Persupaja: köyhät kyykkyyn

Olympialaisten mitalisateen seasta uutisvirrasta putkahti esiin mielenkiintoinen julkaisu: perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta pullautti tänään Kunnat kuntoon -artikkelikokonaisuuden. Sosiaalisessa mediassa alkoi välittömästi kiertää kuvankaappaus, joka herätti kosolti kysymyksiä ja pakotti minut tarttumaan rapsaan saman tien.

Älä kysy, älä kerro

Toverini leikki-ikäisellä pojalla on pälvikalju. Kyllähän hänelle siitä välillä kiekkohöntsissä piruillaan, mutta parempi on puuttua kiusaamiseen kun painaa pipa syvemmälle päähän: kyllä ne toiset pojat kohta tottuvat erikoisen näköiseen tukkaan, ja pelit jatkuvat entiseen malliin.

Heräsin aamulla Sinuhe Wallinheimon kummallisen lausunnon synnyttämään somepöhinään. Kansanedustaja ja entinen huippukiekkoilija totesi, että kaapista ulos tulo ei aktiiviuran aikana ole viisasta, koska vastustajat saattaisivat käyttää tätä tietoa hyväksi. Perustelu kuulostaa sinänsä ymmärrettävältä, pyritäänhän loukkaantumisetkin salaamaan, mutta toisaalta siinä ei ole mitään järkeä.

Henkinen nolla-alue

Siirryimme puolisoni kanssa viime toukokuussa omistavaan luokkaan: ostimme kaksion Helsingin Vallilasta. Alue hyvine kulkuyhteyksineen miellytti meitä, ja Kalliota ja Pitkänsillan eteläpuolta halvempi hintataso sopi kukkarollemme. Omassa rapussamme on pääasiassa pieniä omistusasuntoja, mutta naapurissamme on useita kaupungin vuokrataloja. Pihalla leikkivät monenväriset lapset yhdessä, mummot komentavat skeittaavia jonneja ja läheisessä puistossa kokoontuu "rantojen miesten" parlamentti - päihdeongelmaisten yömajaan on kotoamme vain kivenheitto. Miekkatakseja mestoilla näkyy lähinnä alakerran kebab-paikan edessä, ja ainoastaan kerran on rapussani haissut kusi (tosin en edelleenkään ole varma, oliko asialla kaksi- vai nelijalkainen).

Olin ajatellut painaa kansanedustaja Tom Packalénin (ps) taannoisen reservaattiturahduksen villaisella oltuani siinä luulossa, ettei entisen poliisin näkemyksille löydy tukea edes omista. Olin väärässä, ja eilisestä Kymen Sanomista saatiin lukea Juho Eerolan kannatuskirjoitus. "Olen huolestuneena kiinnittänyt huomiota siihen, että kaupungit ympäri Suomen kaavoittavat nykyisin kunnan vuokra-asuntoja myös omistusasuntojen läheisyyteen", kansanedustaja kirjoittaa.

Perussuomalaiset esiintyvät mielellään "tavallisen kansan" äänenä. Siksikin tuntuu perin kummalliselta, että puolueen näkyvät toimijat ummistavat silmänsä vallitsevalta sosiaaliselta todellisuudelta. Packalénin ja Eerolan mustavalkoisessa kaupunkimaisemassa on olemassa ainoastaan kahdenlaisia asuinalueita: omistusasujien onneloita sekä vuokratalojen elementtihelvettejä, joissa lapset leikkivät huumeruiskujen seassa ja lähin omainen on viranomainen. Todellisuudessahan olemassa on useita harmaan sävyjä, joista oma asuinalueeni on mainio esimerkki. Kunnan vuokra-asunnot ja omistusasunnot samalla alueella eivät automaattisesti tarkoita ongelmia, ennemminkin päinvastoin. Sosiaalinen sekoittaminen koituu lopuksi kaikkien, myös niiden hyväosaisten omistusasujien, eduksi: tutkitusti esimerkiksi yhteiskuntarauha säilyy parhaiten, kun alueiden eriarvoisuus ei kasva liian suureksi.

Lisäksi näillä perussuomalaisilla on hyvin kummallinen käsitys siitä, mitä sosiaalisille ongelmille on mahdollista tehdä. Eivät vuokrataloissakaan mitkään viidakon lait vallitse, vaan oikeisiin järjestyshäiriöihin ja ongelmiin voi ja pitääkin puuttua. Ja oikeastihan vuokralaisen häätäminen on huomattavasti helpompaa kuin omassa asunnossaan asuvan, eivätkä ne omistusasujatkaan aina täysin nuhteetonta väkeä ole.

Toisaalta tämä persujen turautus on linjassa esimerkiksi sen kanssa, miten puolue on suhtautunut romanikerjäläisiin. Köyhyys ei katoa sen kieltämisellä eivätkä sosiaaliset ongelmat reservaatteihin sulkemisella.

Hyvää joulua valikoidulle kansanosalle

Näköjään suomalaisiin jouluperinteisiin kuuluu nykyään kinastelu siitä, mikä kuuluu jouluun, mikä ei ja keiden kanssa sopii silloin leikkiä. Facebookin avoimessa Vuosaari-ryhmässä on herännyt raivokas keskustelu Kallahden koulun rehtorin oppilaiden koteihin lähettämästä viestistä, joka kuuluu näin:

 Joulujuhlaa vietetään Suomalaisia perinteitä kunnioittaen ja huoltajat ovat tervetulleita. Juhlassa on luvassa opettajien yllätysesitys ja juhlassa lauletaan Enkeli Taivaan virsi, tämän virren viimeinen säkeistö lauletaan seisten. Mikäli tunnet tällaisen olevan vastoin omaa tai lastesi vakaumusta, niin juhliin ei kannata osallistua. Tällöin oppilas merkitään poissaolleeksi ja huoltajan täytyy poissaolo kuitata ja selvittää syy. 

Viestiin sisältyy monia ongelmia, enkä nyt tarkoita ainoastaan sitä, miten käsittämätöntä on, ettei rehtoristasoinen ihminen osaa kirjoittaa tuon parempaa suomea. Ensiksikin koululla toki on lupa järjestää aivan sellainen joulujuhla kun haluaa. Kuitenkin, jos kyse on kristillisestä joulujuhlasta, ei se muuksi muutu vaikka kuinka "suomalaiseksi" väittäisi. Suomessa on aina asunut ei-kristittyjä ihmisiä, jotka joko ovat viettäneet joulua omalla tavallaan tai eivät ollenkaan. Tämä ei tee heitä vähemmän suomalaisiksi.

Toisekseen tähän yhteyteen sopii erinomaisesti ns. Dr Phil -korttina tunnettu "eikö kukaan ajattele lapsia" -veto. Poissaoloselvitysten vaatiminen ja siten lapsen "erilaisuudesta" (kannattaa huomioida, että kyseisessä koulussa opiskelee huomattava määrä ei-kristittyjä lapsia) numeron tekeminen ei ainakaan helpota näiden lasten asemaa koulussa. Pienemmistäkin asioista on päähän potkittu.

Ja se tärkein: Suomessa on uskonnonvapaus, minkä vuoksi tilaisuuksiin, jotka voidaan tulkita uskonnonharjoittamiseksi (virrenveisuu seisaaltaan menee tähän kategoriaan) ei ole kenenkään pakko osallistua. Tämä koskee myös peruskoulua, eikä yleensä tässä asiassa olekaan mitään ongelmaa. Ominakin kouluaikoinani elämänkatsomustiedon opiskelijat skippasivat joulukirkon ilman mitään selvitysvaatimuksia. Rehtorin vaatimus on siis itse asiassa laiton ja syrjivä.

