Mummoni ja terveyskeskusmaksut

Mummoni hajotti koipensa jokunen tovi sitten niin, että se piti kipsata. Operaatio ei kuitenkaan mennyt aivan kuin Strömsössä, ja hetken kuluttua jalka alkoi tuntua vähän omituiselta. Kaikkihan me tiedämme, että iäkkäämmillä ihmisillä kynnys hakeutua terveydenhuoltoon on usein melkoisen korkea - eihän nyt minusta tarvitse mitään numeroa tehdä, kyllä kaek lutviutuu. No, mummokin sitten vitkutti terveyskeskukseen menoa pykälän turhan pitkään sillä tuloksella, että jalkaan muodostui veritulppa. 

Perusterveydenhuollon pitäisi olla sellaista, että siihen on ihan kaikkien iästä ja elämäntilanteesta riippumatta helppo hakeutua: lähellä, riittävästi resursoitua ja käyttäjälle edullista. Vasemmisto on ajanut jo hyvän aikaa terveyskeskusmaksujen poistoa, ja tuen tätä tavoitetta täydestä sydämestäni. Tämän päivän Helsingin Sanomissa kerrotaan, että 70 prosenttia helsinkiläisistä vastustaa maksun poistoa. Asiaa kysyttiin gallupissa näin: Terveyskeskusmaksun poistaminen aiheuttaisi Helsingille noin 4 miljoonan vuosittaiset lisäkustannukset. Pitäisikö terveyskeskusmaksu mielestänne poistaa vai ei? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kysymykseen olisi vastattu, jos se olisi aseteltu toisin, esimerkiksi näin: Terveyskeskusmaksun poistaminen madaltaa vähävaraisten kynnystä hakeutua perusterveydenhuoltoon ja saattaa siten vähentää kalliin erikoissairaanhoidon tarvetta. Pitäisikö terveyskeskusmaksu mielestänne poistaa vai ei? 

Myös Vasemmiston varapuheenjohtaja Aino-Kaisa Pekonen otti asian esille eilisessä välikysymyskeskustelussa. "Terveyskeskusmaksuja maksavat pienituloiset, kotiäidit, opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset. Sen sijaan työssäkäyvän väestön terveyspalvelut maksaa työnantaja. Tämä on selvä epäkohta", Pekonen linjasi.  

Kuntapolitiikassa olisi voitava tehdä myös pidemmän tähtäyksen ratkaisuja bisnesmaailmasta tutun kvartaalilogiikan sijaan. Neljä miljoonaa voi tuntua tässä tilanteessa isolta rahalta (vaikka Helsingillä menee muuhun maahan verrattuna taloudellisesti varsin hyvin), mutta pitkässä juoksussa satsaus voi tuottaa jopa säästöjä paitsi yksittäisen kansalaisen, myös koko kunnan tilipussiin.

Oma koulu soma koulu

Koulushoppailu on kieltämättä hieman ärsyttävä trendisana, mutta ilmiö sanan takana vielä termiäkin ketuttavampi. Sitä paitsi sanaan sisältyy sisäänrakennettu luokkaoletus: samat vauraat perheet, jotka voivat harrastaa shoppailua, tuppaavat yleensä olemaan myös niitä, jotka kilpailuttavat alakouluja. Helsingin Sanomien eilisen uutisen mukaan Helsingissä lähikouluun menee ykkösluokkalaisista 78 prosenttia ja seitsemäsluokkalaisista 63 prosenttia. Kaupungissa niin kutsuttua lähikouluperiaatetta ei sovelleta sitovasti, eli vaikka lapsen asuinpaikkaa lähimmän koulun tulisi olla ensisijainen opinahjo, voivat vanhemmat valita lapselleen myös jonkin toisen koulun. Uutisen mukaan vain noin neljännes pääkaupunkiseutulaisista kannattaa rajoituksia kouluvalintaan. Ja eikö vanhemmalla olekin oikeus haluta lapselleen parasta?

Hyvinvoivassa kaupungissa koulutkin ovat tasalaatuisia, ja lapsen voi olettaa saavan aivan yhtä hyvää opetusta Ressussa kuin Vuosaaressa. Kuitenkin erot koulujen välillä ovat kasvaneet, ja syynä tähän on paitsi alueellinen eriarvoistuminen (niin kutsuttu white flight), myös vanhempien harrastama koulujen kilpailuttaminen. On tietenkin olemassa erilaisia lapsen lahjoihin perustuvia erityisluokkia, kuten musiikkiluokat, joille pääsyn pitää toki olla mahdollista kaikkialta kaupungista. Tavallisten koulujen välillä ei kuitenkaan oikeasti ole niin suuria eroja kuin minä ne näyttäytyvät huolehtivan vanhemman mielikuvituksessa. Maahanmuuttajien tai vähävaraisten perheiden lapsien runsas osuus luokalla ei tarkoita automaattisesti sitä, ettei lapsi oppisi järjestyshäiriöistä ja kielipulmista johtuen vaikkapa kertolaskua.

Ensisijainen tapa tasa-arvoistaa (!HUOM! ei tasapäistää) peruskouluja on järkevä ja monipuolinen asunto- sekä kaavoituspolitiikka. Oppilaaksiottoalueen sosioekonominen rakenne heijastuu kouluun, ja siksikin on olennaista rakentaa samoille alueille erikokoisia sekä omistus- että vuokra-asuntoja. Kouluja voidaan tukea myös positiivisen diskriminaation tuin, kunhan sen myöntämisperusteet vain saataisiin järkevöitettyä. Tällä hetkellä tärkeänä tuen saamisen mittarina on oppilaaksiottoalueen väestöpohja, mikä ei hyväosaisimpien laittaessa lapsensa muihin kouluihin vastaa välttämättä lähellekään tosiasiallista oppilasainesta. Lisäksi satsaaminen oppilashuoltoon, kouluavustajiin ja erityisoppilaiden tukeen on hyväksi kaikille, myös parhaille ja hyvinvoivimmille oppilaille. 

Lopuksi haluaisin heittää pallon koulushoppaileville vanhemmille. Onko todellakin niin, että lapsi kannattaa maahanmuuttajien tai köyhien pelossa laittaa kouluun, jonne matka on pidempi, ehkä turvattomampikin, ja josta puuttuvat kotipihan tutut kaverit? Tasa-arvoinen ja moninainen koulu on erinomainen tasa-arvoisen ja suvaitsevan yhteiskunnan tae, ja koulujen ja alueiden eriarvoistuessa hyvää tarkoittavat vanhemmat tulevat tahtomattaan vahvistaneeksi tendenssejä, joilta ovat yrittäneet lapsensa säästää.

Shaken, not stirred

In Finland we have this thing called hyvä veli -järjestelmä. Setien varpaille astumisesta tuppaa yleensä saamaan sapiskaa, ja nyt näin on käynyt liikenneministeri Merja Kyllöselle. Pitkään jatkunut luottamuspula johti toissapäivänä Liikenneviraston pääjohtajan Juhani Tervalan eroon, eikä asiaa ole purematta setäpiireissä nielty. Sillä, että huonosta johtajuudesta ja muista vaikeuksista on puhuttu virastossa jo pitkään, ei tietenkään ole mitään väliä, kun koko episodi voidaan henkilöidä nuoreen vasemmistonaiseen, siis lähtökohtaisesti epäilyttävään. Silläkään ei tietenkään ole mitään merkitystä, että lainmukaisessa toiminnassa marssijärjestys menee juuri näin eli viimeinen sana kuuluu asioista vastaavalle ministerille.

Vasemmistoliiton ministeriryhmä on onnistunut tällä vaalikaudella profiloitumaan totunnaisuuksien ravistelijana. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen osallistumisvalinnoista olen itsekin kirjoittanut, eikä korkeakulttuuriväellä tunnu olleen viime aikoina juuri tärkeämpää tekemistä kuin ministerin toiminnan arvostelu. Kulttuuripossella on toki oikeus mielipiteeseensä, samoin kuin Tervalan lähtöpasseista mielensä pahoittaneilla setämiehillä (kyllä, olen nähnyt viimeksi kuluneen vuorokauden aikana netissä ja printtimediassa toista kymmentä puolustuspuheenvuoroa ja kaikki ne ovat lähteneet setämiesten näppiksiltä). Esimerkiksi toimittaja Antti Blåfield asettui tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan puolustamaan "kovaksi jätkäksi" kutsumaansa Tervalaa. Sillä, että tällaisilla "kovilla jätkillä" usein tuppaa olemaan taipumus murskata kaikki muut alleen hajota-ja-hallitse-metodilla, ei tietenkään ole mitään väliä. Maan tapa, never heard? Kun vielä hyvä veli -järjestelmän lihallistuma Ike Kanervakin järkyttyi, alkaa soppa olla syömistä vaille valmis.

Sekä kulttuuripiirit että setien saunaseurat ovat olleet pitkään kaiken arvostelun yläpuolella, ja siksi pidänkin ministerien toimintaa erinomaisen terveenä. Onkin ollut hupaisaa havaita, miten oikeiden argumenttien loppuessa ministerien arvostelu on keskittynyt epäolennaisuuksiin. On tietenkin helppoa arvostella kolmikymppisiä ihmisiä kokemuksen puutteesta - harvalla tuon ikäisellä ainakaan länsimaisissa hyvinvointivaltioissa on takataskussaan kolmenkymmenen vuoden työ- tai luottamustoimikokemus. Vielä huvittavampaa etenkin nettikeskusteluissa on ollut ministerien habitusten soimaaminen. "Tennariministeri" on toki varsin sympaattinen ilmaus, jota pystyy käyttämään myös positiivisessa mielessä. Lisäksi esimerkiksi Suomi24-keskustelupalstalla Kyllöseen viitataan toistuvasti "pyykkärinä", hänen osaamistaan, sukupuoltaan ja ulkoista olemustaan halventaen. Per Looks -kohun jälkimainingeissa herää väistämättä kysymys siitä, onko kansanomainen ulkomuoto vain perussuomalaisten etuoikeus? Samat ominaisuudet, jotka persujen kantamina määrittyvät positiivisiksi, ovatkin nuorella vassariministerillä yhtäkkiä torjuttavia.

Toivon ministereillemme voimia ja uskallusta jatkaa valitsemallaan tiellä. Valtaklikkien ravistelussa saattavat omatkin pöksyt repeytyä (ainakin pelihousut), mutta avoimemman ja rehellisemmän päätöksenteon puolesta taistelu on sen arvoista.