Juttelin jokunen päivä sitten erään Helsingissä työskentelevän koulukuraattorin kanssa. Hänen vastuullaan on noin tuhat lasta ja nuorta (mikä on aivan tavallinen määrä) neljässä eri koulussa. Koulukuraattoreita tarvitaan, kun oppilaan koulunkäynti syystä tai toisesta sakkaa: kuraattorit ratkovat pulmia paitsi opiskelussa, myös esimerkiksi ihmissuhteissa tai elämänmuutoksissa. Heidän työnsä on ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä, jonka tarkoituksena on korjata ongelmia ennen kuin ne äityvät liian vaikeiksi.
Tai näin sen pitäisi olla. Nykytilanteeseen liittyy useita ongelmia, jotka useimmiten palautuvat henkilöstön vähyyteen - eli siis rahaan. Koulukuraattorin pitäisi olla oppilaalle tuttu ja turvallinen taho, jolle uskaltaisi tulla juttelemaan pienistäkin murheista, mutta miten tuhannelle oppilaalle tullaan tutuksi etenkin, jos yhdessä koulussa ehtii viettämään noin päivän viikossa, jos sitäkään? Oppilashuollon työntekijöiden tulisi olla aidosti läsnä koulun arjessa, mikä ei nykytilanteessa usein toteudu.
Toinen ongelma on se, että oppilashuollon palveluita ei aina ole saatavilla juuri siellä, missä niitä tarvitaan. Helsingissä on menty viime vuosina kohti palveluiden mekaanista jakamista: oppilaat jaetaan suurin piirtein samankokoisiin ryhmiin per kuraattori tai psykologi. Tämä on iso ongelma, sillä palveluita tarvitaan eri puolilla kaupunkia eri lailla. Kartoitusten mukaan tarve on suurin idässä ja koillisessa. Aikaisemmin oppilashuollon mitoituksessa otettiin paremmin huomioon alueelliset erityispiirteet ja niistä seuraava avun tarve, ja paluu tähän suuntaan olisi erittäin toivottavaa.
Yksi ratkaisu tähän olisi lisätä niin kutsuttua positiivisen diskriminaation rahoitusta ja esimerkiksi korvamerkitä siitä osa oppilashuoltoon. PD-rahoitusta annetaan esimerkiksi sellaisille kouluille, joissa on paljon maahanmuuttajataustaisia oppilaita tai joissa oppilaisen huoltajien tulo- tai koulutustaso on keskimääräistä matalampi. Ymmärtääkseni näitä rahoja on pääasiassa käytetty opetusryhmien pienentämiseen (mikä toki on aivan hyvä asia sekin) mutta tämä ei ratkaise kaikkea. Vielä parempi ratkaisu olisi seurata oppilashuollon tarvetta alueellisesti pitkällä aikavälillä ja mitoittaa määrärahat sen mukaan. Tämä on juuri sellaista "positiivista syrjintää", joka tuottaa loppupeleissä hyviä tuloksia. Peruskoulun tulisi olla paikka, jossa tasataan lähtökohtien erilaisuutta niin, että ihan jokaisella olisi lähtökohtaisesti hyvät valmiudet jatko-opintoihin ja muuhun elämässä pärjäämiseen. Positiivinen diskriminaatio on tämän keskustelun ytimessä.
Joka tapauksessa oppilashuoltokysymykset tulevat olemaan yksi tärkeimmistä vaaliteemoistani ensi keväänä. Jututtamani kuraattori oli aidoisti huolissaan siitä, miten kiristyvien resurssien vuoksi oppilashuolto tulee jatkossa olemaan entistä enemmän "tulipalojen sammuttamista", jo kärjistyneiden kriisien korjaamista, sen sijaan, että voitaisiin pyrkiä ehkäisemään niiden synty. Haluan nostaa vaalityössäni esille, että hyvinvoiva ja oppimiselle suotuisa kouluyhteisö on paljon muutakin kuin vain opettajat ja oppilaat, ja esimerkiksi pelkkä opetusryhmien koon (ts. opettajien määrän) ruotiminen ei johda riittäviin lopputuloksiin.
Koulutus on parhaita keinoja torjua eriarvoistumista. Pyritään siis yhdenvertaisuuteen myös koulujen sisällä ja välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti