Sinipaidat ovat täällä taas
Muistan sen kuin eilisen päivän. Olin juuri aloittamassa iltavuoroa
toissakeväisessä työharjoittelupaikassani, kun kännykkääni saapui
viesti, jonka lukemisen jälkeen en muutamaan minuuttiin kyennyt
minkäänlaiseen loogis-rationaaliseen toimintaan. Tampere United oli
suljettu Veikkausliigasta.
Sanotaan, että mies (sic…) voi eläessään rakastaa monta naista, mutta
vain yhtä jalkapalloseuraa. Vaikka en heteromies olekaan, tuon
sananparren totuusarvo tuli itselleni harvinaisen selväksi seuraavien
päivien ja viikkojen aikana.
Kun elämä oli vuosikaudet rytmittynyt oman joukkueen koti- ja
vieraspelien mukaan, tuntui olo yksinkertaisesti tyhjältä. Joku osa
minusta puuttui, ja menetin mielenkiintoni hetkeksi koko kuningaslajia
kohtaan. Radion liigakierroksen maalitunnari ei koskaan enää nostaisi
samalla tavalla palaa kurkkuun.
Aikahyppy viime sunnuntaihin. Nettistriimillä juoksevat sinipaitaiset
miehet pallon perässä Pyynikin nurmella tunnelmallisessa
iltavalaistuksessa. Monisatapäinen katsojajoukko kannustaa suosikkiaan
kohti ylempää sarjatasoa: selostuksen taustalta voi erottaa selvästi
tutun ”Sinipaidat hyökkäykseen” –chantin. Siis mitä ihmettä?
En
ollut ainoa, jolle suosikkijoukkueen katoaminen liigakartalta otti
koville. Kuitenkin siinä, missä allekirjoittanut tyytyi märehtimään
asiaa keskenänsä, ottivat toiset aloitteen omiin käsiinsä ja perustivat
jalkapallojoukkueen.
Itse asiassa TamUn kannattajat olivat synnyttäneet oman
yhdistyksensä, Tampere Unitedin kannattajat ry:n, jo vuonna 2009
tukemaan talousvaikeuksissa paininutta seuraa. TamUn pelien tultua
surulliseen päätökseensä yhdistyksen aktiivit ottivat vastuun sinisten
paitojen näkymisestä kotimaan viheriöillä. Viime vuonna pelattiin TamU-K:n nimellä vasta harrastesarjaa, tänä
vuonna sitten jo Tampereen piirin Kutosta – ja ensi kaudella Vitosta,
kun Tahmelan Vesa kaatui nousukarsinnan finaalissa maalein 4–2.
Nykyistä kansainvälistä jalkapalloa hallitsevat raharuhtinaat.
Kannattajien
perustamat jalkapalloseurat eivät sinänsä ole mikään uusi ilmiö.
Esimerkiksi Manchester Unitedin kannattajat perustivat oman seuransa, FC
United of Manchesterin, jo vuonna 2005 vastalauseena joukkueen
omistusjärjestelyille ja bisneshenkisyydelle.
Englannin kakkosliigaa pelaava, kymmenen vuotta sitten fanipohjalta
perustettu AFC Wimbledon taas on monien silmissä se ainoa oikea
Wimbledon: iso raha muutti alkuperäisen Wimbledon FC:n MK Donsiksi ja
karkotti kannattajat.
Suomessakin FC PoPan kaaduttua viime vuonna taloudellisiin
epäselvyyksiin ottivat fanit vetovastuun, ja uudelleensyntynyt Porin
Palloilijat pelasi tällä kaudella Satakunnan Vitosta.
Nykyistä
kansainvälistä jalkapalloa hallitsevat raharuhtinaat,
vedonlyöntiskandaalit ovat arkipäivää, kokonaisista jalkapalloseuroista
on tullut kauppatavaraa ja siirtokorvaukset ovat paisuneet niin
mammuttimaisiksi, ettei niitä edes se laulusta tuttu Tapparan miäskään
päivässä kurkustaan alas kiskoisi. Tätä taustaa vasten kotimainen
alasarjapalloilu yleensä, ja kannattajien perustamat seurat erityisesti,
tarjoavat pienen toivonpilkahduksen läpimarkkinaistuneessa
futismaailmassa.
Alasarjapelaajat ja joukkueiden eteen työtä tekevät vapaaehtoiset
ovat mukana rakkaudesta lajiin, ja siksi heidän onnistuessaan
sivustaseuraajan on helppo kokea aitoa mielihyvää. Jos Tampere Unitedin
murskautuminen kapitalististen rahavirtojen pyörteissä romutti hetkeksi
myös intohimoni vihreän veran shakin seuraamiseen, korjasi viimeistään
TamU-K sen lopullisesti. Joukkueen ja sen kannattajien yhdessä tekemisen
ilo on jotenkin niin vilpitöntä, niin kaunista, jotenkin niin...
vasemmistolaista.
Näin vaalien alla monikin on taas innostunut huutelemaan Suomesta
jalkapalloyhteiskuntaa. Mutta minkälaista jalkapalloa tässä
tarkoitetaan? Itse ainakin näkisin Suomen mielelläni
aladivaripalloyhteiskuntana, jossa kaikki pääsevät tavalla tai toisella
mukaan eikä toimintaan osallistuminen jää kenelläkään rahasta kiinni –
eikä avaintoimintojen luisuminen osaksi globaalia finanssikeinottelua
ole välitön uhka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti