Epilogi ja prologi

Viisitoista sekuntia julkisuudessa.

Niinhän siinä sitten kävi, että äänimääräni vaaleissa jäi aika vähäiseksi ja siten varavaltuutetunkin paikka haaveeksi. Iso kiitos kuitenkin kaikille minua äänestäneille ja tavalla tai toisella tukeneille! Tämä oli opettavainen kokemus, ja neljän vuoden päästä lähtökohdat ovat aivan toisenlaiset. Saldoksi jäi siis 77 ääntä, yksi lintsattu koulupäivä, totaalisen jumittuneet hartiat, paljon uusia tovereita sekä yksi kaatunut keskustelufoorumi (syy löytyy kuvasta).

Helsinki on ensikertalaiselle haastava kaupunki kampanjoida, ja minun tapauksessani haasteita oli vielä poikkeuksellisen paljon. Olen asunut kaupungissa vasta pari vuotta eikä sukuni ole täältä kotoisin, joten verkostoni ovat hyvin ohuet. Kun tuttavapiirinikin koostuu suureksi osaksi poliittisista toimijoista, on ymmärrettävää, että äänien ja kampanja-avun saaminen on hankalaa. Toisekseen asun vasemmistolaiselle erittäin hankalalla alueella, jonka haltuunotto vaatisi paljon sinnikkäämpää työtä kuin mikä nyt oli mahdollista. Kolmanneksi prekaarilla ei ole mahdollisuutta tehdä tuhansien eurojen kampanjaa, joka toisi pärstävärkille tunnettuutta. Neljänneksi pääsin Vasen-lehden takia aloittamaan oman kampanjointini kunnolla vasta vaiheessa, jossa muilla olivat jo flaijerit printatut, tukiryhmät kasassa ja doodlet täyteltyinä. Selittelyähän tämä vain on, mutta kaikesta voi oppia. Ensi kerralla aion muistaa nämä läksyt, kasata tukiryhmän ajoissa ja ennen kaikkea delegoida vastuuta. Ihmiset ovat kuitenkin rahaa tärkeämpi voimavara kampanjoinnissakin.

Miten sitten tästä eteenpäin? Poliittinen eläimellisyyteni ei tietenkään yhteen tappioon katoa, vaan nyt on aika suunnata kohti uusia pettymyks... siis haasteita. Vielä tämän vuoden puolella neuvotellaan lauta- ja johtokuntapaikoista, ja toivoisin minullekin jonkin luottamustoimen löytyvän. Lisäksi yritän piirin syyskokouksessa uusia mandaattini piiritoimikunnassa, saapa nähdä kuinka käy. Ensimmäinen vuosi sielläkin on mennyt lähinnä opetellessa, joten olisi eri kivaa saada jatkaa. 

Vaalien tuloksesta on kirjoitettu jo merkkitolkulla niin painetussa sanassa kuin blogosfäärissäkin, joten en juuri aio siihen tällä erää paneutua. Hassu yhteensattuma kuitenkin on, että jokunen viikko ennen vaaleja tulin käsitelleeksi eräässä opintoihini liittyvässä kirjallisessa työssä Helsingin Vasemmistoa ja pohtineeksi myös sitä, miten Helsingin hyvä pössis saataisiin levitettyä maakuntiin. Puolue syntyy toimijoista, ja sitoutuneet puolueaktiivit ovat ensiarvoisen tärkeitä. Mielestäni Vasemmistossakin tarvittaisiin keskustelua siitä, miten puolue toimii paitsi vaaliorganisaationa, myös kansalaisjärjestönä. En malta olla siteeraamatta itseäni tähän lopuksi, joten menköön nyt. Ehkä tästä joku saattaa jonkun ajatuksen saada irti.

Puolueet eivät välttämättä eroa toimintaperiaatteiltaan kovinkaan olennaisesti tavanomaisista kansalaisjärjestöistä, mutta erojakin löytyy. Emilia Palonen (2011) pohtii kiinnostavasti puoluetoimintaa identifikaation näkökulmasta. Hän toteaa, että siinä missä perinteiset kansalaisjärjestöt näyttäytyvät usein ”yhden asian liikkeinä”, puolueiden tarjoama intressien (ja myös toimijoiden) kirjo on laajempi. Toisaalta traditionaalisen järjestötoiminnan fokusoituneisuus tuntuu sopivan huonosti yhteen postmodernin hybridisoituneen identiteetin kanssa, toisaalta taas puolueiden heterogeenisuus saattaa karkottaa samastumispintaa etsiviä ihmisiä. (Palonen 2011, 82.)

Pohdinta asettuu mielenkiintoiseen suhteeseen viime vuosien aikana esitettyjen huolten vapaaehtoistoiminnan rapautumisesta kanssa. Varsin moni järjestö kamppailee jäsenistönsä ikääntymisen ja jäsenten osallistumisen intensiteetin kanssa, ja etenkin vaikeuksia on tuottanut nimenomaan verkostoyhteiskunnan kansalaisten sitouttaminen. Nykynuoret tuntuvat haluavan nimenomaan projektimuotoista ja lyhytaikaista osallistumista, ja perinteisten järjestöjen toimintamallit tätä harvoin onnistuvat tukemaan. (Raninen ym. 2008, 46.)

Puolueet monipuolisina organisaatioina pystyvät tarjoamaan jäsenilleen monenlaisia toiminnan mahdollisuuksia, ja mielestäni tätä on hyödynnetty markkinoinnissa anteeksiantamattoman vähän. Moni edelleen mieltää puolueet vain vaaliorganisaatioiksi ja broilerihautomoiksi, vaikka tosiasiassa nykyaikainen puoluetoiminta pitää sisällään monenlaista yhteisöllisen aktiivisuuden muotoa verkkodemokratiasta ja muodollisesta päätöksenteosta bileitten järjestämiseen ja lehdentekoon. Puolueen täytyykin paitsi mobilisoida kannatusta, myös tarjota erilaisia toimintamahdollisuuksia, niin kevyempiä kuin raskaampia, ja olla valmis monenlaisille identiteeteille (Palonen 2011, 99). Viime vuosina on puhuttu paljon politiikan paluusta politiikkaan: itse peräänkuulutan nyt järjestötoiminnan paluuta poliittisiin järjestöihin.

Länsimaissa, myös Suomessa, tapahtunut yhteiskunnallinen modernisaatio on johtanut yksilöllisyyden korostumiseen yhteisöllisyyden kustannuksella. Tämä asettaa haasteita järjestötoiminnalle: kuinka saada vapaaehtoiset sitoutumaan? Itse asiassa, kuten Tommi Uschanov muistuttaa, tämä kehitys ei ole laisinkaan niin suuressa ristiriidassa vasemmistolaisen ajattelun kanssa kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Uschanov (2008) tulkitsee jo vasemmistolaisuuden kantaisän Karl Marxin haaveilleen yhteiskunnasta, jossa ihmiset voisivat toteuttaa itseään nimenomaan yksilöinä ja jossa näillä yksilöillä voisi olla erilaisia itsensätoteuttamisen haluja – jopa enemmän kuin lähtökohtaisesti yhdenmukaistavassa kapitalismissa (Uschanov 2008, 105).

Lähteet:
Palonen, Emilia (2011): Puolue demokraattisena vastavoimana? Teoksessa Vasemmistofoorumi (2011): Puolue. Peruste-julkaisusarja 1/2011. Vasemmistofoorumi, Helsinki. S. 73-101.
Raninen, Anna & Raninen, Tarja & Toni, Ilpo & Tornaeus, Göran (2008): Mathildan muodonmuutos: Kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan uudet kasvot. Helsinki, WSOY. Helsinki.
Uschanov, Tommi (2008): Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki, Teos.