Demokratiasta ja äänestämisestä

Nyt ennakkoäänestyksen käynnistyttyä on herännyt taas keskustelu äänestämisen merkityksestä. Sosiaalisessa mediassa on syyllistetty ihmisiä äänestämättömyydestä, ja keskustelun laineet ovat lyöneet välillä korkeinakin. Olen itse pohtinut tätä aihepiiriä viime vuosina monestakin syystä paljon ja näkemykseni ovat jossain määrin myös muuttuneet. Lienee siis syytä avata hiukan pidemmin omia ajatuksiani parlamentaarisesta demokratiasta. 

Kohti yhdenvertaista Helsinkiä

Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi maanantaina sekä palveluita että henkilöstöä koskevat yhdenvertaisuussuunnitelmat. On tietenkin hyvä, että tällaiset ylipäätään on tehty - nyt on olemassa työkalu, jonka linjauksiin voi vedota ja jolla voi myös perustella toimenpiteitä. Valitettavasti suunnitelmat ovat kovin suppeat ja kaipaisivat reilusti lihaa luidensa päälle.

Vasemmistofeministinen manifesti

Teimme helsinkiläisten kuntavaaliehdokkaiden kanssa kuntapoliittisen vasemmistofeministisen manifestin, jonka julkaisimme Facebookissa ja luimme ääneen vaalikontin Feministi-iltapäivässä. Julkaisen sen nyt myös täällä.

Vasemmisto - yrittäjän ystävä?

Panu Mustonen ja Wallu Valpio. Kuva: Pia Rouhiainen.

Järjestimme sunnuntaina 26.3. Vasemmistofoorumin kanssa Yrittäjäseminaarin, jonka lähtökohta oli tarkoituksella poleeminen: mitä Vasemmistolla on tarjota yrittäjille? Miksi yrittäjän kannattaisi äänestää Vasemmistoa? Entä millaista voisi olla vasemmistolainen yrittäjäpolitiikka?

Ei kaupunkisuunnittelua huutoäänestyksellä

Sturenkatu. Kuva: Hans Põldoja / cc2.0 / Flickr

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjassa liftareille kuvataan vastaansanomattoman nihilistisesti kunnallista byrokratiaa. Kirjan päähenkilö Arthur Dent on pöyristynyt siitä, että hänen talonsa yli aiotaan rakentaa tie. (Luonnollisesti myöhemmin koko planeetta kokee saman kohtalon hypergalaktisen ohitustien vuoksi, mutta ei mennä nyt siihen.)

Kohti vaaleja: Kuka pelkää feministiä?

Olen törmännyt usein väitteeseen, että kaikki "ismit" ovat vähän pelottavia eikä sellaisia halua itseensä saati vaaliehdokkaaseensa yhdistää. Ihmiset tuntuvat ajattelevan, että kaikenlainen tunnustautuminen jonkin nimetyn aatteen kannattajaksi olisi jonkinlaista fanatismia (sic) ja siksi leimautumista olisi parempi välttää.

Jos minulla olisi vasara...

Kävin toissapäivänä Kirjasto 10:ssä kuuntelemassa Feminismiä kuntapolitiikkaan -keskustelutilaisuutta, jossa olivat mukana Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtaja Veronika Honkasalo sekä organisaatiotutkija Hertta Vuorenmaa. Keskustelu osoittautuikin erittäin hedelmälliseksi, ja moni kysymys jäi pohdituttamaan.

Tietääkö äiti parhaiten? Tietämisen tavat ja kuntavaalit

Kasvatus, koulutus ja sivistys ovat poliittisia intohimojani. Toinen tutkintoni on kasvatusalalta, ja lisäksi olen työskennellyt sekä opettajana, nuorisotyöntekijänä että lastensuojelujärjestössä. Tästä huolimatta asiantuntemukseni kasvatuksen ja koulutuksen saralla on usein mitätöity äitikortilla: enhän voi tietää perheiden arjesta oikeasti mitään, koska olen lapseton.

Kohti vaaleja: tulipalojen sammuttamisesta niiden ehkäisyyn

Usein unohtuu, että kouluissa työskentelee paljon muitakin aikuisia kuin vain opettajia. Oppilaiden hyvinvoinnista ja oppimisen edellytyksistä huolehtivat kouluterveydenhoitajat, kuraattorit, psykologit sekä koulunkäyntiavustajat. Ja aivan liian usein unohtuu, että näiden omien alojensa ammattilaisten rooli kouluyhteisössä on elintärkeä. Ja usein opetuksesta säästettäessä oppilashuolto on ensimmäisenä liipaisimella.

KU: Kehittyvien jalkapallokuntien Suomi

Julkaistu Kansan Uutisissa 2.11.2012.

Kehittyvien jalkapallokuntien Suomi

Olemme saaneet viime ajat nauttia poikkeuksellisesta tilanteesta: hallituksessa istuu urheiluministeri, joka ymmärtää myös kuningaslajin päälle. Myös sunnuntaisissa kuntavaaleissa valtuustoihin ympäri Suomenniemeä oli tyrkyllä lukuisia jalkapallomielisiä ehdokkaita. Etenikö jalkapalloyhteiskunta myös maakunnissa? Kansan Uutiset otti selvää.

Helsingin tilanne tiedettiin jo etukäteen hyväksi, sillä jalkapalloministeri Arhinmäen läpimeno oli käytännössä taputeltu jo ehdokaslistojen julkistamishetkellä. Komea äänisaalis toikin muassaan Stadin Vasemmistolle kaksi lisäpaikkaa, ja varasijoille ylsivät futisfanit Riku Ahola ja Henrik Nyholm. Varalle nousi myös vihreä alasarjafutaaja Antti Möller. Ehkä Vassin Helsingin listan tunnetuin futiskasvo, valmentaja Ville ”Poika” Lyytikäinen, sai vain 134 ääntä, mikä ei riittänyt edes varapaikkaan. 

Espoossa kansanedustaja, Palloliiton Uudenmaan piirin puheenjohtaja Kari Uotila (vas.) uusi mandaattinsa. Kokoomus on Espoossa vahva, ja porvarileirin läpimenneistä löytyi tällä kertaa myös futismies, erotuomarina toimiva nuori Henrik Vuornos.

 
Tampereella vihreä alasarjapelaaja Juhana Suoniemi hyökkäsi valtuustoon asti, Ilveksen edustusjoukkueen manageri Tomi Erola (sd.) ylsi varalle. Hämeenlinnassa FC Hämeenlinnan hallituksen jäsen Martti Töttölä (vihr.) raivasi tiensä avaukseen, faniporukka Pioneeriryhmän toiminnassa mukana oleva Vasemmiston Aleksi Erola vaihtopenkille.

Perinteinen työväen laji kelpaakin kaikille.

Kotkasta kuului kummia: persujen maahanmuuttokriittisen siiven voimahyökkäyksen lisäksi valtuustoon saatiin useita uusia futisihmisiä. Vasemmistolaisia ja KTP:n kannattajia ilahduttaa suuresti aktiivifani Joona Mielosen läpimeno, mutta futistaustaisia toimijoita löytyy uudesta valtuustosta puoluekentän kaikilta laidoilta. KTP:n entinen pelaaja Veijo Kilpeläinen (kok.) ja juniorivalmentaja Sami Virtanen (vihr.) sekä KooTeePeen entinen puheenjohtaja Matti Koski (kok.) löysivät kaikki tiensä uuteen valtuustoon.

Kuopion valtuustoon ylsivät futaajat Tero Taipale ja Nelli Berg-Väänänen, molemmat kokoomuksesta kuten myös Oulussa varalle jäänyt Mika Nurmela. Listalle löytyisi vielä lukuisia niin kokeneita kuin tuoreempia poliitikkoja kaikkialta Suomesta, esimerkiksi Vaasasta, Porista ja Mikkelistä.

Mitä merkitystä futistaustaisuudella sitten valtuustotyöskentelyssä muka on? Ei välttämättä mitään. Voisi kuitenkin kuvitella jalkapallolle myönteisten poliitikkojen suhtautuvan positiivisesti esimerkiksi lasten ja nuorten urheilumahdollisuuksien parantamiseen tai liikuntapaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitoon, puoluekannasta riippumatta. Ja futis tuntuukin yhdistävän ihmisiä poliittisesta väristä riippumatta, toisin kuin vaikkapa jääkiekko, jonka toimijat tuntuvat systemaattisesti tukevan porvareita. Perinteinen työväen laji kelpaakin nykyään herralle, duunarille sekä kaikille siltä väliltä – ja hyvä niin.

Entä miten meille kolumnisteille kävi? Herrat Kohonen ja Alavuotunki kisailivat paikoista Oulussa, tuloksena äänimäärät 88 ja 67: Alavuotungille suurinta riemua tuotti kohukaunotar Jasmin Mäntylän peseminen. Itse sain Helsingissä ensikertalaisena 75 ääntä, millä ei vielä kuuhun, saati valtuustoon, mennä.

Kisailin pitkään tiukasti Kansan Uutisten Kaasuputki-blogisti Jami Järvisen kanssa, mutta lopulta Järvinen pinkoi kuudella äänellä ohi. Saan luultavasti kuulla asiasta tasaisin väliajoin noin neljän vuoden ajan, seuraavaan revanssin mahdollisuuteen asti.

Epilogi ja prologi

Viisitoista sekuntia julkisuudessa.

Niinhän siinä sitten kävi, että äänimääräni vaaleissa jäi aika vähäiseksi ja siten varavaltuutetunkin paikka haaveeksi. Iso kiitos kuitenkin kaikille minua äänestäneille ja tavalla tai toisella tukeneille! Tämä oli opettavainen kokemus, ja neljän vuoden päästä lähtökohdat ovat aivan toisenlaiset. Saldoksi jäi siis 77 ääntä, yksi lintsattu koulupäivä, totaalisen jumittuneet hartiat, paljon uusia tovereita sekä yksi kaatunut keskustelufoorumi (syy löytyy kuvasta).

Helsinki on ensikertalaiselle haastava kaupunki kampanjoida, ja minun tapauksessani haasteita oli vielä poikkeuksellisen paljon. Olen asunut kaupungissa vasta pari vuotta eikä sukuni ole täältä kotoisin, joten verkostoni ovat hyvin ohuet. Kun tuttavapiirinikin koostuu suureksi osaksi poliittisista toimijoista, on ymmärrettävää, että äänien ja kampanja-avun saaminen on hankalaa. Toisekseen asun vasemmistolaiselle erittäin hankalalla alueella, jonka haltuunotto vaatisi paljon sinnikkäämpää työtä kuin mikä nyt oli mahdollista. Kolmanneksi prekaarilla ei ole mahdollisuutta tehdä tuhansien eurojen kampanjaa, joka toisi pärstävärkille tunnettuutta. Neljänneksi pääsin Vasen-lehden takia aloittamaan oman kampanjointini kunnolla vasta vaiheessa, jossa muilla olivat jo flaijerit printatut, tukiryhmät kasassa ja doodlet täyteltyinä. Selittelyähän tämä vain on, mutta kaikesta voi oppia. Ensi kerralla aion muistaa nämä läksyt, kasata tukiryhmän ajoissa ja ennen kaikkea delegoida vastuuta. Ihmiset ovat kuitenkin rahaa tärkeämpi voimavara kampanjoinnissakin.

Miten sitten tästä eteenpäin? Poliittinen eläimellisyyteni ei tietenkään yhteen tappioon katoa, vaan nyt on aika suunnata kohti uusia pettymyks... siis haasteita. Vielä tämän vuoden puolella neuvotellaan lauta- ja johtokuntapaikoista, ja toivoisin minullekin jonkin luottamustoimen löytyvän. Lisäksi yritän piirin syyskokouksessa uusia mandaattini piiritoimikunnassa, saapa nähdä kuinka käy. Ensimmäinen vuosi sielläkin on mennyt lähinnä opetellessa, joten olisi eri kivaa saada jatkaa. 

Vaalien tuloksesta on kirjoitettu jo merkkitolkulla niin painetussa sanassa kuin blogosfäärissäkin, joten en juuri aio siihen tällä erää paneutua. Hassu yhteensattuma kuitenkin on, että jokunen viikko ennen vaaleja tulin käsitelleeksi eräässä opintoihini liittyvässä kirjallisessa työssä Helsingin Vasemmistoa ja pohtineeksi myös sitä, miten Helsingin hyvä pössis saataisiin levitettyä maakuntiin. Puolue syntyy toimijoista, ja sitoutuneet puolueaktiivit ovat ensiarvoisen tärkeitä. Mielestäni Vasemmistossakin tarvittaisiin keskustelua siitä, miten puolue toimii paitsi vaaliorganisaationa, myös kansalaisjärjestönä. En malta olla siteeraamatta itseäni tähän lopuksi, joten menköön nyt. Ehkä tästä joku saattaa jonkun ajatuksen saada irti.

Puolueet eivät välttämättä eroa toimintaperiaatteiltaan kovinkaan olennaisesti tavanomaisista kansalaisjärjestöistä, mutta erojakin löytyy. Emilia Palonen (2011) pohtii kiinnostavasti puoluetoimintaa identifikaation näkökulmasta. Hän toteaa, että siinä missä perinteiset kansalaisjärjestöt näyttäytyvät usein ”yhden asian liikkeinä”, puolueiden tarjoama intressien (ja myös toimijoiden) kirjo on laajempi. Toisaalta traditionaalisen järjestötoiminnan fokusoituneisuus tuntuu sopivan huonosti yhteen postmodernin hybridisoituneen identiteetin kanssa, toisaalta taas puolueiden heterogeenisuus saattaa karkottaa samastumispintaa etsiviä ihmisiä. (Palonen 2011, 82.)

Pohdinta asettuu mielenkiintoiseen suhteeseen viime vuosien aikana esitettyjen huolten vapaaehtoistoiminnan rapautumisesta kanssa. Varsin moni järjestö kamppailee jäsenistönsä ikääntymisen ja jäsenten osallistumisen intensiteetin kanssa, ja etenkin vaikeuksia on tuottanut nimenomaan verkostoyhteiskunnan kansalaisten sitouttaminen. Nykynuoret tuntuvat haluavan nimenomaan projektimuotoista ja lyhytaikaista osallistumista, ja perinteisten järjestöjen toimintamallit tätä harvoin onnistuvat tukemaan. (Raninen ym. 2008, 46.)

Puolueet monipuolisina organisaatioina pystyvät tarjoamaan jäsenilleen monenlaisia toiminnan mahdollisuuksia, ja mielestäni tätä on hyödynnetty markkinoinnissa anteeksiantamattoman vähän. Moni edelleen mieltää puolueet vain vaaliorganisaatioiksi ja broilerihautomoiksi, vaikka tosiasiassa nykyaikainen puoluetoiminta pitää sisällään monenlaista yhteisöllisen aktiivisuuden muotoa verkkodemokratiasta ja muodollisesta päätöksenteosta bileitten järjestämiseen ja lehdentekoon. Puolueen täytyykin paitsi mobilisoida kannatusta, myös tarjota erilaisia toimintamahdollisuuksia, niin kevyempiä kuin raskaampia, ja olla valmis monenlaisille identiteeteille (Palonen 2011, 99). Viime vuosina on puhuttu paljon politiikan paluusta politiikkaan: itse peräänkuulutan nyt järjestötoiminnan paluuta poliittisiin järjestöihin.

Länsimaissa, myös Suomessa, tapahtunut yhteiskunnallinen modernisaatio on johtanut yksilöllisyyden korostumiseen yhteisöllisyyden kustannuksella. Tämä asettaa haasteita järjestötoiminnalle: kuinka saada vapaaehtoiset sitoutumaan? Itse asiassa, kuten Tommi Uschanov muistuttaa, tämä kehitys ei ole laisinkaan niin suuressa ristiriidassa vasemmistolaisen ajattelun kanssa kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Uschanov (2008) tulkitsee jo vasemmistolaisuuden kantaisän Karl Marxin haaveilleen yhteiskunnasta, jossa ihmiset voisivat toteuttaa itseään nimenomaan yksilöinä ja jossa näillä yksilöillä voisi olla erilaisia itsensätoteuttamisen haluja – jopa enemmän kuin lähtökohtaisesti yhdenmukaistavassa kapitalismissa (Uschanov 2008, 105).

Lähteet:
Palonen, Emilia (2011): Puolue demokraattisena vastavoimana? Teoksessa Vasemmistofoorumi (2011): Puolue. Peruste-julkaisusarja 1/2011. Vasemmistofoorumi, Helsinki. S. 73-101.
Raninen, Anna & Raninen, Tarja & Toni, Ilpo & Tornaeus, Göran (2008): Mathildan muodonmuutos: Kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan uudet kasvot. Helsinki, WSOY. Helsinki.
Uschanov, Tommi (2008): Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki, Teos.

Äänten kerjäläinen

Viimeinen viikko vaalikampanjoinnissa käynnistyy ja nyt voisi olla hyvä aika summata fiiliksiä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, kampanjoin varsin matalalla profiililla ja pienellä budjetilla. Pari pientä vaalimainosta olen ostanut, mutta nekin olen suunnitellut ja taittanut itse kuten myös flyerit. Älkää kertoko pomolle, että työpaikkamme tulostin on suoltanut jokusen arkin lentolehtisiä viime päivinä...

Koska taloudelliset resurssit eivät riitä kattavaan näkyvyyteen, täytyy läsnäolo hoitaa muuten. Olen päivystänyt useina päivinä Vasemmiston vaalimökillä Elielinaukiolla ja aion päivystää jatkossakin, minkä työltä ja koululta ehdin. Ihmisten kanssa keskustelu on useimmiten varsin palkitsevaa, ja todella ilahduttavaa on ollut ihmisten halu tulla juttusille nimenomaan minun kanssani - useampi on vetänyt hihasta ja tahtonut puhua nimenomaan nuorten asioista. On mukavaa huomata kampanjateemojensa kiinnostavan.

Tietenkin mökille eksyy myös jos jonkinnäköistä hiihtäjää urputtamaan, mutta oikeasti häiritsevät tyypit pystyn laskemaan yhden käden sormin. Rasist... anteeksi, maahanmuuttokriittisiä juttuja on saanut jonkun verran kuunnella, minkä arvasin toki jo etukäteen. Etenkin viikonloppuisin mökki vetää myös humalaisia, mitä en ainakaan itse koe mitenkään häiritseväksi, etenkin kun varsinkin vanhemman koulukunnan herrasmiesten ja -naisten tarinoita on usein kiva kuunnella. Ja eilenkin eräs miekkonen vielä juteltuaan kanssani pitkän tovin huikkasi mennessään "sie teet tärkeää työtä". Siitä tuli oikeasti hyvä mieli.

Mökillä ja markkinoilla seisoskelun lisäksi olen yrittänyt kampanjoida netissä monin eri tavoin. Paitsi että olen blogannut ja spämmännyt Facebookiin, olen ainakin yrittänyt keskustella erinäisillä suosituilla palstoilla vaihtelevalla menestyksellä. Yksi eniten keskustelua herättäneistä asioista viime aikoina on ollut kerjäämisen kielto, josta on persuvoimin tehty lakialoitekin. Tämä aihe tuntuu jakavan ihmisten mielipiteitä varsin rankasti, ja vastapuolen kanssa keskustellessa saa varata useamman parin pelihousuja mukaansa. 

Itse vastustan kerjäämiskieltoa sekä yllämainittua lakialoitetta jyrkästi. Monet lain tukijat perustelevat näkemystään järjestäytyneen rikollisuuden torjunnalla, mikä on hieman ontuva perustelu. On toki mahdollista, että ainakin jokin osa Helsinginkin romanikerjäläisistä kytkeytyy erilaisiin liigoihin. Liikennevaloissa kököttävän mummon siivoaminen pois näkyviltä puuttuu vain ongelmaan täysin väärästä päästä. Kukaan ei kerjää huvikseen, vaan köyhyyden vuoksi. Köyhyyttä itsessään ei voi kriminalisoida, ja kerjäämisen kieltäminen todennäköisesti hankaloittaisi näiden huono-osaisten ihmisten asemaa entisestään. Huono-osaisuus altistaa myös esimerkiksi ihmiskaupalle, mitä sitäkään ei torjuta sakottamalla uhria. 

Jutellessani asiasta netissä ehdokkaittemme kesken Silvia Modig huomautti, että äänestämällä Persuja saa tänne itse asiassa paljon enemmän kerjäläisiä. Jos ei panosteta rakentavaan EU-politiikkaan, kehitysapuun ja solidaariseen ulkopolitiikkaan, maailman köyhyysongelmaa ei saada ratkaistua ja se johtaa siihen, että yhä useampi on pakotettu etsimään hyvää elämää muualta. 

Toinen itseäni hämmentävä argumentti kiellon puolesta on se, että kerjääminen häiritsisi ihmisiä. Liikun lähes päivittäin Helsingin keskustassa enkä ole koskaan kokenut tulleeni erityisen häirityksi - paitsi humalaisten setämiesten taholta, he tosin vonkaavat yleensä jotain ihan muuta kuin rahaa. Kun tästä netissä kerroin, sain kuulla olevani ideologian sokaisema. Mutta eikö tuo toimi myös toiseen suuntaan? Jos lähtökohtaisesti suhtautuu kerjäläisiin kielteisesti tai jopa aggressiivisesti, saa varmasti myös aivan toisenlaista palautetta osakseen kuin neutraalilla asenteella liikkeellä oleva. Live and let live. 

Eläinystävällistä Helsinkiä rakentamassa

Osallistuin viime viikolla Animalian järjestämään kuntavaalipaneeliin Uudella Ylioppilastalolla. Paneelin aiheena olivat eläinten oikeudet paikallispolitiikassa. Niin erikoiselta kuin se saattaa kuulostaakin, tämä oli elämäni ensimmäinen kuntapaneeli, johon osallistuin keskustelijana. Etenkin Tamy-aikoina tuli erilaisia vaalipaneeleita vedettyä useitakin, mutta tässä roolissa neitsyys meni siis vasta nyt. Ennen paneelia ja vielä esittäytymiskierroksen aikana jännitti melkoisesti, mutta onneksi hermostuneisuus katosi kun päästiin asiaan.

Ennen varsinaista paneelia kuultiin tutkija Saara Kupsalan (Itä-Suomen yliopisto) alustus ikään kuin johdatteluksi illan teemaan. Kupsalan johtoajatuksena oli, että eläinten hyvinvoinnilla on oltava asema itsessään myös kuntatason päätöksenteossa. Keskeinen vaikuttamisen kohde Helsingissä ovat etenkin julkiset hankinnat: esimerkiksi valvontaeläinlääkärien määrä ja löytöeläinten kohtelu ovat meillä valtakunnallisessa vertailussa varsin hyvällä tasolla, vaikka toki parantamisen varaa aina löytyy. 

Kupsala nosti esille sen, miten erilaisissa kyselyissä kuluttajat usein ilmaisevat arvostavansa eläinten hyvinvointia ja esimerkiksi tuotantoeläinten mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäytymiseen. Siltikään tämä ei näy kulutuspäätöksissä: kasvisruoan ja vaihtoehtoisten eläintuotteiden kulutus on huomattavasti pienempää kuin asennetutkimuksista voisi päätellä. Kuitenkin on nähtävissä, että eläineettiset kysymykset kiinnostavat yhä useampaa. Kuntatasolla Kupsalan mukaan voidaan vaikuttaa hyvin monella tasolla eläinten asemaan: paitsi että kunnat ovat suuri ostaja ja esimerkiksi ravitsemuspalveluiden (kouluruoka, vanhainkodit, työpaikkaruokailut jne.) tuottaja, voidaan kunnassa edistää eläinten eettistä kohtelua myös esimerkiksi kasvatuksen ja valistuksen keinoin.

Varsinainen paneeli keskittyi pääasiassa julkisten hankintojen ympärille. Paikalla oli minun lisäkseni seitsemän edustajaa, yksi jokaisesta eduskuntapuolueesta. Kuten olin etukäteen arvellutkin, päädyimme olemaan asioista voittopuolisesti samaa mieltä: kasvisten asemaa ruokavaliossamme on pyrittävä lisäämään, lähi- ja luomutuotantoa edistettävä ja asenteita kasvissyöntiä kohtaan pyrittävä parantamaan. Itse nostin esille erityisesti kouluruokailun ja sen kasvatuksellisen merkityksen. Olimme yhtä mieltä myös siitä, että vaikka Helsingin kouluissa toteutettu kasvisruokapäivä onkin sinänsä erinomainen asia, sen propagoiminen epäonnistui viestinnällisesti aivan surkeasti. Asiasta tehtiin paljon suurempi numero ja siihen onnistuttiin sisällyttämään enemmän vastakkainasettelua kuin oli tarpeen. Toin esille myös oppilashuollon toimijoiden koulutuksen tärkeyden: mielestäni esimerkiksi terveydenhoitajien ei tulisi enää suhtautua kasvisruokaan erityisruokavaliona. Myös kouludemokratian merkitystä yritin korostaa.

Eroja panelistien välille saatiin aivan paneelin lopussa. Yleisöstä kysyttiin, että jos meidän kuntapäättäjinä pitäisi valita satsaaminen joko lähi- tai luomuruokaan tai lihansyönnin vähentämiseen, minkä valitsisimme. Monet painottivat luomua, mutta itselleni lihansyönnin vähentäminen oli vastauksena itsestään selvä. Lähi- ja luomuruoka ovat tietenkin sekä elinkeinopoliittisesti että eläinten hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita, mutta globaalissa mittakaavassa ne ovat vain piperrystä. Ilmastonmuutos on tosiasia, ja siihen voidaan kuntatasolla puuttua vaikuttamalla ihmisten kulutustottumuksiin. Kasvisruoan suosiminen on erinomainen keino hiilijalanjälkemme pienentämiseen, kuten toki myös vaikkapa joukkoliikenteen kehittäminen ja tiivis kaavoitus.

Kyllä poliitikko ei tiedä

Olen toista kertaa ehdolla kuntavaaleissa. Vaikka moni asia elämässäni on muuttunut neljässä vuodessa (muun muassa kotikaupunki), jotkut asiat pysyvät: huomaan jatkuvasti pohtivani, tiedänkö tarpeeksi. Tuntuu, etten voi olla pätevä kuntapäättäjä, jos en osaa ulkomuistista luetella tärkeimpiä budjetinkohtia, valtuuston voimasuhteita tai tiedä, kuinka monessa Helsingin koulussa kärsitään sisäilmaongelmista. Tietenkin ymmärrän tämän olevan varsin absurdia, koska kaikki nämä asiat ovat varsin helposti tarkistettavissa julkisista lähteistä. Ehkä kyse onkin ennemmin erehtymisen pelosta: poliitikon on äärimmäisen vaikeaa myöntää olleensa väärässä.

Nappasin perjantaina työpaikaltani junalukemiseksi Tommi Uschanovin teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos 2008) ja jäin täydellisesti koukkuun. Uschanov tuntui kirjoittavan juuri sellaisista asioista, jotka olen jotenkin alitajuisesti tiedostanut mutta joita en ole osannut mitenkään fiksusti kielellistää. Eräs kohta iski aivan erityisesti.

Vasemmisto, tai edes jokin sen osa, voisi kunnostautua ensimmäisenä merkittävänä poliittisena ryhmittymänä, joka myöntää, että se saattaa olla väärässä, ja kun sille sitten osoitetaan sen olevan jossakin väärässä, kunnostautua myös ensimmäisenä ryhmittymänä, joka myöntää olevansa väärässä. Ongelma on, että nykyisellään poliittiset instituutiot eivät  suosi totuuden puhumista vaan totuuden puhumista silloin, kun siitä on itselle hyötyä. (s. 101.)

Erehtymisen pelko on johtanut siihen, mikä poliittisessa keskustelussa näyttäytyy venkoiluna ja selkeiden kannanottojen puutteena. Toisaalta jos poliitikko saatuaan uutta tietoa jostain asiasta muuttaa kantaansa, häntä soimataan takinkäännöstä ja äänestäjien pettämisestä. Ei ole mikään ihme, että aloittelevan poliitikon on hankalaa muotoilla omia kantojaan: olenko nyt varmasti ottanut huomioon kaikki mahdolliset näkökulmat, etten vain olisi väärässä? Vai olisiko sittenkin parempi olla hiljaa?

Nykyinen poliittinen keskusteluilmastomme on kuin Kummelin progeurkuri, jolle tärkeintä oli, ettei tee elämässä virheitä. Kuitenkin maailma ympärillämme ei ole muuttumaton, tiede etenee ja ymmärryksemme erilaisista asioista kasvaa.  Poliitikollakin on oltava oikeus tarkistaa kantojaan muuttuvissa tilanteissa. Se ei ole takinkääntöä, vaan pompan korjauttamista räätälillä uuteen ja entistä parempaan uskoon niin, että kaikki tietävät, mitä on fiksattu ja miksi. Tämä on juuri sellaista rehellistä ja avointa politiikantekoa, jota uskon äänestäjien arvostavan. Toisekseen poliitikonkin on uskallettava myöntää julkisesti, ettei tiedä mutta voi ottaa selvää. Tämä on aina epämääräistä mutuilua ja kiemurtelua parempi vaihtoehto.

Olen menossa ensi viikolla elämäni ensimmäiseen kuntavaalipaneeliin, Animalian eläinsuojeluaiheiseen keskusteluun. Tiedän eläinpoliittisista kysymyksistä melko paljon jo ennestään, mutta aion suojata selustani tutustumalla silti huolella etukäteen järjestön toimittamiin materiaaleihin sekä myös vastapuolen näkemyksiin. Kuitenkin lupaan, että jos joudun paneelissa niin sanotusti tiedolliselle epämukavuusalueelle, myönnän puutteellisen asiantuntemukseni ja haastan kaikki muutkin poliitikot toimimaan vaalikentillä samoin. Uskaltakaa myöntää tietämättömyytenne ja myös, jos olette olleet väärässä. Se ei ole heikkoutta tai huonon poliitikon merkki vaan rehellisyyttä.

Ai niin, ja numeroni tulevissa vaaleissa on 118. Vanhana numerotiedustelun asiakasneuvojana tämä tietysti elähdyttää minua suuresti.

Miksi nuoret?

Nyt, kun Helsingin Vasen-lehti alkaa pikkuhiljaa olla taittokunnossa ja pahin opiskeluhärdellikin tuntuisi olevan taas hetkeksi takanapäin, on viimein aikaa miettiä hieman omaakin vaalikampanjaa. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, kärkiteemani tulevissa vaaleissa ovat nuoret. Niin turhake kuin presidentti Niinistön tavallisten asioiden kampanja olikin, se onnistui ainakin yhdessä asiassa, keskustelun herättämisessä. Tervehdin todella ilolla viime viikkoina noussutta kansalaiskeskustelua nuorten syrjäytymisestä, ja toivottavasti se johtaa myös käytännön toimenpiteisiin.

Ensi vuoden alussa voimaan astuva nuorisotakuu, jossa taataan alle 25-vuotiaille sekä alle 30-vuotiaille vastavalmistuneille koulutus-, harjoittelu-, työpaja- tai työpaikka kolmen kuukauden sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta, on juuri sellainen asia, jonka yhteydessä sopii hyvin käyttää fraasia "mahdollisuus vai uhka". Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa pykälä johtaa vain byrokratian lisääntymiseen, rangaistusten uhalla pakottamiseen ja niin kutsuttuun tempputyöllistämiseen. Parempi vaihtoehto olisi ottaa nuoren oma tilanne lähtökohdaksi ja lisätä oppilaanohjausta, joustoja ja yksilöllisesti räätälöityjä työllistymisohjelmia. Mitä varhaisemmassa vaiheessa nuoren ongelmiin kyetään puuttumaan, sen parempi. Koulujen henkilöstöresursseja on lisättävä etenkin oppilashuollossa: tarvitsemme lisää ammattitaitoisia koulukuraattoreita, koulupsykologeja, terveydenhoitajia ja myös koulunuorisotyötä. 

Erityisen huolestuttavaa on, että melkoisesta määrästä nuoria ei nykytilanteessaan edes ole kouluun tai työhön. Nimenomaan nuorille tarkoitettu mielenterveys- ja päihdetyö on ensiarvoisen tärkeää, ja jos ongelmat ovat perheessä, on koko perhettä hoidettava. Jokainen syrjäytynyt nuori on paitsi inhimillinen tragedia, myös merkki siitä, että hyvinvointivaltiomme turvaverkoissa on reikiä. Ne on tukittava.

Kuitenkin on muistettava, että aika iso osa nuoria voi oikein hyvin, jopa mainiosti. Myös he tarvitsevat huomiomme. Usein nuorisopalveluista puhuttaessa keskustelu supistuu pelkäksi nuorisotiloista puhumiseksi, ja tokihan toimiva alueellisten nuokkarien verkko onkin tärkeä osa kunnallista nuorisotyötä. Nuoria ei kuitenkaan voi siivota nuorisotiloille pois muiden kansalaisten silmistä, kuin reservaatteihin. Heillä on samanlainen oikeus ottaa kaupunki haltuun kuin aikuisillakin. Paitsi että kaupungissa on hyvä olla skeittipuistoja, graffitiaitoja sun muita nuorille tarkoitettuja harrastusalueita, nuorilla on oltava oikeus myös hengaamiseen siellä sun täällä - ja myös oikeus vaikuttaa omiin asioihinsa. 

Niin, siis miksi nuoret? Koska he ansaitsevat sen. Nuorisosta on puhuttu ongelmana jo tuhansien vuosien ajan, eikä diskurssi Platonin päivistä ole juuri muuttunut. Ei ole mikään ihme, että monet nuoret suhtautuvat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja yhteiskuntaan ylipäätään varsin torjuvasti, kun yhteiskunta ei itse ole valmis hyväksymään heitä. Nuoruusikä nähdään jonkinlaisena lapsuuden jälkeisenä häiriötilana, josta pitäisi mahdollisimman nopeasti kypsyä ja aikuistua kunnolliseksi veronmaksajaksi - ja samalla aiheutetaan monelle nuorelle kohtuuttomat paineet. Nuorella on oltava oikeus olla nuori.