Ulossuljetut ja ulkopuoliset: maahanmuuttajataustaiset nuoret

Ja taas mennään Nuoruus ja syrjäytyminen -kurssitehtävien parissa. Tämä kurssi onkin sitten lopputenttiä vaille paketissa, elokuussa jatketaan Lapsuuden tutkimus -kurssin parissa.

Työvoimapoliittista kiirehtimisimperatiivia purkamassa

Opiskelen tällä hetkellä avoimessa yliopistossa lapsi- ja nuorisotutkimusta. Käyn tällä hetkellä kurssia nimeltä Nuoruus ja syrjäytyminen, ja tämä äsken palauttamani nuorisotakuuta ruotiva kurssitehtävä tuntui sellaiselta, että aihepiiri saattaisi jotakuta kiinnostaa. Julkaisen sen siis täällä, odottelen innolla myös kurssilaisten ja opettajan palautetta...

_______

Tuskin olen ainoa, joka latasi nuorisotakuuseen suuria odotuksia. Ajatus siitä, että nuorten hankala asema yhteiskunnan monilla eri sektoreilla otettaisiin kerrankin vakavasti, tuntui hyvältä ja oikeansuuntaiselta. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Miksi nuoret?

Nyt, kun Helsingin Vasen-lehti alkaa pikkuhiljaa olla taittokunnossa ja pahin opiskeluhärdellikin tuntuisi olevan taas hetkeksi takanapäin, on viimein aikaa miettiä hieman omaakin vaalikampanjaa. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, kärkiteemani tulevissa vaaleissa ovat nuoret. Niin turhake kuin presidentti Niinistön tavallisten asioiden kampanja olikin, se onnistui ainakin yhdessä asiassa, keskustelun herättämisessä. Tervehdin todella ilolla viime viikkoina noussutta kansalaiskeskustelua nuorten syrjäytymisestä, ja toivottavasti se johtaa myös käytännön toimenpiteisiin.

Ensi vuoden alussa voimaan astuva nuorisotakuu, jossa taataan alle 25-vuotiaille sekä alle 30-vuotiaille vastavalmistuneille koulutus-, harjoittelu-, työpaja- tai työpaikka kolmen kuukauden sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta, on juuri sellainen asia, jonka yhteydessä sopii hyvin käyttää fraasia "mahdollisuus vai uhka". Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa pykälä johtaa vain byrokratian lisääntymiseen, rangaistusten uhalla pakottamiseen ja niin kutsuttuun tempputyöllistämiseen. Parempi vaihtoehto olisi ottaa nuoren oma tilanne lähtökohdaksi ja lisätä oppilaanohjausta, joustoja ja yksilöllisesti räätälöityjä työllistymisohjelmia. Mitä varhaisemmassa vaiheessa nuoren ongelmiin kyetään puuttumaan, sen parempi. Koulujen henkilöstöresursseja on lisättävä etenkin oppilashuollossa: tarvitsemme lisää ammattitaitoisia koulukuraattoreita, koulupsykologeja, terveydenhoitajia ja myös koulunuorisotyötä. 

Erityisen huolestuttavaa on, että melkoisesta määrästä nuoria ei nykytilanteessaan edes ole kouluun tai työhön. Nimenomaan nuorille tarkoitettu mielenterveys- ja päihdetyö on ensiarvoisen tärkeää, ja jos ongelmat ovat perheessä, on koko perhettä hoidettava. Jokainen syrjäytynyt nuori on paitsi inhimillinen tragedia, myös merkki siitä, että hyvinvointivaltiomme turvaverkoissa on reikiä. Ne on tukittava.

Kuitenkin on muistettava, että aika iso osa nuoria voi oikein hyvin, jopa mainiosti. Myös he tarvitsevat huomiomme. Usein nuorisopalveluista puhuttaessa keskustelu supistuu pelkäksi nuorisotiloista puhumiseksi, ja tokihan toimiva alueellisten nuokkarien verkko onkin tärkeä osa kunnallista nuorisotyötä. Nuoria ei kuitenkaan voi siivota nuorisotiloille pois muiden kansalaisten silmistä, kuin reservaatteihin. Heillä on samanlainen oikeus ottaa kaupunki haltuun kuin aikuisillakin. Paitsi että kaupungissa on hyvä olla skeittipuistoja, graffitiaitoja sun muita nuorille tarkoitettuja harrastusalueita, nuorilla on oltava oikeus myös hengaamiseen siellä sun täällä - ja myös oikeus vaikuttaa omiin asioihinsa. 

Niin, siis miksi nuoret? Koska he ansaitsevat sen. Nuorisosta on puhuttu ongelmana jo tuhansien vuosien ajan, eikä diskurssi Platonin päivistä ole juuri muuttunut. Ei ole mikään ihme, että monet nuoret suhtautuvat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja yhteiskuntaan ylipäätään varsin torjuvasti, kun yhteiskunta ei itse ole valmis hyväksymään heitä. Nuoruusikä nähdään jonkinlaisena lapsuuden jälkeisenä häiriötilana, josta pitäisi mahdollisimman nopeasti kypsyä ja aikuistua kunnolliseksi veronmaksajaksi - ja samalla aiheutetaan monelle nuorelle kohtuuttomat paineet. Nuorella on oltava oikeus olla nuori.

Pussikaljaa ja pullanpaistoa

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on mestariteos, jonka jokaisen toivoisi lukevan. Kirja kertoo kolmesta kolmikymppisestä Stadin sällistä, joiden päivät täyttyvät kaljanjuonnista, kahvittelusta, nopanpeluusta (tai sen yrittämisestä) ja yleisestä ajelehtimisesta pitkin Kallion katuja. Rimminen kuvaa sankareitaan lämpimän humanistisesti, vailla minkäänlaista moralismin häivää. Elämänmakuisiin hahmoihin on helppo samastua ja ihastua, ja kirjan loputtua heidän edesottamuksistaan haluaisi lukea lisää.

Samalla unohtuu täysin, että Pussikaljaromaani kertoo sellaisista ihmisistä, joista tavataan käyttää nimikettä "syrjäytynyt".

Viime päivien keskustelu Ihan Tavallisten Asioiden ympärillä on ollut äärimmäisen tärkeää ja paljastanut kouriintuntuvasti, miten erilaisissa maailmoissa ihmiset elävät. Jussi Jalonen ehti jo erinomaisessa bloggauksessaan pohdiskella Niinistön työryhmän turautusta porvariston sisäisenä keskusteluna, jolle tämänpäiväisen Hesarin juttu Kannelmäessä kasvaneesta Jari-Pekka Hietsillasta asettuu mielenkiintoiseksi antiteesiksi. Hillityssä charmissaan pyöriskelevälle yläluokalle saattavat pullanpaisto-ohjeet todella olla portti parempaan arkeen, mutta lähiöiden yksinhuoltajille ja ajelehtiville nuorille ne kuulostavat puhtaalta vittuilulta. Yhtä kaikki, keskustelu syrjäytymisestä typistyy turhan usein pelkiksi nikseiksi ja toimintamalleiksi, joissa itse syrjäytynyt pelkistyy vain toiminnan tahdottomaksi objektiksi. Syrjäytymiskeskustelussa itse syrjäytyneen ihmisyys hukkuu.

Puhuttaessa syrjäytyneistä on tärkeää ymmärtää, että syrjäytynyt itse saattaa kokea elävänsä aivan hyvää elämää eikä välttämättä näe sille vaihtoehtoja, ainakaan sellaisia, jotka johtaisivat parempaan elämänlaatuun hänen omilla mittareillaan. Jokainen syrjäytynyt, ajelehtiva tai mitä termiä haluammekin käyttää, on yksilö, jonka tunkeminen johonkin tiettyyn muottiin on alentavaa ja halventavaa, ja tästä syystä yhteiskunnan interventioidenkin on lähdettävä ihmisestä itsestään ja hänen elämäntilanteestaan lähtien. Mikäli yksi ainoa syrjäytymiseen tepsivä niksi olisi keksitty, se olisi varmasti jo yleisessä käytössä. 

Ja oli Tuulikki Ukkola siipeilijöineen mitä mieltä hyvänsä, yhteiskunnan tuki kuuluu kaikille sen jäsenille heidän tarpeistaan riippuen. Myös syrjäytynyt tarvitsee työttömyysturvaa, toimeentulotukea, päihdehuoltoa, kuntoutuspalveluita, perusterveydenhuoltoa - sitä varten meillä on hyvinvointivaltio. Porvariston patamustin siipi toki haluaisi siivota ihmisroskat pois omasta pullantuoksuisesta todellisuudestaan, unohtaen sen, että näiden yhteiskunnan tukimuotojen avulla moni syrjäytynyt saa takaisin kykynsä pullanpaistoon.