Shaken, not stirred

In Finland we have this thing called hyvä veli -järjestelmä. Setien varpaille astumisesta tuppaa yleensä saamaan sapiskaa, ja nyt näin on käynyt liikenneministeri Merja Kyllöselle. Pitkään jatkunut luottamuspula johti toissapäivänä Liikenneviraston pääjohtajan Juhani Tervalan eroon, eikä asiaa ole purematta setäpiireissä nielty. Sillä, että huonosta johtajuudesta ja muista vaikeuksista on puhuttu virastossa jo pitkään, ei tietenkään ole mitään väliä, kun koko episodi voidaan henkilöidä nuoreen vasemmistonaiseen, siis lähtökohtaisesti epäilyttävään. Silläkään ei tietenkään ole mitään merkitystä, että lainmukaisessa toiminnassa marssijärjestys menee juuri näin eli viimeinen sana kuuluu asioista vastaavalle ministerille.

Vasemmistoliiton ministeriryhmä on onnistunut tällä vaalikaudella profiloitumaan totunnaisuuksien ravistelijana. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäen osallistumisvalinnoista olen itsekin kirjoittanut, eikä korkeakulttuuriväellä tunnu olleen viime aikoina juuri tärkeämpää tekemistä kuin ministerin toiminnan arvostelu. Kulttuuripossella on toki oikeus mielipiteeseensä, samoin kuin Tervalan lähtöpasseista mielensä pahoittaneilla setämiehillä (kyllä, olen nähnyt viimeksi kuluneen vuorokauden aikana netissä ja printtimediassa toista kymmentä puolustuspuheenvuoroa ja kaikki ne ovat lähteneet setämiesten näppiksiltä). Esimerkiksi toimittaja Antti Blåfield asettui tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan puolustamaan "kovaksi jätkäksi" kutsumaansa Tervalaa. Sillä, että tällaisilla "kovilla jätkillä" usein tuppaa olemaan taipumus murskata kaikki muut alleen hajota-ja-hallitse-metodilla, ei tietenkään ole mitään väliä. Maan tapa, never heard? Kun vielä hyvä veli -järjestelmän lihallistuma Ike Kanervakin järkyttyi, alkaa soppa olla syömistä vaille valmis.

Sekä kulttuuripiirit että setien saunaseurat ovat olleet pitkään kaiken arvostelun yläpuolella, ja siksi pidänkin ministerien toimintaa erinomaisen terveenä. Onkin ollut hupaisaa havaita, miten oikeiden argumenttien loppuessa ministerien arvostelu on keskittynyt epäolennaisuuksiin. On tietenkin helppoa arvostella kolmikymppisiä ihmisiä kokemuksen puutteesta - harvalla tuon ikäisellä ainakaan länsimaisissa hyvinvointivaltioissa on takataskussaan kolmenkymmenen vuoden työ- tai luottamustoimikokemus. Vielä huvittavampaa etenkin nettikeskusteluissa on ollut ministerien habitusten soimaaminen. "Tennariministeri" on toki varsin sympaattinen ilmaus, jota pystyy käyttämään myös positiivisessa mielessä. Lisäksi esimerkiksi Suomi24-keskustelupalstalla Kyllöseen viitataan toistuvasti "pyykkärinä", hänen osaamistaan, sukupuoltaan ja ulkoista olemustaan halventaen. Per Looks -kohun jälkimainingeissa herää väistämättä kysymys siitä, onko kansanomainen ulkomuoto vain perussuomalaisten etuoikeus? Samat ominaisuudet, jotka persujen kantamina määrittyvät positiivisiksi, ovatkin nuorella vassariministerillä yhtäkkiä torjuttavia.

Toivon ministereillemme voimia ja uskallusta jatkaa valitsemallaan tiellä. Valtaklikkien ravistelussa saattavat omatkin pöksyt repeytyä (ainakin pelihousut), mutta avoimemman ja rehellisemmän päätöksenteon puolesta taistelu on sen arvoista.

ABC-Jonnet ja kilpailutus

Etenkin ruuhka-Suomen ulkopuolella on varsin tavallista, että nuoret kokoontuvat viettämään vapaa-aikaansa paikallisille huoltoasemille. ABC-asemilla hengailevista jonneista ja jonnista on tullut jo käsite: omassa oppilaitoksessani Humakissa on tutkittu aihepiiriä jo pitkään, ja erilaiset nuorten, muiden asiakkaiden ja asemien henkilökunnan väliset konfliktit ovat ylittäneet usein valtakunnallisenkin uutiskynnyksen. Konflikteja on pyritty ratkomaan nuorisotyön keinoin muun muassa kouluttamalla henkilöstöä nuorten kohtaamiseen. Kuitenkin kaupallinen toimija päättää viime kädessä aina itse toimintansa rajat, ja monissa paikoissa strategisiksi määreiksi ovat muodostuneet kellonaika 21.00 ja 18 vuoden ikä.

