perjantai 1. huhtikuuta 2016

Työvoimapoliittista kiirehtimisimperatiivia purkamassa

Opiskelen tällä hetkellä avoimessa yliopistossa lapsi- ja nuorisotutkimusta. Käyn tällä hetkellä kurssia nimeltä Nuoruus ja syrjäytyminen, ja tämä äsken palauttamani nuorisotakuuta ruotiva kurssitehtävä tuntui sellaiselta, että aihepiiri saattaisi jotakuta kiinnostaa. Julkaisen sen siis täällä, odottelen innolla myös kurssilaisten ja opettajan palautetta...
_______

Tuskin olen ainoa, joka latasi nuorisotakuuseen suuria odotuksia. Ajatus siitä, että nuorten hankala asema yhteiskunnan monilla eri sektoreilla otettaisiin kerrankin vakavasti, tuntui hyvältä ja oikeansuuntaiselta. Vaan kuinkas sitten kävikään?


Nuorisotakuu oli eräs Suomen edellisen hallituksen lempilapsista. Vuoden 2013 alusta voimaan tulleen takuun ajatuksena oli taata jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle työ-, työkokeilu- opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi ilmoittautumisesta. Osana nuorisotakuuta voimaan tuli myös koulutustakuu, jolla pyrittiin takaamaan jokaiselle peruskoulunsa päättäneelle koulutus-, työpaja-, kuntoutus- tai vastaava paikka. Käytännössä nuorisotakuun toteuttamisesta ovat vastanneet kunnat erilaisine palveluineen. (nuorisotakuu.fi.)

Nuorisotakuun ensimmäisen vuoden toteutuksesta on jo ilmestynyt tutkimus, joka jakaa sekä risuja että ruusuja. Kuntien nuorisotoimen palveluiden kuten etsivän nuorisotyön ja työpajatoiminnan on koettu onnistuneen hyvin, mutta esimerkiksi sosiaalitoimen ja terveydenhuollon palveluissa on parantamisen varaa. Nuorten koulutukseen pääsyn koetaan parantuneen, mutta vaikea taloudellinen tilanne asettaa takuun toteutumiselle omat haasteensa. (Tuusa ym. 2014, 4-5.)

Ei olisi tarvinnut olla kummoinenkaan oraakkeli kyetäkseen näkemään ennalta edelläkirjatut tulokset. Tomi Kiilakoski paikantaa ongelman käsitteenmäärittelyyn ja sen kansainväliseen ulottuvuuteen. Siinä, missä aikaisemmin syrjäytymistä käsiteltiin moniulotteisena prosessina, on viime vuosina määrittely typistynyt brittiläisen NEET-määritelmän (not in employment, education or training) mukaiseksi. Nuorten elämän monimuotoisuus kapenee dikotomioihin työssä/työtön, koulutuksessa/sen ulkopuolella ja niin edelleen. (Kiilakoski 2014, 24.)

Tämä suppea määrittely näkyy myös nuorisotakuun ”tehtävänannossa”: paikallisille toimijoille hankkeen tiimoilta lähetetyssä kirjeessä kerrotaan hankkeen tavoitteena olevan ”...saada entistä useampi nuori perusopetuksen jälkeiseen koulutukseen ja työmarkkinoille. Estämällä nuorten syrjäytymistä varhaisella tuella lisäämme nuorten hyvinvointia ja osallisuutta yhteiskunnassa ja varmistamme, että meillä on osaavaa työvoimaa myös tulevaisuudessa.” (nuorisotakuu.fi.) Ote on vahvasti työelämälähtöinen. Kari Paakkunainen kuvaakin takuuta oivaltavasti ”työvoimapoliittiseksi kiirehtimisimperatiiviksi” (Paakkunainen 2014, 223).

Työvoimapolitiikan korostuminen heijastaa erästä nuorisotakuukeskustelun suurimmista ongelmista: siinä aikuisten sukupolvi yrittää määritellä nuorten todellisuutta omista lähtökohdistaan. Siinä, missä tämänhetkiset päätöksentekijät ovat kasvaneet yhteiskunnassa, jossa koulutus oli takuu varmasta työpaikasta, elämänmittaiset työurat olivat todellisuutta ja ammatillinen identiteetti yksilön ensisijainen määrittäjä (ks. Puuronen 2014, 29), on nykynuorten maailma huomattavasti monivivahteisempi: sitä määrittävät prekarisaatio, epävarmuus ja jatkuva muuttuvuus. Nuorisotakuun maailmassa ajatellaan tietynlaisen, normatiivisen ja kreditoidun koulutuksen olevan jokaisen ihmisen elämään kuuluva ja päivittäistä elämää jäsentävä asia (Ulvinen 2014, 40).

Syrjäytymisen tarkastelussa ja ehkäisemisessä nuorisotakuuseen implisiittisesti sisältyvä käsitys syrjäytymisestä työmarkkinoilta syrjäytymisenä on ongelmallinen. Ensiksikin se vaikuttaisi suuntaavan toimenpiteitä niihin, joilla jo ennestään ei mene kovin huonosti. Jos nuoren elämän ainoa ongelma on työ- tai koulutuspaikan puute, sellaisen järjestäminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin esimerkiksi mielenterveys- tai päihdeongelmien ratkaiseminen tai muut kokonaisvaltaisemmat ongelmat elämänhallinnassa. Toisekseen monen nuoren vaikeudet kiinnittyä yhteiskuntaan eivät ratkea sillä, että hänelle löytyy paikka jostakin organisaatiosta. Tilastoja sillä saadaan siivottua hetkellisesti, mutta tilastot eivät kerro ihmisten elämänkokonaisuudesta paljoakaan.

Lisäksi nuorisotakuuseen sisältyy iso tasa-arvo-ongelma, jota takuuta suunnitellessa ei selvästikään ole ymmärretty riittävästi: aluepoliittinen epäsuhta. Kun nuorisotakuun käytännön toteuttaminen on ohjattu ensi sijassa kunnille ja kun tiedämme, millaisissa taloudellisissa vaikeuksissa osa viime vuosina on ollut, on selvää, etteivät resurssit kohdata nuori voi olla samat kaikkialla maassa. Lisäksi kun koulutuspaikkojen määrä samoin kuin työllisyys varioivat huomattavasti maan sisällä, ei nuorisotakuun avulla kyetä riittävästi puuttumaan alueelliseen eriytymiseen vaan pahimmillaan se voi jopa syventää sitä. Tämä on itse asiassa huomioitu TEM:n raportissakin, jossa todetaan ammatillisten koulutuspaikkojen vähentämisen ja epätasaisen alueellisen jakautumisen olevan este takuun toteutumiselle, samoin yleisen huonon työttömyystilanteen, joka niin ikään jakautuu epätasaisesti (Tuusa ym. 2014, 32, 34).

Työ- ja elinkeinoministeriön tutkimukseen haastatelluista nuorista osa piti nuorisotakuuta painostavana ajatuksena. Toisaalta osa nuorista myös koki saaneensa takuun ansiosta tietoa esimerkiksi työharjoittelu- tai työkokeilupaikoista, mutta päällimmäinen tunne monilla on kohtaamattomuus oman elämän kanssa: nuoret kokevat, etteivät joko kuulu tai pääse nuorisotakuun toimenpiteiden piiriin. (Tuusa ym. 2014, 120.) Moni nuorista hahmotti systeemin tilastojensiivousapparaattina, jolla ei ole edes tarkoitus kohentaa nuorten tilannetta tosissaan. Tämä osoittaa nuorten maailman eroa päätöksentekijöiden maailmasta: Anne Puuronen oikeutetusti kysyykin, ilmentääkö nuorisotakuu paitsi vanhemman sukupolveen valtaa yli nuoremman – ja jopa yhteiskunnan ja valtion valtaa yli yksilön (Puuronen 2014, 29)? Itse jatkaisin vielä kysymällä, mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnan kokonaisedun kannalta? Onko järkeä tukea vain niitä, jotka sopivat valtaapitävän sukupolven näkemyksiin toivotusta kansalaisuudesta? Vai voisiko olla järkevämpää kohdentaa apua niille, jotka eniten tässä figuurissa kärsivät?

Kysymys on olennainen siksikin, että tilastojen mukaan nuorten syrjäytyminen ei ole edes lisääntynyt, mikäli asiaa mitataan työhön tai koulutukseen osallistumisella. Nuorisotakuun toimeenpanoa on siis mahdoton perustella tilanteen huonontumisella. (Ronkainen 2014, 87.) Sen sijaan, kuten Ronkainenkin huomauttaa, nuorten polarisaatio on lisääntynyt. Ne, joilla menee huonosti, voivat entistä pahemmin ja syrjäytymisestä muodostuu ylisukupolvista. Tällaisiin ongelmiin on täysin mahdoton puuttua nuorisotakuun kaltaisilla toimenpiteillä – ne ovat vain väliaikainen laastari, kun tarvittaisiin syvemmälle menevää, toimivaa lääkitystä. Sellainen vain on paljon vaikeampi, ja ennen kaikkea kalliimpi, toteuttaa.

Nuorisotakuulla tarkoitetaan epäilemättä hyvää. Väkisin käy kuitenkin mielessä, olisiko siihen satsatut voimavarat kannattanut suunnata toisin, etenkin nykyisessä niukkuuden jakamisen politiikassa. Panostaminen hyvinvointierojen kaventamiseen työmarkkinalähtöisyyden sijaan oltaisiin voitu saavuttaa oikeasti merkittäviä tuloksia, jotka kantaisivat pitkälle tulevaisuuteen.



Lähteet

Gretschel, Anu & Paakkunainen, Kari & Souto, Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.) (2014): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Helsinki, Nuorisotutkimusverkosto.

Kiilakoski, Tomi (2014): Kahdenlaisia ja kolmenlaisia ihmisiä. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Kari & Souto, Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.) (2014): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Helsinki, Nuorisotutkimusverkosto.

Nuorisotakuu-verkkosivusto. http://www.nuorisotakuu.fi/ Viitattu 28.3.2016.

Paakkunainen, Kari (2014): Nuorisotakuun spektaakkeli ja oppi. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Kari & Souto, Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.) (2014): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Helsinki, Nuorisotutkimusverkosto.

Puuronen, Anne (2014): Millä saa pääsylipun yhteiskuntaan? Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Kari & Souto, Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.) (2014): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Helsinki, Nuorisotutkimusverkosto.

Tuusa, Matti & Pitkänen, Sari & Shemeikka, Riikka & Korkeamäki, Johanna & Harju, Henna & Saares, Aurora & Pulliainen, Marjo & Kettunen, Aija & Piirainen, Keijo (2014): Yhdessä tekeminen tuottaa tuloksia. Nuorisotakuun tutkimuksellisen tuoen loppuraportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja.


Ulvinen, Veli-Matti (2014): Syrjäytymisen ja nuorisotakuun välisestä suhteesta. Teoksessa Gretschel, Anu & Paakkunainen, Kari & Souto, Anne-Mari & Suurpää, Leena (toim.) (2014): Nuorisotakuun arki ja politiikka. Helsinki, Nuorisotutkimusverkosto.

Ei kommentteja: