KU: Aika helmiä pöllöjä

Julkaistu Kansan Uutisissa 23.11.2012.

Aika helmiä pöllöjä

Helmipöllö on Suomen yleisin pöllö, monin verroin runsaslukuisempi kuin vaikkapa huuhkaja. Pienikokoinen pöllö on vaelluslintu, ja saattaa alkusyksyisin vaeltaa satojenkin kilometrien matkoja itä–länsisuunnassa. Helmipöllöiksi eli Helmareiksi kutsutaan myös Suomen naisten jalkapallomaajoukkuetta, ja tällä pöllölaumalla on ensi heinäkuussa edessä jännittävä reissu itänaapuriimme Ruotsiin EM-kisoihin. 

Naisten maajoukkueelta on viime vuosina totuttu odottamaan menestystä, ja jo pääsy 12 maan lopputurnaukseen karsintalohkonsa voittajana on mainio suoritus. Joukkue eteni karsinnoissa voitosta voittoon, mutta menestyksen varaan ei kannata tuudittautua – se kisa nimittäin voitettiin melkein jo lohkoarvonnoissa. Suomen karsintalohko oli varsin helppo, ja käytännössä Helmarit taistelivat alusta asti lohkonsa voitosta yhdessä Ukrainan kanssa. 

Kisoissa tie saattaa olla huomattavasti kivisempi, sillä rouva Fortuna arpoi joukkueen ykköskorista huolimatta varsin kovaan alkulohkoon. Samassa lohkossa Helmareiden kanssa pelaavat isäntämaa Ruotsi, kova Tanska ja arvaamaton Italia.

Vaikka päävalmentaja Andrée Jeglertz kommentoikin medialle lohkoa ”ihan hyväksi”, eivät joukkueen siivet välttämättä kanna jatkopeleihin asti. Onkohan Halmstadissa tai Göteborgissa, joissa Suomen alkulohkon ottelut pelataan, paikallista pöllökantaa? Sopivassa tilanteessa kentälle liihottelevalle voimaeläimelle voisi olla nyt käyttöä...

Kentälle liihottelevalle voimaeläimelle voisi olla nyt käyttöä.

Suomen joukkue on toki laadukas. Maalivahtiosasto on erityisen vahva, sillä kokeneet Minna Meriluoto ja tuore Norjan mestari Tinja-Riikka Korpela taistelevat tosissaan ykkösveskarin paikasta. Hyökkäyksessäkin on voimaa: joukkueen ehkäpä tärkein pelaaja Linda Sällström on toipunut pitkää kuntoutusta vaatineesta polvivammasta ja on mukana, kun ryhmä kokoontuu ensi viikolla Eerikkilään ensimmäiselle EM-kisoihin valmistavalle leirille.

Futista seuraava bongaa pöllöjen pelaajalistasta nopeasti tutulta kalskahtavia nimiä, mutta tosiasiassa Eveliina Parikka ei ole sukua Jarnolle, Tuija Hyyrynen Mikolle eikä Essi Sainio Karille. Annica Sjölund toki on maajoukkuehyökkääjä Danielin systeri.

Kovin kauaa ei itse asiassa ole siitä, kun suomalainen maajoukkue viimeksi pelasi lopputurnauksessa Ruotsin maaperällä: alle 21-vuotiaat Pikkuhuuhkajat kävivät kolme vuotta sitten ottamassa alkulohkossa kolme kertaa siipeensä.

Positiivisimpana suomalaisilmiönä kisoista jäikin mieleen Suomen Maajoukkueen Kannattajien paikalle matkustanut valtava fanijoukko, joka jaksoi kannustaa omiaan kovaäänisesti myös tappion hetkellä. Ilmeisesti SMJK on suunnittelemassa samantyyppistä matkaa myös ensi suven kisoihin, enkä voi toivoa muuta kuin runsasta osanottoa – toki myös omatoimimatkailijoilta.

KU: Kehittyvien jalkapallokuntien Suomi

Julkaistu Kansan Uutisissa 2.11.2012.

Kehittyvien jalkapallokuntien Suomi

Olemme saaneet viime ajat nauttia poikkeuksellisesta tilanteesta: hallituksessa istuu urheiluministeri, joka ymmärtää myös kuningaslajin päälle. Myös sunnuntaisissa kuntavaaleissa valtuustoihin ympäri Suomenniemeä oli tyrkyllä lukuisia jalkapallomielisiä ehdokkaita. Etenikö jalkapalloyhteiskunta myös maakunnissa? Kansan Uutiset otti selvää.

Helsingin tilanne tiedettiin jo etukäteen hyväksi, sillä jalkapalloministeri Arhinmäen läpimeno oli käytännössä taputeltu jo ehdokaslistojen julkistamishetkellä. Komea äänisaalis toikin muassaan Stadin Vasemmistolle kaksi lisäpaikkaa, ja varasijoille ylsivät futisfanit Riku Ahola ja Henrik Nyholm. Varalle nousi myös vihreä alasarjafutaaja Antti Möller. Ehkä Vassin Helsingin listan tunnetuin futiskasvo, valmentaja Ville ”Poika” Lyytikäinen, sai vain 134 ääntä, mikä ei riittänyt edes varapaikkaan. 

Espoossa kansanedustaja, Palloliiton Uudenmaan piirin puheenjohtaja Kari Uotila (vas.) uusi mandaattinsa. Kokoomus on Espoossa vahva, ja porvarileirin läpimenneistä löytyi tällä kertaa myös futismies, erotuomarina toimiva nuori Henrik Vuornos.

 
Tampereella vihreä alasarjapelaaja Juhana Suoniemi hyökkäsi valtuustoon asti, Ilveksen edustusjoukkueen manageri Tomi Erola (sd.) ylsi varalle. Hämeenlinnassa FC Hämeenlinnan hallituksen jäsen Martti Töttölä (vihr.) raivasi tiensä avaukseen, faniporukka Pioneeriryhmän toiminnassa mukana oleva Vasemmiston Aleksi Erola vaihtopenkille.

Perinteinen työväen laji kelpaakin kaikille.

Kotkasta kuului kummia: persujen maahanmuuttokriittisen siiven voimahyökkäyksen lisäksi valtuustoon saatiin useita uusia futisihmisiä. Vasemmistolaisia ja KTP:n kannattajia ilahduttaa suuresti aktiivifani Joona Mielosen läpimeno, mutta futistaustaisia toimijoita löytyy uudesta valtuustosta puoluekentän kaikilta laidoilta. KTP:n entinen pelaaja Veijo Kilpeläinen (kok.) ja juniorivalmentaja Sami Virtanen (vihr.) sekä KooTeePeen entinen puheenjohtaja Matti Koski (kok.) löysivät kaikki tiensä uuteen valtuustoon.

Kuopion valtuustoon ylsivät futaajat Tero Taipale ja Nelli Berg-Väänänen, molemmat kokoomuksesta kuten myös Oulussa varalle jäänyt Mika Nurmela. Listalle löytyisi vielä lukuisia niin kokeneita kuin tuoreempia poliitikkoja kaikkialta Suomesta, esimerkiksi Vaasasta, Porista ja Mikkelistä.

Mitä merkitystä futistaustaisuudella sitten valtuustotyöskentelyssä muka on? Ei välttämättä mitään. Voisi kuitenkin kuvitella jalkapallolle myönteisten poliitikkojen suhtautuvan positiivisesti esimerkiksi lasten ja nuorten urheilumahdollisuuksien parantamiseen tai liikuntapaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitoon, puoluekannasta riippumatta. Ja futis tuntuukin yhdistävän ihmisiä poliittisesta väristä riippumatta, toisin kuin vaikkapa jääkiekko, jonka toimijat tuntuvat systemaattisesti tukevan porvareita. Perinteinen työväen laji kelpaakin nykyään herralle, duunarille sekä kaikille siltä väliltä – ja hyvä niin.

Entä miten meille kolumnisteille kävi? Herrat Kohonen ja Alavuotunki kisailivat paikoista Oulussa, tuloksena äänimäärät 88 ja 67: Alavuotungille suurinta riemua tuotti kohukaunotar Jasmin Mäntylän peseminen. Itse sain Helsingissä ensikertalaisena 75 ääntä, millä ei vielä kuuhun, saati valtuustoon, mennä.

Kisailin pitkään tiukasti Kansan Uutisten Kaasuputki-blogisti Jami Järvisen kanssa, mutta lopulta Järvinen pinkoi kuudella äänellä ohi. Saan luultavasti kuulla asiasta tasaisin väliajoin noin neljän vuoden ajan, seuraavaan revanssin mahdollisuuteen asti.

KU: Sinipaidat ovat täällä taas

Julkaistu Kansan Uutisissa 12.10.2012.

Sinipaidat ovat täällä taas

 

Muistan sen kuin eilisen päivän. Olin juuri aloittamassa iltavuoroa toissakeväisessä työharjoittelupaikassani, kun kännykkääni saapui viesti, jonka lukemisen jälkeen en muutamaan minuuttiin kyennyt minkäänlaiseen loogis-rationaaliseen toimintaan. Tampere United oli suljettu Veikkausliigasta.

Sanotaan, että mies (sic…) voi eläessään rakastaa monta naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Vaikka en heteromies olekaan, tuon sananparren totuusarvo tuli itselleni harvinaisen selväksi seuraavien päivien ja viikkojen aikana.

Kun elämä oli vuosikaudet rytmittynyt oman joukkueen koti- ja vieraspelien mukaan, tuntui olo yksinkertaisesti tyhjältä. Joku osa minusta puuttui, ja menetin mielenkiintoni hetkeksi koko kuningaslajia kohtaan. Radion liigakierroksen maalitunnari ei koskaan enää nostaisi samalla tavalla palaa kurkkuun.

Aikahyppy viime sunnuntaihin. Nettistriimillä juoksevat sinipaitaiset miehet pallon perässä Pyynikin nurmella tunnelmallisessa iltavalaistuksessa. Monisatapäinen katsojajoukko kannustaa suosikkiaan kohti ylempää sarjatasoa: selostuksen taustalta voi erottaa selvästi tutun ”Sinipaidat hyökkäykseen” –chantin. Siis mitä ihmettä?

En ollut ainoa, jolle suosikkijoukkueen katoaminen liigakartalta otti koville. Kuitenkin siinä, missä allekirjoittanut tyytyi märehtimään asiaa keskenänsä, ottivat toiset aloitteen omiin käsiinsä ja perustivat jalkapallojoukkueen.

Itse asiassa TamUn kannattajat olivat synnyttäneet oman yhdistyksensä, Tampere Unitedin kannattajat ry:n, jo vuonna 2009 tukemaan talousvaikeuksissa paininutta seuraa. TamUn pelien tultua surulliseen päätökseensä yhdistyksen aktiivit ottivat vastuun sinisten paitojen näkymisestä kotimaan viheriöillä. Viime vuonna pelattiin TamU-K:n nimellä vasta harrastesarjaa, tänä vuonna sitten jo Tampereen piirin Kutosta – ja ensi kaudella Vitosta, kun Tahmelan Vesa kaatui nousukarsinnan finaalissa maalein 4–2.

Nykyistä kansainvälistä jalkapalloa hallitsevat raharuhtinaat.

Kannattajien perustamat jalkapalloseurat eivät sinänsä ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Manchester Unitedin kannattajat perustivat oman seuransa, FC United of Manchesterin, jo vuonna 2005 vastalauseena joukkueen omistusjärjestelyille ja bisneshenkisyydelle.

Englannin kakkosliigaa pelaava, kymmenen vuotta sitten fanipohjalta perustettu AFC Wimbledon taas on monien silmissä se ainoa oikea Wimbledon: iso raha muutti alkuperäisen Wimbledon FC:n MK Donsiksi ja karkotti kannattajat.

Suomessakin FC PoPan kaaduttua viime vuonna taloudellisiin epäselvyyksiin ottivat fanit vetovastuun, ja uudelleensyntynyt Porin Palloilijat pelasi tällä kaudella Satakunnan Vitosta. 

Nykyistä kansainvälistä jalkapalloa hallitsevat raharuhtinaat, vedonlyöntiskandaalit ovat arkipäivää, kokonaisista jalkapalloseuroista on tullut kauppatavaraa ja siirtokorvaukset ovat paisuneet niin mammuttimaisiksi, ettei niitä edes se laulusta tuttu Tapparan miäskään päivässä kurkustaan alas kiskoisi. Tätä taustaa vasten kotimainen alasarjapalloilu yleensä, ja kannattajien perustamat seurat erityisesti, tarjoavat pienen toivonpilkahduksen läpimarkkinaistuneessa futismaailmassa.

Alasarjapelaajat ja joukkueiden eteen työtä tekevät vapaaehtoiset ovat mukana rakkaudesta lajiin, ja siksi heidän onnistuessaan sivustaseuraajan on helppo kokea aitoa mielihyvää. Jos Tampere Unitedin murskautuminen kapitalististen rahavirtojen pyörteissä romutti hetkeksi myös intohimoni vihreän veran shakin seuraamiseen, korjasi viimeistään TamU-K sen lopullisesti. Joukkueen ja sen kannattajien yhdessä tekemisen ilo on jotenkin niin vilpitöntä, niin kaunista, jotenkin niin... vasemmistolaista.

Näin vaalien alla monikin on taas innostunut huutelemaan Suomesta jalkapalloyhteiskuntaa. Mutta minkälaista jalkapalloa tässä tarkoitetaan? Itse ainakin näkisin Suomen mielelläni aladivaripalloyhteiskuntana, jossa kaikki pääsevät tavalla tai toisella mukaan eikä toimintaan osallistuminen jää kenelläkään rahasta kiinni – eikä avaintoimintojen luisuminen osaksi globaalia finanssikeinottelua ole välitön uhka.

KU: On vain yhdenlainen Litmanen

Julkaistu Kansan Uutisissa 5.10.2012.

On vain yhdenlainen Litmanen

Paavokin on täällä. Kääntäessäni päätäni vasemmalle huomaan kulttuuri- ja urheiluministerin jutustelevan rennosti vessajonossa. Hieman kauempana seurapiiritoimittaja Rita Tainola kuiskuttelee tuntemattomaksi jääneen mieshenkilön korvaan samaan aikaan, kun Pekka Hämäläinen astuu hissistä. Salamavalot välkkyvät ja ilmassa on suuren kulttuuri- ja urheilujuhlan tuntua. Juhlakalu on pukeutunut himmeästi kiiltävään harmaaseen seeprakuvioiseen bleiseriin, vaimonsa luottaa ajattoman tyylikkääseen tummaan iltapukuun. Itse olen valinnut garderobistani ylleni casuaalin sähkönsinisen Lahen Pojat JS -seuran t-paidan. Kuningas Litmanen -elokuvan kutsuvierasensi-ilta on juuri alkamassa.

Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin loppuhetkien julkinen näyttäminen on kriminalisoitava.

Kaikkien aikojen suurimmasta suomalaisfutaajasta kertova dokumentti on syksyn tapaus kotimaisissa jalkapallopiireissä. Fanit ovat odottaneet rainaa kuin kuuta nousevaa, ja ensi-illan katsomosta saattoikin bongata useita Kuningas-paitoja sekä banderolleja. Eikä elokuva taatusti Litmasen ihailijoille pettymys olekaan: se käy läpi Kuninkaan uran huiput, suvannot ja notkahdukset antaen paljon puheaikaa Litmasen kanssa pelanneille, häntä valmentaneille ja muille hänen elämäänsä vaikuttaneille henkilöille. Hupaisia anekdoottejakin kuullaan kourallinen.

Jalkapallon ystäville Kuningas Litmanen on tietenkin pakkokatsottava, mutta asiaan vihkiytymättömien silmissä se saattaa vaikuttaa jopa hivenen tylsältä. Huolellisesti toteutetun dokumentin ainoat ongelmat ovatkin, että paitsi ettei se tuo mitään uutta Litmasen julkikuvaan, se ei ole myöskään elokuvallisilta arvoiltaan erityisen kummoinen. Samanlaisia puhuvien päiden pajattamia henkilökuvia on nähty maailman sivu, ja ellei kuvauksen kohteena oleva henkilö kiinnosta, tuskin jaksaa filmiäkään lopputeksteihin asti väijyä. 

Suomifutiksen ystävän sydäntä tietenkin lämmittää kuulla maailmantähtien ylistävän omaa poikaamme, ja elokuvasta tuleekin hyvin esiin Litmasen kansainvälisissä jalkapallopiireissä nauttima arvostus. Siinä mielessä dokumentti on kohteensa näköinen, että Litmasen julkikuva on Suomessakin ollut – tähden omasta tahdosta toki – varsin yksiulotteinen ja urakeskeinen. ”Kuninkaan” kotimaassaan saama julkisuus on keskittynyt kahden teeman, futisansioiden ja loukkaantumisten, ympärille. Osuvasti elokuvakin jakautuu näitä aihepiirejä noudatellen kahteen puoliaikaan. 

Litmasen perhe on mukana vain muutamassa otoksessa, ja etenkin vanhempien muistelot pikku-Jarista ovat hykerryttäviä. Päähenkilön pokerinaama murtuu elokuvan aikana vain kahdesti hänen muistellessaan edesmenneitä läheisiään. Kyynelten pusertuessa raavaan miehen silmänurkkiin katsojakin liikuttuu aidosti. Tämänkaltaista vilpittömyyttä leffa olisi kaivannut rutosti lisää.

Kuningas Litmanen on elokuva, joka olisi ollut ennemmin tai myöhemmin pakko joka tapauksessa tehdä, niin suuri kansallissankari Litmanen meille on. Nyt kun tämä pakollinen muotokuvaosuus on saatu käsiteltyä, toivoisi seuraaviin Litmanen-elokuviin rahtusen riskinottoa. Musta Litti voisi olla liikaa, nukkeanimaatio saattaisi jo toimiakin, tai entäpä fanin tunteikas uskontunnustus Maradona by Kusturican malliin? Lasinilkat taipuisivat taatusti monenlaisen elokuvataiteen innoittajaksi. 

Ai niin, oli ihan unohtua. Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin loppuhetkien julkinen näyttäminen on viimeistään nyt kriminalisoitava ankaran rangaistuksen uhalla, koska tuon taaperruksen katsominen vieläpä isolta valkokankaalta on vakava riski terveydelle.