Nuorisotyön vieminen huoltiksille on ihan pätevä idea, muttei poista sitä tosiasiaa, että nuorilla pitäisi olla mahdollisuus viettää vapaa-aikaansa myös ei-kaupallisessa ympäristössä. Useinhan ABC:t muodostuvat paikkakunnan nuorten kokoontumispaikoiksi juuri siitä syystä, että muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Helsingissä tilanne on siinä mielessä parempi, että täällä alueellisten nuorisotilojen verkko on suhteellisen kattava. Mutta miltä kuulostaisi, jos tulevaisuudessa eivät ainoastaan nuoret hallitsisi ABC:n tiloja, vaan myös ABC nuorisotiloja?

Helsingissä ollaan aikeissa kilpailuttaa kahden nuorisotalon (Tapulikaupunki ja Kivikko) toiminnat ilman, että asiaa viedään edes valtuuston käsittelyyn. Helsingin Uutisten mukaan ”kaupungin hallintokeskuksen lakimiesten mukaan kahden nuorisotalon kilpailuttamista ei voida tulkita palveluiden ulkoistamiseksi, eikä asia siten vaadi kaupunginvaltuuston käsittelyä”. Tosiasiassahan kilpailuttamisella pyritään nimenomaan palvelujen ulkoistamiseen, joten perustelu ontuu.

Asiassa on valtavasti ongelmia. Nuorisolautakunnassa Vasemmistoa edustava Riku Ahola kertoi jutelleensa ulkoistuskysymyksestä Tapulin nuorten kanssa, eikä kaupungin toimintatavoille juuri ymmärrystä herunut. Nuoria ei oltu konsultoitu asiassa ollenkaan, korkeintaan he saisivat olla mukana ratkaisemassa kilpailutuksen voittajaa. Monelle nuorelle talolla käynti on tärkeä harrastus, ja heille turvallisten ja luotettaviksi tiedettyjen aikuisten, nuorisotalon työntekijöiden pysyvyys on ensiarvoisen olennaista. Kilpailutuksen seurauksena nykyään kaupungin palkkalistoilla olevien nuorisotyöntekijöiden työsuhteet eivät todennäköisesti jatkuisi ainakaan vastaavanlaisina. Ei ihme, että nuoria huolestuttaa. Helposti tulee mieleen, mitä muuta ulkoistamisesta saattaisi pahimmassa tapauksessa seurata: työntekijöiden vähentämistä, vuokratyön käyttöä, erilaisia maksuja toiminnasta, jopa käyntimaksuja. 

Nuorisotyö on kunnan ydintoimintaa, jota ei tulisi alistaa markkinavoimien vietäväksi heppoisin perustein. Kun vielä on kyseenalaista, säästetäänkö leikissä edes veronmaksajien rahoja, alkaa touhu haiskahtaa pahasti ideologiselta. Kivikon nuorisotalo toimii nykyäänkin kumppanuusperiaatteella kansalaisjärjestön kanssa, ja parhaassa tapauksessa kilpailutuksesta selviytyisikin voittajaksi jokin kolmatta sektoria edustava, voittoa tavoittelematon organisaatio. Kuitenkin pikkusormi pirulle olisi jo annettu, eikä mikään estäisi jatkossa esimerkiksi monikansallisten yhtiöiden tunkeutumista nuorisotyöhön, kuten jo vaikkapa terveydenhuollossa on tapahtunut.

KU: Sinipaidat ovat täällä taas

Julkaistu Kansan Uutisissa 12.10.2012.

Sinipaidat ovat täällä taas

 

Muistan sen kuin eilisen päivän. Olin juuri aloittamassa iltavuoroa toissakeväisessä työharjoittelupaikassani, kun kännykkääni saapui viesti, jonka lukemisen jälkeen en muutamaan minuuttiin kyennyt minkäänlaiseen loogis-rationaaliseen toimintaan. Tampere United oli suljettu Veikkausliigasta.

Sanotaan, että mies (sic…) voi eläessään rakastaa monta naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Vaikka en heteromies olekaan, tuon sananparren totuusarvo tuli itselleni harvinaisen selväksi seuraavien päivien ja viikkojen aikana.

Kun elämä oli vuosikaudet rytmittynyt oman joukkueen koti- ja vieraspelien mukaan, tuntui olo yksinkertaisesti tyhjältä. Joku osa minusta puuttui, ja menetin mielenkiintoni hetkeksi koko kuningaslajia kohtaan. Radion liigakierroksen maalitunnari ei koskaan enää nostaisi samalla tavalla palaa kurkkuun.

Aikahyppy viime sunnuntaihin. Nettistriimillä juoksevat sinipaitaiset miehet pallon perässä Pyynikin nurmella tunnelmallisessa iltavalaistuksessa. Monisatapäinen katsojajoukko kannustaa suosikkiaan kohti ylempää sarjatasoa: selostuksen taustalta voi erottaa selvästi tutun ”Sinipaidat hyökkäykseen” –chantin. Siis mitä ihmettä?

En ollut ainoa, jolle suosikkijoukkueen katoaminen liigakartalta otti koville. Kuitenkin siinä, missä allekirjoittanut tyytyi märehtimään asiaa keskenänsä, ottivat toiset aloitteen omiin käsiinsä ja perustivat jalkapallojoukkueen.

Itse asiassa TamUn kannattajat olivat synnyttäneet oman yhdistyksensä, Tampere Unitedin kannattajat ry:n, jo vuonna 2009 tukemaan talousvaikeuksissa paininutta seuraa. TamUn pelien tultua surulliseen päätökseensä yhdistyksen aktiivit ottivat vastuun sinisten paitojen näkymisestä kotimaan viheriöillä. Viime vuonna pelattiin TamU-K:n nimellä vasta harrastesarjaa, tänä vuonna sitten jo Tampereen piirin Kutosta – ja ensi kaudella Vitosta, kun Tahmelan Vesa kaatui nousukarsinnan finaalissa maalein 4–2.

Nykyistä kansainvälistä jalkapalloa hallitsevat raharuhtinaat.

Kannattajien perustamat jalkapalloseurat eivät sinänsä ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Manchester Unitedin kannattajat perustivat oman seuransa, FC United of Manchesterin, jo vuonna 2005 vastalauseena joukkueen omistusjärjestelyille ja bisneshenkisyydelle.

Englannin kakkosliigaa pelaava, kymmenen vuotta sitten fanipohjalta perustettu AFC Wimbledon taas on monien silmissä se ainoa oikea Wimbledon: iso raha muutti alkuperäisen Wimbledon FC:n MK Donsiksi ja karkotti kannattajat.

Suomessakin FC PoPan kaaduttua viime vuonna taloudellisiin epäselvyyksiin ottivat fanit vetovastuun, ja uudelleensyntynyt Porin Palloilijat pelasi tällä kaudella Satakunnan Vitosta. 

Nykyistä kansainvälistä jalkapalloa hallitsevat raharuhtinaat, vedonlyöntiskandaalit ovat arkipäivää, kokonaisista jalkapalloseuroista on tullut kauppatavaraa ja siirtokorvaukset ovat paisuneet niin mammuttimaisiksi, ettei niitä edes se laulusta tuttu Tapparan miäskään päivässä kurkustaan alas kiskoisi. Tätä taustaa vasten kotimainen alasarjapalloilu yleensä, ja kannattajien perustamat seurat erityisesti, tarjoavat pienen toivonpilkahduksen läpimarkkinaistuneessa futismaailmassa.

Alasarjapelaajat ja joukkueiden eteen työtä tekevät vapaaehtoiset ovat mukana rakkaudesta lajiin, ja siksi heidän onnistuessaan sivustaseuraajan on helppo kokea aitoa mielihyvää. Jos Tampere Unitedin murskautuminen kapitalististen rahavirtojen pyörteissä romutti hetkeksi myös intohimoni vihreän veran shakin seuraamiseen, korjasi viimeistään TamU-K sen lopullisesti. Joukkueen ja sen kannattajien yhdessä tekemisen ilo on jotenkin niin vilpitöntä, niin kaunista, jotenkin niin... vasemmistolaista.

Näin vaalien alla monikin on taas innostunut huutelemaan Suomesta jalkapalloyhteiskuntaa. Mutta minkälaista jalkapalloa tässä tarkoitetaan? Itse ainakin näkisin Suomen mielelläni aladivaripalloyhteiskuntana, jossa kaikki pääsevät tavalla tai toisella mukaan eikä toimintaan osallistuminen jää kenelläkään rahasta kiinni – eikä avaintoimintojen luisuminen osaksi globaalia finanssikeinottelua ole välitön uhka.

Eläinystävällistä Helsinkiä rakentamassa

Osallistuin viime viikolla Animalian järjestämään kuntavaalipaneeliin Uudella Ylioppilastalolla. Paneelin aiheena olivat eläinten oikeudet paikallispolitiikassa. Niin erikoiselta kuin se saattaa kuulostaakin, tämä oli elämäni ensimmäinen kuntapaneeli, johon osallistuin keskustelijana. Etenkin Tamy-aikoina tuli erilaisia vaalipaneeleita vedettyä useitakin, mutta tässä roolissa neitsyys meni siis vasta nyt. Ennen paneelia ja vielä esittäytymiskierroksen aikana jännitti melkoisesti, mutta onneksi hermostuneisuus katosi kun päästiin asiaan.

Ennen varsinaista paneelia kuultiin tutkija Saara Kupsalan (Itä-Suomen yliopisto) alustus ikään kuin johdatteluksi illan teemaan. Kupsalan johtoajatuksena oli, että eläinten hyvinvoinnilla on oltava asema itsessään myös kuntatason päätöksenteossa. Keskeinen vaikuttamisen kohde Helsingissä ovat etenkin julkiset hankinnat: esimerkiksi valvontaeläinlääkärien määrä ja löytöeläinten kohtelu ovat meillä valtakunnallisessa vertailussa varsin hyvällä tasolla, vaikka toki parantamisen varaa aina löytyy. 

Kupsala nosti esille sen, miten erilaisissa kyselyissä kuluttajat usein ilmaisevat arvostavansa eläinten hyvinvointia ja esimerkiksi tuotantoeläinten mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäytymiseen. Siltikään tämä ei näy kulutuspäätöksissä: kasvisruoan ja vaihtoehtoisten eläintuotteiden kulutus on huomattavasti pienempää kuin asennetutkimuksista voisi päätellä. Kuitenkin on nähtävissä, että eläineettiset kysymykset kiinnostavat yhä useampaa. Kuntatasolla Kupsalan mukaan voidaan vaikuttaa hyvin monella tasolla eläinten asemaan: paitsi että kunnat ovat suuri ostaja ja esimerkiksi ravitsemuspalveluiden (kouluruoka, vanhainkodit, työpaikkaruokailut jne.) tuottaja, voidaan kunnassa edistää eläinten eettistä kohtelua myös esimerkiksi kasvatuksen ja valistuksen keinoin.

Varsinainen paneeli keskittyi pääasiassa julkisten hankintojen ympärille. Paikalla oli minun lisäkseni seitsemän edustajaa, yksi jokaisesta eduskuntapuolueesta. Kuten olin etukäteen arvellutkin, päädyimme olemaan asioista voittopuolisesti samaa mieltä: kasvisten asemaa ruokavaliossamme on pyrittävä lisäämään, lähi- ja luomutuotantoa edistettävä ja asenteita kasvissyöntiä kohtaan pyrittävä parantamaan. Itse nostin esille erityisesti kouluruokailun ja sen kasvatuksellisen merkityksen. Olimme yhtä mieltä myös siitä, että vaikka Helsingin kouluissa toteutettu kasvisruokapäivä onkin sinänsä erinomainen asia, sen propagoiminen epäonnistui viestinnällisesti aivan surkeasti. Asiasta tehtiin paljon suurempi numero ja siihen onnistuttiin sisällyttämään enemmän vastakkainasettelua kuin oli tarpeen. Toin esille myös oppilashuollon toimijoiden koulutuksen tärkeyden: mielestäni esimerkiksi terveydenhoitajien ei tulisi enää suhtautua kasvisruokaan erityisruokavaliona. Myös kouludemokratian merkitystä yritin korostaa.

Eroja panelistien välille saatiin aivan paneelin lopussa. Yleisöstä kysyttiin, että jos meidän kuntapäättäjinä pitäisi valita satsaaminen joko lähi- tai luomuruokaan tai lihansyönnin vähentämiseen, minkä valitsisimme. Monet painottivat luomua, mutta itselleni lihansyönnin vähentäminen oli vastauksena itsestään selvä. Lähi- ja luomuruoka ovat tietenkin sekä elinkeinopoliittisesti että eläinten hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita, mutta globaalissa mittakaavassa ne ovat vain piperrystä. Ilmastonmuutos on tosiasia, ja siihen voidaan kuntatasolla puuttua vaikuttamalla ihmisten kulutustottumuksiin. Kasvisruoan suosiminen on erinomainen keino hiilijalanjälkemme pienentämiseen, kuten toki myös vaikkapa joukkoliikenteen kehittäminen ja tiivis kaavoitus.

Pidemmät naiset siirtolapuutarhassa

Helsingin Vasen-lehti saatiin viimein painosta toissapäivänä ja sitä on jaettu jo turuilla ja toreilla tämän viikonlopun aikana. Paitsi että tuttuun tapaan toimin lehden toimitussihteerinä, tein siihen juttukokonaisuuden kaupunkiviljelystä ja -kulttuurista. Aukeaman pääjuttuna oli Vuokko Hovatan ja Aino Halosen haastattelu, jota valitettavasti jouduttiin taitossa jonkin verran lyhentämään. Julkaisen sen nyt tässä alkuperäisessä asussaan.

Ihanat naiset siirtolapuutarhassa

Helsinki haltuun luonnon ja kulttuurin keinoin

Näyttelijä ja muusikko Vuokko Hovatan siirtolapuutarhamökki Helsingin Pakilassa on mitä luontevin paikka syksyiselle jutustelutuokiolle. Mukaan kutsuttiin myös Vuokon ystävä, kulttuurintuottaja Aino Halonen. Luonto on poikkeuksellisen läsnä koko haastattelun ajan, ja tarinoinnin keskeyttävät milloin puista tippuvat omenat, milloin pöydälle eksynyt marjalude. Toisaalta rajansa luonnon ja kulttuurin sekoittumisellakin: Ainon tarina paprikan sisältä löytyneestä suuresta perhosesta saa koko pöytäkunnan kauhistelemaan. ”Luonto on silleen ihan jees kun mä lähden himasta, mutta mun kotiin ei ole faunalla asiaa”, hän veistelee.

