Epilogi ja prologi

Viisitoista sekuntia julkisuudessa.

Niinhän siinä sitten kävi, että äänimääräni vaaleissa jäi aika vähäiseksi ja siten varavaltuutetunkin paikka haaveeksi. Iso kiitos kuitenkin kaikille minua äänestäneille ja tavalla tai toisella tukeneille! Tämä oli opettavainen kokemus, ja neljän vuoden päästä lähtökohdat ovat aivan toisenlaiset. Saldoksi jäi siis 77 ääntä, yksi lintsattu koulupäivä, totaalisen jumittuneet hartiat, paljon uusia tovereita sekä yksi kaatunut keskustelufoorumi (syy löytyy kuvasta).

Helsinki on ensikertalaiselle haastava kaupunki kampanjoida, ja minun tapauksessani haasteita oli vielä poikkeuksellisen paljon. Olen asunut kaupungissa vasta pari vuotta eikä sukuni ole täältä kotoisin, joten verkostoni ovat hyvin ohuet. Kun tuttavapiirinikin koostuu suureksi osaksi poliittisista toimijoista, on ymmärrettävää, että äänien ja kampanja-avun saaminen on hankalaa. Toisekseen asun vasemmistolaiselle erittäin hankalalla alueella, jonka haltuunotto vaatisi paljon sinnikkäämpää työtä kuin mikä nyt oli mahdollista. Kolmanneksi prekaarilla ei ole mahdollisuutta tehdä tuhansien eurojen kampanjaa, joka toisi pärstävärkille tunnettuutta. Neljänneksi pääsin Vasen-lehden takia aloittamaan oman kampanjointini kunnolla vasta vaiheessa, jossa muilla olivat jo flaijerit printatut, tukiryhmät kasassa ja doodlet täyteltyinä. Selittelyähän tämä vain on, mutta kaikesta voi oppia. Ensi kerralla aion muistaa nämä läksyt, kasata tukiryhmän ajoissa ja ennen kaikkea delegoida vastuuta. Ihmiset ovat kuitenkin rahaa tärkeämpi voimavara kampanjoinnissakin.

Miten sitten tästä eteenpäin? Poliittinen eläimellisyyteni ei tietenkään yhteen tappioon katoa, vaan nyt on aika suunnata kohti uusia pettymyks... siis haasteita. Vielä tämän vuoden puolella neuvotellaan lauta- ja johtokuntapaikoista, ja toivoisin minullekin jonkin luottamustoimen löytyvän. Lisäksi yritän piirin syyskokouksessa uusia mandaattini piiritoimikunnassa, saapa nähdä kuinka käy. Ensimmäinen vuosi sielläkin on mennyt lähinnä opetellessa, joten olisi eri kivaa saada jatkaa. 

Vaalien tuloksesta on kirjoitettu jo merkkitolkulla niin painetussa sanassa kuin blogosfäärissäkin, joten en juuri aio siihen tällä erää paneutua. Hassu yhteensattuma kuitenkin on, että jokunen viikko ennen vaaleja tulin käsitelleeksi eräässä opintoihini liittyvässä kirjallisessa työssä Helsingin Vasemmistoa ja pohtineeksi myös sitä, miten Helsingin hyvä pössis saataisiin levitettyä maakuntiin. Puolue syntyy toimijoista, ja sitoutuneet puolueaktiivit ovat ensiarvoisen tärkeitä. Mielestäni Vasemmistossakin tarvittaisiin keskustelua siitä, miten puolue toimii paitsi vaaliorganisaationa, myös kansalaisjärjestönä. En malta olla siteeraamatta itseäni tähän lopuksi, joten menköön nyt. Ehkä tästä joku saattaa jonkun ajatuksen saada irti.

Puolueet eivät välttämättä eroa toimintaperiaatteiltaan kovinkaan olennaisesti tavanomaisista kansalaisjärjestöistä, mutta erojakin löytyy. Emilia Palonen (2011) pohtii kiinnostavasti puoluetoimintaa identifikaation näkökulmasta. Hän toteaa, että siinä missä perinteiset kansalaisjärjestöt näyttäytyvät usein ”yhden asian liikkeinä”, puolueiden tarjoama intressien (ja myös toimijoiden) kirjo on laajempi. Toisaalta traditionaalisen järjestötoiminnan fokusoituneisuus tuntuu sopivan huonosti yhteen postmodernin hybridisoituneen identiteetin kanssa, toisaalta taas puolueiden heterogeenisuus saattaa karkottaa samastumispintaa etsiviä ihmisiä. (Palonen 2011, 82.)

Pohdinta asettuu mielenkiintoiseen suhteeseen viime vuosien aikana esitettyjen huolten vapaaehtoistoiminnan rapautumisesta kanssa. Varsin moni järjestö kamppailee jäsenistönsä ikääntymisen ja jäsenten osallistumisen intensiteetin kanssa, ja etenkin vaikeuksia on tuottanut nimenomaan verkostoyhteiskunnan kansalaisten sitouttaminen. Nykynuoret tuntuvat haluavan nimenomaan projektimuotoista ja lyhytaikaista osallistumista, ja perinteisten järjestöjen toimintamallit tätä harvoin onnistuvat tukemaan. (Raninen ym. 2008, 46.)

Puolueet monipuolisina organisaatioina pystyvät tarjoamaan jäsenilleen monenlaisia toiminnan mahdollisuuksia, ja mielestäni tätä on hyödynnetty markkinoinnissa anteeksiantamattoman vähän. Moni edelleen mieltää puolueet vain vaaliorganisaatioiksi ja broilerihautomoiksi, vaikka tosiasiassa nykyaikainen puoluetoiminta pitää sisällään monenlaista yhteisöllisen aktiivisuuden muotoa verkkodemokratiasta ja muodollisesta päätöksenteosta bileitten järjestämiseen ja lehdentekoon. Puolueen täytyykin paitsi mobilisoida kannatusta, myös tarjota erilaisia toimintamahdollisuuksia, niin kevyempiä kuin raskaampia, ja olla valmis monenlaisille identiteeteille (Palonen 2011, 99). Viime vuosina on puhuttu paljon politiikan paluusta politiikkaan: itse peräänkuulutan nyt järjestötoiminnan paluuta poliittisiin järjestöihin.

Länsimaissa, myös Suomessa, tapahtunut yhteiskunnallinen modernisaatio on johtanut yksilöllisyyden korostumiseen yhteisöllisyyden kustannuksella. Tämä asettaa haasteita järjestötoiminnalle: kuinka saada vapaaehtoiset sitoutumaan? Itse asiassa, kuten Tommi Uschanov muistuttaa, tämä kehitys ei ole laisinkaan niin suuressa ristiriidassa vasemmistolaisen ajattelun kanssa kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Uschanov (2008) tulkitsee jo vasemmistolaisuuden kantaisän Karl Marxin haaveilleen yhteiskunnasta, jossa ihmiset voisivat toteuttaa itseään nimenomaan yksilöinä ja jossa näillä yksilöillä voisi olla erilaisia itsensätoteuttamisen haluja – jopa enemmän kuin lähtökohtaisesti yhdenmukaistavassa kapitalismissa (Uschanov 2008, 105).

Lähteet:
Palonen, Emilia (2011): Puolue demokraattisena vastavoimana? Teoksessa Vasemmistofoorumi (2011): Puolue. Peruste-julkaisusarja 1/2011. Vasemmistofoorumi, Helsinki. S. 73-101.
Raninen, Anna & Raninen, Tarja & Toni, Ilpo & Tornaeus, Göran (2008): Mathildan muodonmuutos: Kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan uudet kasvot. Helsinki, WSOY. Helsinki.
Uschanov, Tommi (2008): Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki, Teos.

Myydään: valtuustopaikka

Vaalien alla käydään keskustelua ehdokkaiden vaalibudjeteista ja pohditaan sitä, takaako isolla rahalla kampanjointi varmimmin paikan valtuustossa. Keskusteluissa on väläytelty esimerkiksi kattoja rahamäärälle, jonka yksittäinen ehdokas kampanjaansa saa käyttää: esimerkiksi tamperelainen Vasemmiston ehdokas Antti Ronkainen nosti vastikään tämän kissan pöydälle muutenkin erinomaisessa blogauksessaan. Vaalirahoitus on nykyisellään varsin julkista, joten kuka tahansa voi esimerkiksi helsinkiläisten ehdokkaiden ennakkoilmoitusten perusteella tehdä omat johtopäätöksensä rahan käytöstä vaaleissa.

Monelle on kuitenkin uutinen, että suurimmalla osalla puolueista jo ehdokaslistalle pääseminen vaatii rahallista satsausta. Näillä “ehdokasmaksuilla” rahoitetaan esimerkiksi puolueiden yhteismainoksia ja taataan siten puolueelle parempi näkyvyys katukuvassa. Idea saattaa kuulostaa demokraattiselta, mutta on tosiasiassa kaukana siitä: asettamalla tällaisia tullimaksuja puolueet karsivat tehokkaasti vähävaraisimmat pois listoiltaan.

Ehdokasmaksujen taso vaihtelee vaaleittain ja alueittain suuresti. Pikaisen googletuksen perusteella esimerkiksi Helsingin Vihreät perii näissä vaaleissa kandidaateiltaan 150 euroa, demarit 180. Pienituloiselle ihmiselle nuo ovat todella isoja rahoja, eikä liene tarkoituksena kannustaa ihmisiä pikavippeihin saadakseen pärstänsä vaalijulisteeseen. Eduskuntavaaleissa summat ovat vielä absurdimpia: viime vaaleissa Oulun piirissä kepulaisen oli pulitettava 5 000 (!!!) euroa listapaikasta, Uudellamaalla kokoomuslaisen jämpti tonni. Voi kysyä, onko tällä enää mitään tekemistä tasa-arvon kanssa.

Kehitys näyttäisi ikävällä tavalla suosivan varakkaampien pääsyä valtaan. Haluammeko demokratian, jossa hyvätuloiset ostavat itselleen näyttävän julkisivukampanjan? Haluatko sinä antaa äänesi ajatusten vai sliipatun pari metriä korkean bussipysäkkimainoksen perusteella?

Ainakin Vasemmistolle on tärkeää, että kansalainen voi asettua vaaleissa ehdolle varallisuudestaan riippumatta. Siksi Vasemmistolla ei ole ehdokasmaksuja näissäkään vaaleissa. Sen, minkä mainostilassa menetämme, voitamme monipuolisessa ja laadukkaassa ehdokaslistassa. Ääni Vasemmistolle on ääni aidolle tasa-arvolle, jossa sisältö ratkaisee, ei ostettu julkisuus.

Mikko Pöri, ehdolla Helsingissä, vaalibudjetti n. 250 €

Elina Vainikainen, ehdolla Helsingissä, vaalibudjetti n. 200 €

Mummoni ja terveyskeskusmaksut

Mummoni hajotti koipensa jokunen tovi sitten niin, että se piti kipsata. Operaatio ei kuitenkaan mennyt aivan kuin Strömsössä, ja hetken kuluttua jalka alkoi tuntua vähän omituiselta. Kaikkihan me tiedämme, että iäkkäämmillä ihmisillä kynnys hakeutua terveydenhuoltoon on usein melkoisen korkea - eihän nyt minusta tarvitse mitään numeroa tehdä, kyllä kaek lutviutuu. No, mummokin sitten vitkutti terveyskeskukseen menoa pykälän turhan pitkään sillä tuloksella, että jalkaan muodostui veritulppa. 

Perusterveydenhuollon pitäisi olla sellaista, että siihen on ihan kaikkien iästä ja elämäntilanteesta riippumatta helppo hakeutua: lähellä, riittävästi resursoitua ja käyttäjälle edullista. Vasemmisto on ajanut jo hyvän aikaa terveyskeskusmaksujen poistoa, ja tuen tätä tavoitetta täydestä sydämestäni. Tämän päivän Helsingin Sanomissa kerrotaan, että 70 prosenttia helsinkiläisistä vastustaa maksun poistoa. Asiaa kysyttiin gallupissa näin: Terveyskeskusmaksun poistaminen aiheuttaisi Helsingille noin 4 miljoonan vuosittaiset lisäkustannukset. Pitäisikö terveyskeskusmaksu mielestänne poistaa vai ei? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kysymykseen olisi vastattu, jos se olisi aseteltu toisin, esimerkiksi näin: Terveyskeskusmaksun poistaminen madaltaa vähävaraisten kynnystä hakeutua perusterveydenhuoltoon ja saattaa siten vähentää kalliin erikoissairaanhoidon tarvetta. Pitäisikö terveyskeskusmaksu mielestänne poistaa vai ei? 

Myös Vasemmiston varapuheenjohtaja Aino-Kaisa Pekonen otti asian esille eilisessä välikysymyskeskustelussa. "Terveyskeskusmaksuja maksavat pienituloiset, kotiäidit, opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset. Sen sijaan työssäkäyvän väestön terveyspalvelut maksaa työnantaja. Tämä on selvä epäkohta", Pekonen linjasi.  

Kuntapolitiikassa olisi voitava tehdä myös pidemmän tähtäyksen ratkaisuja bisnesmaailmasta tutun kvartaalilogiikan sijaan. Neljä miljoonaa voi tuntua tässä tilanteessa isolta rahalta (vaikka Helsingillä menee muuhun maahan verrattuna taloudellisesti varsin hyvin), mutta pitkässä juoksussa satsaus voi tuottaa jopa säästöjä paitsi yksittäisen kansalaisen, myös koko kunnan tilipussiin.

Oma koulu soma koulu

Koulushoppailu on kieltämättä hieman ärsyttävä trendisana, mutta ilmiö sanan takana vielä termiäkin ketuttavampi. Sitä paitsi sanaan sisältyy sisäänrakennettu luokkaoletus: samat vauraat perheet, jotka voivat harrastaa shoppailua, tuppaavat yleensä olemaan myös niitä, jotka kilpailuttavat alakouluja. Helsingin Sanomien eilisen uutisen mukaan Helsingissä lähikouluun menee ykkösluokkalaisista 78 prosenttia ja seitsemäsluokkalaisista 63 prosenttia. Kaupungissa niin kutsuttua lähikouluperiaatetta ei sovelleta sitovasti, eli vaikka lapsen asuinpaikkaa lähimmän koulun tulisi olla ensisijainen opinahjo, voivat vanhemmat valita lapselleen myös jonkin toisen koulun. Uutisen mukaan vain noin neljännes pääkaupunkiseutulaisista kannattaa rajoituksia kouluvalintaan. Ja eikö vanhemmalla olekin oikeus haluta lapselleen parasta?

Hyvinvoivassa kaupungissa koulutkin ovat tasalaatuisia, ja lapsen voi olettaa saavan aivan yhtä hyvää opetusta Ressussa kuin Vuosaaressa. Kuitenkin erot koulujen välillä ovat kasvaneet, ja syynä tähän on paitsi alueellinen eriarvoistuminen (niin kutsuttu white flight), myös vanhempien harrastama koulujen kilpailuttaminen. On tietenkin olemassa erilaisia lapsen lahjoihin perustuvia erityisluokkia, kuten musiikkiluokat, joille pääsyn pitää toki olla mahdollista kaikkialta kaupungista. Tavallisten koulujen välillä ei kuitenkaan oikeasti ole niin suuria eroja kuin minä ne näyttäytyvät huolehtivan vanhemman mielikuvituksessa. Maahanmuuttajien tai vähävaraisten perheiden lapsien runsas osuus luokalla ei tarkoita automaattisesti sitä, ettei lapsi oppisi järjestyshäiriöistä ja kielipulmista johtuen vaikkapa kertolaskua.

Ensisijainen tapa tasa-arvoistaa (!HUOM! ei tasapäistää) peruskouluja on järkevä ja monipuolinen asunto- sekä kaavoituspolitiikka. Oppilaaksiottoalueen sosioekonominen rakenne heijastuu kouluun, ja siksikin on olennaista rakentaa samoille alueille erikokoisia sekä omistus- että vuokra-asuntoja. Kouluja voidaan tukea myös positiivisen diskriminaation tuin, kunhan sen myöntämisperusteet vain saataisiin järkevöitettyä. Tällä hetkellä tärkeänä tuen saamisen mittarina on oppilaaksiottoalueen väestöpohja, mikä ei hyväosaisimpien laittaessa lapsensa muihin kouluihin vastaa välttämättä lähellekään tosiasiallista oppilasainesta. Lisäksi satsaaminen oppilashuoltoon, kouluavustajiin ja erityisoppilaiden tukeen on hyväksi kaikille, myös parhaille ja hyvinvoivimmille oppilaille. 

Lopuksi haluaisin heittää pallon koulushoppaileville vanhemmille. Onko todellakin niin, että lapsi kannattaa maahanmuuttajien tai köyhien pelossa laittaa kouluun, jonne matka on pidempi, ehkä turvattomampikin, ja josta puuttuvat kotipihan tutut kaverit? Tasa-arvoinen ja moninainen koulu on erinomainen tasa-arvoisen ja suvaitsevan yhteiskunnan tae, ja koulujen ja alueiden eriarvoistuessa hyvää tarkoittavat vanhemmat tulevat tahtomattaan vahvistaneeksi tendenssejä, joilta ovat yrittäneet lapsensa säästää.

Äänten kerjäläinen

Viimeinen viikko vaalikampanjoinnissa käynnistyy ja nyt voisi olla hyvä aika summata fiiliksiä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, kampanjoin varsin matalalla profiililla ja pienellä budjetilla. Pari pientä vaalimainosta olen ostanut, mutta nekin olen suunnitellut ja taittanut itse kuten myös flyerit. Älkää kertoko pomolle, että työpaikkamme tulostin on suoltanut jokusen arkin lentolehtisiä viime päivinä...

Koska taloudelliset resurssit eivät riitä kattavaan näkyvyyteen, täytyy läsnäolo hoitaa muuten. Olen päivystänyt useina päivinä Vasemmiston vaalimökillä Elielinaukiolla ja aion päivystää jatkossakin, minkä työltä ja koululta ehdin. Ihmisten kanssa keskustelu on useimmiten varsin palkitsevaa, ja todella ilahduttavaa on ollut ihmisten halu tulla juttusille nimenomaan minun kanssani - useampi on vetänyt hihasta ja tahtonut puhua nimenomaan nuorten asioista. On mukavaa huomata kampanjateemojensa kiinnostavan.

Tietenkin mökille eksyy myös jos jonkinnäköistä hiihtäjää urputtamaan, mutta oikeasti häiritsevät tyypit pystyn laskemaan yhden käden sormin. Rasist... anteeksi, maahanmuuttokriittisiä juttuja on saanut jonkun verran kuunnella, minkä arvasin toki jo etukäteen. Etenkin viikonloppuisin mökki vetää myös humalaisia, mitä en ainakaan itse koe mitenkään häiritseväksi, etenkin kun varsinkin vanhemman koulukunnan herrasmiesten ja -naisten tarinoita on usein kiva kuunnella. Ja eilenkin eräs miekkonen vielä juteltuaan kanssani pitkän tovin huikkasi mennessään "sie teet tärkeää työtä". Siitä tuli oikeasti hyvä mieli.

Mökillä ja markkinoilla seisoskelun lisäksi olen yrittänyt kampanjoida netissä monin eri tavoin. Paitsi että olen blogannut ja spämmännyt Facebookiin, olen ainakin yrittänyt keskustella erinäisillä suosituilla palstoilla vaihtelevalla menestyksellä. Yksi eniten keskustelua herättäneistä asioista viime aikoina on ollut kerjäämisen kielto, josta on persuvoimin tehty lakialoitekin. Tämä aihe tuntuu jakavan ihmisten mielipiteitä varsin rankasti, ja vastapuolen kanssa keskustellessa saa varata useamman parin pelihousuja mukaansa. 

Itse vastustan kerjäämiskieltoa sekä yllämainittua lakialoitetta jyrkästi. Monet lain tukijat perustelevat näkemystään järjestäytyneen rikollisuuden torjunnalla, mikä on hieman ontuva perustelu. On toki mahdollista, että ainakin jokin osa Helsinginkin romanikerjäläisistä kytkeytyy erilaisiin liigoihin. Liikennevaloissa kököttävän mummon siivoaminen pois näkyviltä puuttuu vain ongelmaan täysin väärästä päästä. Kukaan ei kerjää huvikseen, vaan köyhyyden vuoksi. Köyhyyttä itsessään ei voi kriminalisoida, ja kerjäämisen kieltäminen todennäköisesti hankaloittaisi näiden huono-osaisten ihmisten asemaa entisestään. Huono-osaisuus altistaa myös esimerkiksi ihmiskaupalle, mitä sitäkään ei torjuta sakottamalla uhria. 

Jutellessani asiasta netissä ehdokkaittemme kesken Silvia Modig huomautti, että äänestämällä Persuja saa tänne itse asiassa paljon enemmän kerjäläisiä. Jos ei panosteta rakentavaan EU-politiikkaan, kehitysapuun ja solidaariseen ulkopolitiikkaan, maailman köyhyysongelmaa ei saada ratkaistua ja se johtaa siihen, että yhä useampi on pakotettu etsimään hyvää elämää muualta. 

Toinen itseäni hämmentävä argumentti kiellon puolesta on se, että kerjääminen häiritsisi ihmisiä. Liikun lähes päivittäin Helsingin keskustassa enkä ole koskaan kokenut tulleeni erityisen häirityksi - paitsi humalaisten setämiesten taholta, he tosin vonkaavat yleensä jotain ihan muuta kuin rahaa. Kun tästä netissä kerroin, sain kuulla olevani ideologian sokaisema. Mutta eikö tuo toimi myös toiseen suuntaan? Jos lähtökohtaisesti suhtautuu kerjäläisiin kielteisesti tai jopa aggressiivisesti, saa varmasti myös aivan toisenlaista palautetta osakseen kuin neutraalilla asenteella liikkeellä oleva. Live and let live. 

Oikeutta elimille!

Sade Kondelin avasi mielenosoituksen.

"Ootteks te tosissanne?" "Vittu te ootte sairaita."

Olin tänään mukana transsukupuolisten pakkosterilointia vastustavassa mielenosoituksessa Asema-aukiolla. Mielenosoitus sujui muuten erinomaisen hyvässä hengessä, mutta jostain syystä muutamien ihmisten piti tulla huutelemaan suureen ääneen asiattomuuksia satapäiselle miekkarijoukolle. Aihepiiri saattaa toki tuntua monesta tavan tallaajasta vieraalta ja kaukaiselta, mutta silti ihmisten reaktiot ihmetyttävät. Mikä tässä perustavanlaatuisessa ihmisoikeuskysymyksessä on niin ärsyttävää, että se noin provosoi ihmisiä?

Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on ensi sijassa ymmärtämättömyydestä ja haluttomuudesta ymmärtää. Kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on niin voimakkaasti elämismaailmaamme järjestävä tekijä, että pienetkin poikkeamat normista koetaan helposti ahdistaviksi ja hämmentäviksi. Transihmisiä on kuitenkin aina ollut ja tulee aina olemaan. Rasismin osaamme jo tuomita, samoin homofobian (vaikka toki tekemistä näilläkin saroilla vielä paljon on), mutta transsukupuoliset ovat yhteiskunnassamme lähes täysin näkymättömiä. Kunnioitan suuresti julkisuudessa esiintyneitä transihmisiä, kuten Marja-Sisko Aaltoa. Tässä asenneilmapiirissä vaatii suunnatonta rohkeutta tulla omilla kasvoillaan transkaapista ulos.

Kaksinapaiselle sukupuolijärjestelmälle perustuvassa lainsäädännössämme on paljon epäkohtia, jotka hankaloittavat transihmisten arkea. Osallistuin Helsingin Setan aiemmin tällä viikolla järjestämään vaalipaneeliin, jonka osallistujista yksi oli transsukupuolinen ja korjannut sukupuolensa miehestä naiseksi. Kyseinen nainen käytti naisen nimeä ja eli täysin tavallista naisen elämää - mutta juridisesti hän on yhä mies, koska on avioliitossa naisen kanssa eikä lainsäädäntömme hyväksy tällaista tilannetta. Voin vain kuvitella, miten kiusallisia tilanteita tämä aiheuttaa naisen joutuessa esimerkiksi äänestäessään todistamaan henkilöllisyytensä. 

Jäin mielenosoituksen jälkeen vaalimökille kampanjoimaan. Kuulin muun muassa, miten kaikki Helsingin ongelmat johtuvat maahanmuuttajista ja miten EU-kansanäänestyksessä aikoinaan ihmiset äänestivät väärin, koska heitä huijattiin tekemään niin. (Itse olen tuohon täysin viaton, koska tuolloin en ollut edes äänestysikäinen.) No, tämä mieshenkilö sanoikin äänestävänsä Jussi Halla-ahoa, joka lieneekin hänelle täysin oikea valinta. Meitä on moneen junaan.

Olkiukkojen karnevaali

Olkiukolla tai olkinukella tarkoitetaan sellaista argumentointitapaa, jossa vastapuolen väite kärjistetään niin äärimmilleen, että se saa väitteen esittäjän näyttämään ääliöltä. Hyökätään siis muunneltua väittämää vastaan. Jokainen, joka on joskus osallistunut nettikeskusteluihin, tietää olkiukkojen piiskaamisen olevan äärimmäisen yleinen tapa. Ongelmallista tästä tulee silloin, kun olkiukot vähin erin lihallistuvat "totuuksiksi" eikä alkuperäisestä väittämästä ole jäljellä enää pihaustakaan. Puolustaudu siinä sitten, kun et oikein enää tiedä, mitä olit edes alun perin puolustamassa.

Ajattelin tässä perjantain ratoksi pistää muutaman olkiukon päreiksi, jotta jatkossa näihin törmätessäni voin linkittää tähän blogitekstiin. Kätevää, eikö totta?

--------------

Se, että puolustan jotain ministeri Arhinmäen näkemystä tai lausuntoa, ei tarkoita sitä, että kannattaisin jalkapallohuliganismia tai jotain muuta yhteiskunnanvastaista toimintaa.

Se, että kannatan translain uudistusta ja sterilointipakon poistoa, ei tarkoita sitä, että haluaisin jokaisen miehen voivan synnyttää.

Se, että kannatan sukupuolisensitiivistä kasvatusta, ei tarkoita sitä, että haluaisin kasvattaa juuri sinun pojastasi homon. 

Se, että puolustan koulujen kasvisruokapäiviä, ei tarkoita sitä, että haluaisin lopettaa Suomesta lihantuotannon juuri nyt eikä viidestoista päivä. 

Se, että harrastan klassista laulua ja pidän oopperasta, ei tarkoita sitä, että olen piiloporvari.

Se, etten kannata kerjäämisen kieltämistä lailla, ei tarkoita sitä, että haluaisin majoittaa kaikki maailman romanikerjäläiset Helsinkiin, mielellään luksusasuntoihin. 

Se, että toivoisin tuloerojen kaventuvan, ei tarkoita sitä, että rakastan Neuvostoliittoa. 

Se, että kannatan ruuhkamaksuja, ei tarkoita sitä, että haluaisin kieltää autoilun kokonaan tai tehdä siitä rangaistavaa. 

Se, että olen feministi, ei tarkoita sitä, että vihaisin miehiä tai haluaisin tappaa heidät kaikki. 

--------

No niin. Keksiikö kukaan vielä muita? Valitettavasti tämän tyyppisiin olkiukkoihin törmää huomattavan usein, huomattavan monilla palstoilla. 

Nyt on aika suunnata vaalimökille tekemään kampanjaa. Olen siellä myös huomenna lauantaina iltapäivällä sekä maanantaina, jolloin HTY:n Naisyhdistys ja Helsingin Vasemmistofeministit valtaavat punaisen tuvan! Ja tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että Helsingin Vassissa olisi käymässä feministinen vallankaappaus. Se on nimittäin tapahtunut jo.