Nyt ennakkoäänestyksen käynnistyttyä on herännyt taas keskustelu äänestämisen merkityksestä. Sosiaalisessa mediassa on syyllistetty ihmisiä äänestämättömyydestä, ja keskustelun laineet ovat lyöneet välillä korkeinakin. Olen itse pohtinut tätä aihepiiriä viime vuosina monestakin syystä paljon ja näkemykseni ovat jossain määrin myös muuttuneet. Lienee siis syytä avata hiukan pidemmin omia ajatuksiani parlamentaarisesta demokratiasta.
Ihan ensiksi toivoisin aivan jokaisen lopettavan puhumisen äänestämisestä kansalaisvelvollisuutena. Meillä Suomessa äänestäminen ei ole pakollista, ja jokainen tekee päätöksensä ihan itse. Ollessani viime eduskuntavaaleissa auttamassa laitosäänestyksissä näin monia todella kurjia tilanteita, joissa ikääntynyt ihminen olisi kovasti velvollisuudentunnosta halunnut äänestää, mutta siitä vain ei tullut mitään. Ihmiset myös saattavat sairastua vaalipäivänä tai heillä voi olla muita hankalasti ennakoitavia syitä. Velvollisuudesta puhuminen tuntuu näiden ihmisten kannalta todella pahalta. Puhutaan ennemmin oikeudesta tai mahdollisuudesta.
Toisekseen kuntavaaleissa äänestäminen ei ole ainoa tapa vaikuttaa. Itse järjestö- ja aktivistitaustaisena arvostan ulkoparlamentaarista vaikuttamista korkealle, ja itsellenikin kuntapolitiikka on vain yksi osa paletista. Jokainen ihminen tekee valintansa vaikuttamiskeinojen suhteen itse, ja ymmärrän erittäin hyvin, miksi monet priorisoivat vaikkapa kansalaisaktivismia. Ja itse asiassa vielä muutama vuosi sitten olin kohtalaisen varma, että omakin vaikuttamistyöni tapahtuisi jatkossa luottamuselinten ulkopuolella. Muutin kuitenkin mieltäni, koska en halunnut jättää yhtään kiveä kääntämättä.
Olisi myös melko ankeaa, jos kuntalaisella ei olisi mahdollisuutta vaikuttaa oman paikkakuntansa asioihin kuin kerran neljässä vuodessa. Helsingissäkin on otettu käyttöön osallistuvan budjetoinnin OmaStadi-järjestelmä, jossa on toki edelleen korjattavaa mutta joka alkaa pikku hiljaa vastata tarkoitustaan. Niin ikään erilaisia digitaalisia vaikutuskanavia on olemassa jo laajalti ja niitä epäilemättä kehitetään jatkossa lisää. Sosiaalinen media on myös madaltanut kansalaisten kynnystä ottaa yhteyttä päättäjiin - toki niin hyvässä kuin pahassa. Kuitenkin netinkäytön yleistyminen on helpottanut ongelmien nostamista yleiseen tietoisuuteen.
Ja sitten se olennaisin pointti, mistä toivoisin puhuttavan paljon enemmän: äänestämättömyydestä soimaaminen on luokkavihamielistä. Tiedämme tutkimuksista, miten äänestäminen jakaantuu Suomessakin selvästi sosioekonomisen aseman mukaan. Hyvinvoiva keskiluokka äänestää innokkaasti siinä, missä pienituloisissa ja vähän koulutetuissa ryhmissä osuus on huomattavasti pienempi. Kyse ei ole siitä, etteivät huonommassa asemassa olevat ymmärtäisi politiikan merkitystä tai hoksaisi puolustaa omaa etuaan vaan siitä, ettei päähän potkivaa järjestelmää haluta tukea tai koeta oman elämän kannalta merkitykselliseksi. Ja tämä on poliitikkojen ongelma, ei kansalaisten. Jos ihminen jättää äänestämättä siksi, että kokee äänensä olevan merkityksetön, vika on järjestelmässä.
Tämä näkyy myös siinä, miten erilaiset demokratiaprojektit, joilla pyritään kasvattamaan äänestysaktiivisuutta, päätyvät usein aktivoimaan vain jo ennestään äänestämiseen myönteisesti suhtautuvia. Jos luottamus systeemiin on nollissa, ei sitä kohenneta kivoilla kampanjoilla.
Akatemiatutkija Hanna Wass on todennutkin hienosti pohjoismaisen hyvinvointivaltion olevan paras demokratiainnovaatio, mitä on keksitty. Jos haluamme nyt äänestämisessä aliedustettujen ryhmien aktivoituvan, meidän on vahvistettava hyvinvointivaltiota: panostettava koulutukseen ja työllisyyteen, kavennettava terveyseroja ja annettava ihmisille aitoja mahdollisuuksia vaikuttaa. Eriarvoisuuden kasvaminen taas heikentää kansalaisten luottamusta paitsi järjestelmään, myös toisiinsa. Äänestyskäyttäytyminen onkin eriarvoisuuden julma indikaattori, eikä lyödyn lyömisestä ole tässäkään mitään hyötyä. Ei syyllistetä sorrettua, muutetaan yhteiskuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti