KU: On vain yhdenlainen Litmanen

Julkaistu Kansan Uutisissa 5.10.2012.

On vain yhdenlainen Litmanen

Paavokin on täällä. Kääntäessäni päätäni vasemmalle huomaan kulttuuri- ja urheiluministerin jutustelevan rennosti vessajonossa. Hieman kauempana seurapiiritoimittaja Rita Tainola kuiskuttelee tuntemattomaksi jääneen mieshenkilön korvaan samaan aikaan, kun Pekka Hämäläinen astuu hissistä. Salamavalot välkkyvät ja ilmassa on suuren kulttuuri- ja urheilujuhlan tuntua. Juhlakalu on pukeutunut himmeästi kiiltävään harmaaseen seeprakuvioiseen bleiseriin, vaimonsa luottaa ajattoman tyylikkääseen tummaan iltapukuun. Itse olen valinnut garderobistani ylleni casuaalin sähkönsinisen Lahen Pojat JS -seuran t-paidan. Kuningas Litmanen -elokuvan kutsuvierasensi-ilta on juuri alkamassa.

Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin loppuhetkien julkinen näyttäminen on kriminalisoitava.

Kaikkien aikojen suurimmasta suomalaisfutaajasta kertova dokumentti on syksyn tapaus kotimaisissa jalkapallopiireissä. Fanit ovat odottaneet rainaa kuin kuuta nousevaa, ja ensi-illan katsomosta saattoikin bongata useita Kuningas-paitoja sekä banderolleja. Eikä elokuva taatusti Litmasen ihailijoille pettymys olekaan: se käy läpi Kuninkaan uran huiput, suvannot ja notkahdukset antaen paljon puheaikaa Litmasen kanssa pelanneille, häntä valmentaneille ja muille hänen elämäänsä vaikuttaneille henkilöille. Hupaisia anekdoottejakin kuullaan kourallinen.

Jalkapallon ystäville Kuningas Litmanen on tietenkin pakkokatsottava, mutta asiaan vihkiytymättömien silmissä se saattaa vaikuttaa jopa hivenen tylsältä. Huolellisesti toteutetun dokumentin ainoat ongelmat ovatkin, että paitsi ettei se tuo mitään uutta Litmasen julkikuvaan, se ei ole myöskään elokuvallisilta arvoiltaan erityisen kummoinen. Samanlaisia puhuvien päiden pajattamia henkilökuvia on nähty maailman sivu, ja ellei kuvauksen kohteena oleva henkilö kiinnosta, tuskin jaksaa filmiäkään lopputeksteihin asti väijyä. 

Suomifutiksen ystävän sydäntä tietenkin lämmittää kuulla maailmantähtien ylistävän omaa poikaamme, ja elokuvasta tuleekin hyvin esiin Litmasen kansainvälisissä jalkapallopiireissä nauttima arvostus. Siinä mielessä dokumentti on kohteensa näköinen, että Litmasen julkikuva on Suomessakin ollut – tähden omasta tahdosta toki – varsin yksiulotteinen ja urakeskeinen. ”Kuninkaan” kotimaassaan saama julkisuus on keskittynyt kahden teeman, futisansioiden ja loukkaantumisten, ympärille. Osuvasti elokuvakin jakautuu näitä aihepiirejä noudatellen kahteen puoliaikaan. 

Litmasen perhe on mukana vain muutamassa otoksessa, ja etenkin vanhempien muistelot pikku-Jarista ovat hykerryttäviä. Päähenkilön pokerinaama murtuu elokuvan aikana vain kahdesti hänen muistellessaan edesmenneitä läheisiään. Kyynelten pusertuessa raavaan miehen silmänurkkiin katsojakin liikuttuu aidosti. Tämänkaltaista vilpittömyyttä leffa olisi kaivannut rutosti lisää.

Kuningas Litmanen on elokuva, joka olisi ollut ennemmin tai myöhemmin pakko joka tapauksessa tehdä, niin suuri kansallissankari Litmanen meille on. Nyt kun tämä pakollinen muotokuvaosuus on saatu käsiteltyä, toivoisi seuraaviin Litmanen-elokuviin rahtusen riskinottoa. Musta Litti voisi olla liikaa, nukkeanimaatio saattaisi jo toimiakin, tai entäpä fanin tunteikas uskontunnustus Maradona by Kusturican malliin? Lasinilkat taipuisivat taatusti monenlaisen elokuvataiteen innoittajaksi. 

Ai niin, oli ihan unohtua. Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin loppuhetkien julkinen näyttäminen on viimeistään nyt kriminalisoitava ankaran rangaistuksen uhalla, koska tuon taaperruksen katsominen vieläpä isolta valkokankaalta on vakava riski terveydelle.