Ulossuljetut ja ulkopuoliset: maahanmuuttajataustaiset nuoret

Ja taas mennään Nuoruus ja syrjäytyminen -kurssitehtävien parissa. Tämä kurssi onkin sitten lopputenttiä vaille paketissa, elokuussa jatketaan Lapsuuden tutkimus -kurssin parissa.
__________________________
Viime vuosina Euroopassa tapahtuneet terrori-iskut ovat saaneet suomalaisetkin miettimään ylisukupolvista huono-osaisuutta ja syrjäytyneisyyttä maahanmuuttajaväestön keskuudessa aivan uudella tavalla. Miten ehkäistä maahanmuuttajataustaisten nuorten väkivaltainen radikalisoituminen? Näin joku päivä sitten televisiosta, miten viime aikojen tapahtumien keskiössä ollut Molenbeekin kaupunginosa Brysselissä oli ”radikalismin ehkäisemiseksi ja turvallisuuden lisäämiseksi” tuupattu täyteen poliiseja. Luvalla sanoen, en ihan usko tuon ratkaisun toimivuuteen.

Rasistit ovat jo kauan pelotelleet palavilla ghetoilla ja no-go zoneilla. Molenbeekiä voinee pitää ääriesimerkkinä epäonnistuneesta kaupunkisuunnittelusta, ja siitä voi ottaa Suomessakin opiksi semminkin, kun alueellinen epätasa-arvo on iso tekijä hyvä- ja huono-osaisuuden jakautumisessa myös Suomessa.

Törmäsin taannoin Hommaforumilla keskusteluun, jossa muuttamista suunnitteleva kyseli muilta forumisteilta, missähän päin Helsinkiä olisi maahanmuuttokriittisen soveliasta asustella: ”värähtelylle” altistuneet alueet ts. sellaiset, joilla asuu paljon maahanmuuttajia, laskettaisiin pohdinnoista pois. Yhtenä mittarina keskustelussa käytettiin kaupungin vuokra-asuntojen määrää: näissähän tunnetusti asuu paljon maahanmuuttajaperheitä. Tällä perusteella esimerkiksi oma kaupunginosani Vallila (jota on hyvin vaikea luonnehtia palavaksi ghetoksi tai edes kovin huono-osaiseksi alueeksi, se on sosioekonomisesti on hyvin tasainen tulodesiileittäin tarkasteltuna) rajautui pois liian mamupitoisena ja epäilyttävänä. Olin aidosti kummissani tästä.

Tällaiset määrittelyt ja rajankäynnit ovat tärkeitä siksi, että ne saattavat muuttua itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Katrine Fangen huomauttaa, että tiettyjen alueitten määrittymisessä ”huonoiksi” on kyse paitsi niiden suhteesta muihin alueisiin lähiympäristössä (esimerkiksi muihin kaupunginosiin), myös siitä, miten nämä alueet ulkoapäin määritellään ja millaisia ominaisuuksia niihin liitetään (Fangen 2010, 145). Fangen puhuu alueisiin liittyvästä syrjäytymisriskistä tilallisena poissulkemisena (spatial exclusion), jossa useat syrjäyttämisen muodot kietoutuvat yhteen. Toisaalta monilla pahamaineisilla alueilla on aidosti ongelmia, huonoa asumisen tasoa, köyhyyttä, pahoinvointia, rikollisuutta, päihteitä, joita mielikuvat ruokkivat ja saavat hyvinvoivat, myös paremmin toimeentulevat maahanmuuttajat, välttämään kyseisiä alueita entistä enemmän.

Kieli on valtaa, myös valtaa syrjäyttää. Lotta Haikkola löytää ongelmia myös suomalaisesta keskustelusta: epämääräinen puhe ”syrjäytyvistä maahanmuuttajanuorista” ei auta nuoria, vaan sortuu vääriin yleistyksiin ja stigmatisointiin eikä tunnista nuorten välisiä eroja. Jo ”maahanmuuttajanuoren” käsite on ongelmallinen. Lasketaanko siihen myös Suomessa syntyneet nuoret, onko lähtömaalla väliä? (Haikkola 2015, 43-44.) Taustamuuttujat katoavat yleistyksissä, ja nuorten ongelmat rodullistetaan – vaikka todelliset syyt syrjäytetyksi tulemiselle olisivatkin muualla.

Ja niitä syitä on monia. Fangen nostaa artikkelissaan tilallisen poissulkemisen lisäksi esiin syrjäytymisen työmarkkinoilta ja koulutuksesta, sosiopoliittisen (päätoksenteosta ja kansalaisosallistumisesta) syrjäytymisen sekä suhteellisen, stereotypisoivan syrjäytymisen (relational exclusion) (Fangen 2010, 133). Erilaiset huono-osaisuuden muodot kietoutuvat yhteen jokaisen yksilön kohdalla hieman eri tavoin, ja siksikin hyvää tarkoittavat yleistykset ovat ongelmallisia. Suhteellinen syrjäyttäminen on tästä mielenkiintoinen esimerkki. Fangen tarkoittaa käsitteellä erilaisia ihmisryhmiin liitettyjä ominaisuuksia, olivat sitten todellisia tai eivät, jotka ohjaavat kyseisiin ryhmiin kuuluviin ihmisiin suhtautumista. Esimerkiksi suomalaisessa keskustelussa kuulee usein väitteitä somalien ”laiskuudesta”, kyvyttömyydestä työntekoon. Ahkera ja työssään pärjäävä somali todennäköisesti pitäisi väitettä hyvin loukkaavana ja rasistisena; toisaalta nuorta, vasta työelämään astumassa olevaa se saattaa lannistaa. Miksi ihmeessä edes yrittää, kun ihmiset pitävät kuitenkin laiskana? Nuori saattaa omaksua hyvin kielteisen identiteetin, valtaväestön negatiivisen ja stigmatisoidun kuvan omasta etnisyydestään, mikä saattaa jopa estää nuorta käyttämästä kaikkia mahdollisuuksiaan (Fangen 2010, 148).

On vahvaa tutkimusnäyttöä, että syrjintä johtaa syrjäytymiseen – jos tulkitsemme syrjäytymisen ”virallisen” yhteiskunnan ulkopuolelle asemoitumisena. Syrjintä heikentää yksilön psyykkistä hyvinvointia ja etäännyttää yhteiskunnan jäsenyydestä. Myös passiivinen ulossulkeminen ja huomiotta jättäminen ovat syrjintää. (Mähönen.) Maahanmuuttajanuorten yhteydessä voidaan puhua rasistisesta syrjinnästä, joka näyttäytyy nuorten arjessa monin tavoin. Jo valmiiksi huono-osaiset ovat alttiimpia myös rasismille, ja myös kokevat sen usein raskaammin (Fangen 2010, 150).

Toisen sukupolven maahanmuuttajien – hyvin nuorina maahan tulleiden tai maassa syntyneiden – ongelmat ovat aivan omanlaisiaan. Monesti nuorella ei ole muuta kansalaisuutta kuin suomi ja äidinkielikin saattaa olla jokin kotimaisista kielistä, mutta yhteiskunnan silmissä hän on silti tavalla tai toisella ulkopuolinen. Työnhaussa vierasperäinen nimi saattaa heikentää mahdollisuuksia, puhumattakaan yhteisöllisistä ulossulkemisista ja avoimesta rasismista esimerkiksi ulkonäön perusteella. Lisäksi toisen sukupolven maahanmuuttajia painavat vielä edellisen sukupolven traumat: moni on paennut sotaa ja vainoa, mikä saattaa heijastua myös perhe-elämään esimerkiksi mielenterveysongelmina. Nuoret ovat usein myös kahden kulttuurin risteyspisteessä. Vanhempi sukupolvi saattaa puhua kotimaan kieltä ja noudattaa perinteitä, kun taas nuoria kiinnostaa valtakulttuuri. Myös tämä saattaa aiheuttaa kahnausta.

On tärkeää huomata, että perhe-elämän ongelmat saattavat johtaa ylisukupolviseen syrjäytymiseen toisaalta samoista ja toisaalta eri syistä kuin kantaväestön nuorilla. Työttömyys, mielenterveysongelmat ja konfliktit perheessä periytyvät helposti sukupolvelta toiselle (THL 2014) eikä näitä ongelmia ole tarpeen rodullistaa. Samoin monet kulttuuriset ilmiöt toistuvat etnisestä taustasta riippumatta: puutteellinen koulutus ennustaa työnsaannin hankaluuksia niin maahanmuuttajataustaisilla kuin kantaväestölläkin. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajilla kielitaito saattaa jäädä vajavaiseksi, samoin koulutus. Toisen sukupolven ja hyvin nuorena maahan muuttaneiden kohdalla asia on toisin, ja lähtömaata merkityksellisemmäksi muodostuu koulutus ylipäätään, kuten valtaväestöllä. (Fangen 2010, 152.) Toisaalta kulttuurinen konflikti antaa ristiriidoille omat erityispiirteensä, jotka on hyvä esimerkiksi sosiaali- ja nuorisotyössä tunnistaa.

Usein suomalaisessakin keskustelussa kehotetaan maahanmuuttajia olemaan ”maassa maan tavalla” ja todetaan, että menestyminen yhteiskunnassa on vain itsestä kiinni. Esimerkit kielen ja symbolien keinoin tapahtuvasta ulossulkemisesta paljastavat, että vastuu maahanmuuttajataustaisten integroitumisesta yhteiskuntaan on myös sillä muulla yhteiskunnalla. Puhumalla kaikista muslimeista potentiaalisina terroristeina saatamme edesauttaa terrorismin kasvua.

Toisekseen jokaisella on oltava oikeus omaan kulttuuriin, oli se sitten valtakulttuuri tai jokin muu. Sinänsä, kuten Fangen huomauttaa, kansallisvaltiot ylipäätään ovat rakentuneet ”meidän” ja ”muiden” väliselle kahtiajaolle, ja tätä rajankäyntiä käydään ja rajoista neuvotellaan jatkuvasti (Fangen 2010, 150). Tästäkin syystä suurimittainen maahanmuutto asettaa haasteen kansakunnille: miten integroida uudet tulijat mitätöimättä heidän omaa kulttuuriaan ja raastamatta heiltä identiteettiään?

Edes kansalaisuus ei ole yksiselitteinen käsite. Pelkkä juridinen määritelmä ei yleensä ihmisille riitä, vaan kansalaisuuteen liitetään helposti muitakin ominaisuuksia. (Fangen 2010, 150.) Yhä edelleen monen ajatuksissa ”suomalaisuus” viittaa vaaleaihoiseen, suomea (tai ruotsia) äidinkielenä puhuvaan ihmiseen. Määrittely sulkee pois jo lukuisia Suomessa syntyneitä ihmisiä ja jopa kotoperäisiä vähemmistöjämme – ovatko Suomen alueella asuvat saamelaiset suomalaisia? Lisäksi vaaditaan tietynlaista elintapaa ja kulttuuria. On toki oikein, että maahan tulleilta ihmisiltä velvoitetaan Suomen lain noudattamista ja jokin kansalliskielistämmekin olisi hyvä ihan oman elämänlaadun kannalta opetella, mutta kuinka pitkälle omasta kulttuurista on luovuttava tullakseen hyväksytyksi suomalaiseksi?

Olisi kaikkien kannalta parasta, ettemme me valtaväestönä ottaisi määrittelyvaltaa asioista, jotka eivät koske meitä itseämme. Perusteeton leimaaminen ja ulossulkeminen, koski se sitten ihmisryhmiä tai asuinalueita, ei rakenna kuin korkeampia muureja valtaväestön ja vähemmistöjen väliin. Tarvittaisiin inklusiivista sosiaali- ja aluepolitiikkaa, ei katupartioita ja lasikattoja.

Lähteet

Fangen, Katrine (2010): Social exclusion and inclusion of young immigrants. Nordic Journal of Youth Research, vol 18(2). S.133-156.

Gretschel, Anu & Paakkunainen, Kari & Souto, Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.) (2014): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Helsinki, Nuorisotutkimusverkosto.

Haikkola, Lotta (2014): Epämääräinen puhe syrjäytyvistä nuorista ei auta nuoria. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Kari & Souto, Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.) (2014): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Helsinki, Nuorisotutkimusverkosto. S. 43-46.

Mähönen, Tuuli Anna: Syrjintä näkökulmana syrjäyttämiseen. Kurssiaineisto.

THL (2014): Huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta. https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/nuorten-syrjaytyminen/huono-osaisuuden-ylisukupolvisuus Viitattu 16.4.2016.