Teksti: Elina Vainikainen

Pakilan siirtolapuutarha ei ole Helsingin ainoa, mutta suurimmasta päästä se on: havuaita kätkee sisälleen peräti 320 pikkuista mökkiä ja pihaa. Vuokko Hovatta on varsin tuore puutarhalainen, mutta idylli on jo ehtinyt saada hänet täysin pauloihinsa. Hän kertoo viettäneensä koko heinäkuun palstallaan: pari kertaa tarkoitus oli viipyä kotona pidempään, mutta puutarhan vetovoima houkutteli naisen nopeasti takaisin.

”Ostin tämän mökin toukokuussa, joten olen ehtinyt olla täällä vasta tämän kesän. Tätä ei oltu kahdeksaan vuoteen käytetty, joten aluksi oli tehtävä valtavasti remonttia ja raakaraivaamista.” Sato on jäänyt vielä vähäiseksi, joskin marjoja ja omenoita Vuokko on jo päässyt poimimaan. Ensi vuonna on tarkoitus aloittaa Vuokon sanoin ”vakavahenkisempi” viljely, nyt kun puutarhaan on ensin tutustunut kunnolla. Kaikkea ei voi aloittaa heti. ”Luonto pistää kampoihin, kun tämä on ollut niin pitkään käyttämättä”, Vuokko myöntää.

”Täällä on ollut ilo tutustua myös avuliaisiin ihmisiin ja saada samalla kuulla paikan historiaa. Vastapäisen tontin mummo on ollut miehensä kanssa rakentamassa tätä vuonna 1948, jolloin alue on perustettu”, Vuokko kertoo. Mökit usein periytyvätkin suvuissa eikä niihin ole ulkopuolisilla kovin helposti pääsyä, semminkin kun hinnat ovat karanneet monen ulottumattomiin. ”Onneksi kaupungin palstojen vuokrat ovat edullisempia.”

Pienimuotoinen viljely on naisille tuttua ennestään. ”Meidän molempien vanhemmat kuuluvat suuriin ikäluokkiin, joille kotitarveviljely on ollut enemmänkin välttämättömyys”, Aino Halonen muistuttaa. Ja noina aikoina maanviljelys oli nykyistä useammalle jokapäiväisen leivänkin lähde. ”Munkin faija on pienviljelijän poika, niin siellä tuli sitten kaikki kesät kykittyä naurispellolla. Kauhean lämmöllä en sitä voi muistella, mutta hyvän makuisia vihanneksia saatiin”, hän naureskelee. ”Mutta kun ajattelee sitä, miten maailman ruoantuotanto on vaikeuksissa kasvavan väkimäärän takia, niin onhan se hyvä lähtökohta pyrkiä tuottamaan edes jotain itse.” Kaupunkiviljelytrendi saakin naisilta varauksettoman hyväksynnän.

Kaupunki elävöittyy ihmisistä

Kaupunkiviljely on vain yksi esimerkki Helsinkiin pesiytyneestä omaehtoisesta toiminnasta. Viime aikoina etenkin kyläjuhlat ovat keränneet väkeä kaupunginosasta toiseen.

”Ihailen sitä, miten Helsingin kaupunkikulttuuri on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana elävöittynyt, miten ihmiset tekevät itse ja ottavat kaupunkia haltuun – esimerkkinä vaikka kaupunginosajuhlat”, Aino Halonen iloitsee. Asiat eivät kuitenkaan ole niin hyvin, kuin voisivat. ”1990-luvulla tällaisia tapahtumia oli persaukisten puoliammattilaistenkin helppo järjestää. Mikäli kyseessä oli voittoa tuottamaton tapahtuma, kaupunki saattoi toimittaa erilaisia asioita ilmaiseksi, mistä voi tänään enää haaveilla. On ihan uskomatonta, että kaupunki tukee esimerkiksi Käpylän kyläjuhlia mutta sitten laskuttaa sen saman rahan takaisin kenttävuokrana ja erilaisina muina tarpeina”, hän hymähtää. Kaupunki toimiikin nykyään firman kaltaisesti tulostavoitteineen. ”Jossain vaiheessa joku vain keksi, että kulttuurillakin voi tehdä rahaa.”

Vuokko Hovatta työskentelee Helsingin Kaupunginteatterissa, jota vastaan on hänen mielestään helppo hyökätä. ”Usein keskustelu perustuu kuitenkin puutteelliseen tietämykseen. Puhutaan esimerkiksi että meillä tehdään formaattimusikaaleja, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Wicked-musikaalista saimme ensimmäisenä maailmassa tehdä ei-formaatin”, hän kertoo. ”Taidelaitosten ongelma on se, että niiden pitäisi samaan aikaan tyydyttää kaikkien tarpeet”, Aino toteaa. ”Helsingissä on kuitenkin aivan fantastinen teatteritarjonta.”

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki tekee naisten mielestä hyvää työtä, eikä korkeakulttuuriväen viimeaikainen arvostelu saa ymmärrystä. ”Kuka sitten määrittää, mikä on korkeakulttuuria, että ainoastaan ooppera ja klassinen musiikki ovat sitä”, Vuokko kysyy. ”Puhuttiin Ainon kanssa aikaisemmin, että entäs taide-elokuva, kuvataide, kirjallisuus, teatteri, nekö eivät olekaan korkeakulttuuria?”

”Kulttuurialan ammattilaisena haluan sanoa kulloisellekin kulttuuriministerille, että kunhan se hoitaa hommansa mulle on ihan sama missä se pyörii näyttämässä naamaa”, Aino summaa.

Lasten koulutus on kaikkien asia

Kulttuurin lisäksi koulutus on Aino Haloselle tärkeä poliittinen teema.

”Meillä molemmilla kun on lapsia, on joutunut miettimään koulutuskysymyksiä ihan toisella tavalla, esimerkiksi luokkakokoja ja koulumatkoja”, Vuokko Hovattakin myöntää. Syksyisin myös huoli lapsista aktivoituu ihan toisella tavalla yhdessä vietetyn kesän jälkeen. ”Lähidemokratian näkökulmasta olisi hirveän hienoa, jos voitaisiin yhdessä keskustella esimerkiksi lasten koulumatkan turvallisuudesta. Hertallakin vaikka matka kouluun on tosi lyhyt, siinä on yksi aika hurja tienylitys ilman valoja tai töyssyjä.”

”Suurimmalle osalle helsinkiläisten koululaisten vanhemmista koulumatkat ovat ykkösasia”, Aino Halonen sanoo. ”Moni on valmis luottamaan kouluun ja koulutuksen sisältöön, mutta koulumatkoja ei tavallaan hallinnoi kukaan, ja jos vanhemmat haluavat niihin ottaa kantaa, riippuu muiden alueella toimivien aktiivisuudesta, meneekö viesti perille”, hän pohtii. Vanhempainyhdistysten kautta on mahdollista vaikuttaa, ja Kalliossakin Hertan koulun yhdistys on puuttunut koulumatkan turvattomuuteen. ”Käpylässähän me on tehty tätä tosi pitkään, ja voitaisiin konsultoida teitä”, Aino keksii.

Toisaalta moniin asioihin paras lääke on kotikasvatus. Ainon kotikonnuilla Käpylässä lapset juoksentelevat holtittomasti vilkkaasti liikennöidyn Koskelantien yli. ”Tällaiset asiat lähtevät kotoa. Toivoisin, että myös vanhemmat ottaisivat kantaa eivätkä jättäisi kaikkea koulun harteille”, hän vetoaa. ”Moni ajattelee, etteivät vanhemmat voisi vaikuttaa”, Vuokkokin toteaa. ”Vaikuttaa voi myös koulupäivän sisäisiin asioihin. Hertan luokassakin on ollut työrauhaongelmia, ja kyllä se on myös vanhempien asia kasvattaa lapsensa niin, ettei opettajan työ ole pelkkää poliisina toimimista.”

”Tärkeintä mitä vanhemmat voivat tehdä, on puhua toisilleen”, Aino kiteyttää. ”Pitää keskustella ihan pienistä asioista, kuten mitä meidän tai teidän lapset tekevät, kotiintuloajoista, läksyistä... Kaikki vanhemmat kuitenkin miettivät, miten asiat muissa perheissä ovat”, hän ohjeistaa. ”Ja lapset aina väittävät, että 'kun sekin saa sitä ja tätä' ja sehän on yleensä ihan puuta heinää.”

Luova hulluus voimavarana

Naisilla on tiedossa työteliäs syksy. Paitsi että Aino tekee vaalikampanjaansa ja Vuokolla on leipätyönsä Helsingin Kaupunginteatterissa, he puuhailevat myös yhteisen produktion parissa. Vain kerran esitettävä konsertti järjestetään juuri tämän lehden ilmestymisen aikaan, 6.10.

”Aino tuottaa mun Savoy-teatteriin tulevaa keikkaa. Hänen kanssaan on ihana työskennellä, koska hän on tehnyt paljon pieniä, spesiaaleja juttuja, mikä näkyy hänen työtavoissaan”, Vuokko kertoo. ”Ne jutut ovat aina lähteneet hulluista ihmisistä”, Aino lisää. ”Ja siitä, että ensin heittää jonkun hullun idean ja se sitten siinä yhteisesti jalostuu”, Vuokko komppaa.

”Minä, Aino ja Ainon äiti Aulikki Oksanen olemme tehneet varmaankin seitsemän vuotta yhdessä kaikennäköistä. Sitten saatiin tällainen idea, että mukaan lavalle tulevat myös säveltäjät, joiden kanssa olen tehnyt eniten yhteistyötä eli Tuure Kilpeläinen, Tuomo Prättälä ja Kerkko Koskinen”, Vuokko kertoo. Tänä vuonna häntä on työllistänyt Kerkko Koskinen Kollektiivin levytysprojekti, ja omakin äänite on tulossa ensi vuoden puolella.

”Mun 14-vuotias poikani oli ollut Huvilateltassa Kollektiivin levynjulkkareissa ja sanoi, ettei ollut ihan hänen kaltaistaan musiikkia”, Aino naureskelee.

KU: On vain yhdenlainen Litmanen

Julkaistu Kansan Uutisissa 5.10.2012.

On vain yhdenlainen Litmanen

Paavokin on täällä. Kääntäessäni päätäni vasemmalle huomaan kulttuuri- ja urheiluministerin jutustelevan rennosti vessajonossa. Hieman kauempana seurapiiritoimittaja Rita Tainola kuiskuttelee tuntemattomaksi jääneen mieshenkilön korvaan samaan aikaan, kun Pekka Hämäläinen astuu hissistä. Salamavalot välkkyvät ja ilmassa on suuren kulttuuri- ja urheilujuhlan tuntua. Juhlakalu on pukeutunut himmeästi kiiltävään harmaaseen seeprakuvioiseen bleiseriin, vaimonsa luottaa ajattoman tyylikkääseen tummaan iltapukuun. Itse olen valinnut garderobistani ylleni casuaalin sähkönsinisen Lahen Pojat JS -seuran t-paidan. Kuningas Litmanen -elokuvan kutsuvierasensi-ilta on juuri alkamassa.

Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin loppuhetkien julkinen näyttäminen on kriminalisoitava.

Kaikkien aikojen suurimmasta suomalaisfutaajasta kertova dokumentti on syksyn tapaus kotimaisissa jalkapallopiireissä. Fanit ovat odottaneet rainaa kuin kuuta nousevaa, ja ensi-illan katsomosta saattoikin bongata useita Kuningas-paitoja sekä banderolleja. Eikä elokuva taatusti Litmasen ihailijoille pettymys olekaan: se käy läpi Kuninkaan uran huiput, suvannot ja notkahdukset antaen paljon puheaikaa Litmasen kanssa pelanneille, häntä valmentaneille ja muille hänen elämäänsä vaikuttaneille henkilöille. Hupaisia anekdoottejakin kuullaan kourallinen.

Jalkapallon ystäville Kuningas Litmanen on tietenkin pakkokatsottava, mutta asiaan vihkiytymättömien silmissä se saattaa vaikuttaa jopa hivenen tylsältä. Huolellisesti toteutetun dokumentin ainoat ongelmat ovatkin, että paitsi ettei se tuo mitään uutta Litmasen julkikuvaan, se ei ole myöskään elokuvallisilta arvoiltaan erityisen kummoinen. Samanlaisia puhuvien päiden pajattamia henkilökuvia on nähty maailman sivu, ja ellei kuvauksen kohteena oleva henkilö kiinnosta, tuskin jaksaa filmiäkään lopputeksteihin asti väijyä. 

Suomifutiksen ystävän sydäntä tietenkin lämmittää kuulla maailmantähtien ylistävän omaa poikaamme, ja elokuvasta tuleekin hyvin esiin Litmasen kansainvälisissä jalkapallopiireissä nauttima arvostus. Siinä mielessä dokumentti on kohteensa näköinen, että Litmasen julkikuva on Suomessakin ollut – tähden omasta tahdosta toki – varsin yksiulotteinen ja urakeskeinen. ”Kuninkaan” kotimaassaan saama julkisuus on keskittynyt kahden teeman, futisansioiden ja loukkaantumisten, ympärille. Osuvasti elokuvakin jakautuu näitä aihepiirejä noudatellen kahteen puoliaikaan. 

Litmasen perhe on mukana vain muutamassa otoksessa, ja etenkin vanhempien muistelot pikku-Jarista ovat hykerryttäviä. Päähenkilön pokerinaama murtuu elokuvan aikana vain kahdesti hänen muistellessaan edesmenneitä läheisiään. Kyynelten pusertuessa raavaan miehen silmänurkkiin katsojakin liikuttuu aidosti. Tämänkaltaista vilpittömyyttä leffa olisi kaivannut rutosti lisää.

Kuningas Litmanen on elokuva, joka olisi ollut ennemmin tai myöhemmin pakko joka tapauksessa tehdä, niin suuri kansallissankari Litmanen meille on. Nyt kun tämä pakollinen muotokuvaosuus on saatu käsiteltyä, toivoisi seuraaviin Litmanen-elokuviin rahtusen riskinottoa. Musta Litti voisi olla liikaa, nukkeanimaatio saattaisi jo toimiakin, tai entäpä fanin tunteikas uskontunnustus Maradona by Kusturican malliin? Lasinilkat taipuisivat taatusti monenlaisen elokuvataiteen innoittajaksi. 

Ai niin, oli ihan unohtua. Vuoden 1997 Suomi–Unkari-matsin loppuhetkien julkinen näyttäminen on viimeistään nyt kriminalisoitava ankaran rangaistuksen uhalla, koska tuon taaperruksen katsominen vieläpä isolta valkokankaalta on vakava riski terveydelle.

Kyllä poliitikko ei tiedä

Olen toista kertaa ehdolla kuntavaaleissa. Vaikka moni asia elämässäni on muuttunut neljässä vuodessa (muun muassa kotikaupunki), jotkut asiat pysyvät: huomaan jatkuvasti pohtivani, tiedänkö tarpeeksi. Tuntuu, etten voi olla pätevä kuntapäättäjä, jos en osaa ulkomuistista luetella tärkeimpiä budjetinkohtia, valtuuston voimasuhteita tai tiedä, kuinka monessa Helsingin koulussa kärsitään sisäilmaongelmista. Tietenkin ymmärrän tämän olevan varsin absurdia, koska kaikki nämä asiat ovat varsin helposti tarkistettavissa julkisista lähteistä. Ehkä kyse onkin ennemmin erehtymisen pelosta: poliitikon on äärimmäisen vaikeaa myöntää olleensa väärässä.

Nappasin perjantaina työpaikaltani junalukemiseksi Tommi Uschanovin teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos 2008) ja jäin täydellisesti koukkuun. Uschanov tuntui kirjoittavan juuri sellaisista asioista, jotka olen jotenkin alitajuisesti tiedostanut mutta joita en ole osannut mitenkään fiksusti kielellistää. Eräs kohta iski aivan erityisesti.

Vasemmisto, tai edes jokin sen osa, voisi kunnostautua ensimmäisenä merkittävänä poliittisena ryhmittymänä, joka myöntää, että se saattaa olla väärässä, ja kun sille sitten osoitetaan sen olevan jossakin väärässä, kunnostautua myös ensimmäisenä ryhmittymänä, joka myöntää olevansa väärässä. Ongelma on, että nykyisellään poliittiset instituutiot eivät  suosi totuuden puhumista vaan totuuden puhumista silloin, kun siitä on itselle hyötyä. (s. 101.)

Erehtymisen pelko on johtanut siihen, mikä poliittisessa keskustelussa näyttäytyy venkoiluna ja selkeiden kannanottojen puutteena. Toisaalta jos poliitikko saatuaan uutta tietoa jostain asiasta muuttaa kantaansa, häntä soimataan takinkäännöstä ja äänestäjien pettämisestä. Ei ole mikään ihme, että aloittelevan poliitikon on hankalaa muotoilla omia kantojaan: olenko nyt varmasti ottanut huomioon kaikki mahdolliset näkökulmat, etten vain olisi väärässä? Vai olisiko sittenkin parempi olla hiljaa?

Nykyinen poliittinen keskusteluilmastomme on kuin Kummelin progeurkuri, jolle tärkeintä oli, ettei tee elämässä virheitä. Kuitenkin maailma ympärillämme ei ole muuttumaton, tiede etenee ja ymmärryksemme erilaisista asioista kasvaa.  Poliitikollakin on oltava oikeus tarkistaa kantojaan muuttuvissa tilanteissa. Se ei ole takinkääntöä, vaan pompan korjauttamista räätälillä uuteen ja entistä parempaan uskoon niin, että kaikki tietävät, mitä on fiksattu ja miksi. Tämä on juuri sellaista rehellistä ja avointa politiikantekoa, jota uskon äänestäjien arvostavan. Toisekseen poliitikonkin on uskallettava myöntää julkisesti, ettei tiedä mutta voi ottaa selvää. Tämä on aina epämääräistä mutuilua ja kiemurtelua parempi vaihtoehto.

Olen menossa ensi viikolla elämäni ensimmäiseen kuntavaalipaneeliin, Animalian eläinsuojeluaiheiseen keskusteluun. Tiedän eläinpoliittisista kysymyksistä melko paljon jo ennestään, mutta aion suojata selustani tutustumalla silti huolella etukäteen järjestön toimittamiin materiaaleihin sekä myös vastapuolen näkemyksiin. Kuitenkin lupaan, että jos joudun paneelissa niin sanotusti tiedolliselle epämukavuusalueelle, myönnän puutteellisen asiantuntemukseni ja haastan kaikki muutkin poliitikot toimimaan vaalikentillä samoin. Uskaltakaa myöntää tietämättömyytenne ja myös, jos olette olleet väärässä. Se ei ole heikkoutta tai huonon poliitikon merkki vaan rehellisyyttä.

Ai niin, ja numeroni tulevissa vaaleissa on 118. Vanhana numerotiedustelun asiakasneuvojana tämä tietysti elähdyttää minua suuresti.