli aidoisti huolissaan siitä, miten kiristyvien resurssien vuoksi oppilashuolto tulee jatkossa olemaan entistä enemmän "tulipalojen sammuttamista", jo kärjistyneiden kriisien korjaamista, sen sijaan, että voitaisiin pyrkiä ehkäisemään niiden synty. Haluan nostaa vaalityössäni esille, että hyvinvoiva ja oppimiselle suotuisa kouluyhteisö on paljon muutakin kuin vain opettajat ja oppilaat, ja esimerkiksi pelkkä opetusryhmien koon (ts. opettajien määrän) ruotiminen ei johda riittäviin lopputuloksiin.<br />
<br />
Koulutus on parhaita keinoja torjua eriarvoistumista. Pyritään siis yhdenvertaisuuteen myös koulujen sisällä ja välillä.<br />
<br />
<br />Elina Vainikainenhttp://www.blogger.com/profile/06295643248625536056noreply@blogger.com0