Kaikenlaisia sitä ammattikasvattajina. Huhhuh. Pasilan Juhani Kontiovaara voisi kiteyttää reksin terveiset koteihin näin: Hyvää joulua kaikille, paitsi teille, jotka ette usko Jeesukseen. Teille oikein paskaa joulua.

Organisoimatonta pahoinvointia

Kyllähän sen nyt tiesi jo etukäteen, että näistä Kiakkovierasjuhlista tulee sanomista: siinä, että isot rauhanomaisina alkaneet mielenilmaukset eskaloituvat mellakoinniksi, ei ole enää Suomessakaan mitään uutta. Uutta ei ole myöskään se, että rauhanomainen mielenilmaus, jossa valokuvien ja läsnäolleiden kertomusten perusteella ihmiset muun muassa leikkivät lumisotaa ja jutustelivat keskenään Juti-naamareissa, jää uutisoinnissa ikkunoiden hajottamisen tuottaman shokkiwau-efektin varjoon. Uutta ja vastenmielistä on sen sijaan poliisin tapa kuvata tapahtunutta "organisoiduksi rikollisuudeksi".

Mielenkiintoiseksi tämän tekee etenkin se, että poliisi on toistuvasti median välityksellä kertonut meille, että kaasuiskuista sun muista huolimatta Suomessa "ei ole järjestäytynyttä äärioikeistoa". Kuitenkin, kun huomattavan humalaiset nuoret, joilla selvästi ei ollut mitään yhteistä poliittista nimittäjää (lausuntojahan on antanut muun muassa persuksi tunnustautuva herra), hajottavat paikkoja ja vastustavat poliisia, kyseessä on mafiaan verrattava ilmiö. Ja vaikka kuinka pääoman ja järjestysvallan monoliittien mätkimisestä oltaisiinkin huudeltu somessa etukäteen, ei se silti tee porukasta mitään järjestäytynyttä rikollisliigaa. Sovitut myllyt tunnetaan futishuligaaniskenessäkin: no, pitäähän joku heitäkin rikollisina.

Ja minä ainakin tulkitsin Kiakkovieraiden "hyytävät ohjeet" lähinnä toki lähtökohtaisen sotaisasta kiakkoslangista väännetyksi huumoriksi, en yllytyksiksi väkivaltaan. Näin asian olivat tulkinneet myös parisataa torilla tavannutta.

Mitenkään en puolustele mellakoitsijoita, ja etenkin poliisihevosen kimppuun käyminen on mielestäni epämiellyttävää. Olen vain vuosi vuodelta yhä vihaisempi siitä, miten julkinen sana ja siinä esiin pääsevät tahot käyttävät marginaalista mellakoijien joukkoa keppihevosenaan sen sivuttamisessa, että ihan oikeasti tässä maassa on syytäkin mielenilmauksille. Julkinen sana soimatessaan riehujia ei tee elettäkään sen ymmärtämiseksi, mistä riehuminen saattaisi johtua eikä anna palstatilaa yhteiskunnalliselle pahoinvoinnille ja epätasa-arvolle, joita rauhanomaiset mielenosoittajat halusivat nostaa esille. Ei ihminen, joka on tyytyväinen elämäänsä ja yhteiskuntaan, käy hakkaamaan elävää luontokappaletta. Mellakointi on oire, ei sairaus.

Ihan tavallista kyttäämistä

Törmäsin aamulla bussipysäkillä Suomen Vanhempainliiton mainokseen, jossa peräänkuulutetaan kotiintuloaikoja alaikäisille vedoten väkivallan ja päihteiden käytön riskiin. Vanhempainliiton viime aikojen retrohenkiset mainokset ovat olleet usein hieman kyseenalaisia, mutta tämä suututti jo oikeasti ja nosti karvat pystyyn. Mainos edustaa juuri sellaista maailmankuvaa, josta esimerkiksi presidentti Niinistön ihan tavallisia asioita moitittiin.

Ensinnäkin mainoksessa on asiavirhe. Myöhään ulkona liikkuminen ei altista lasta päihteille tai väkivallalle läheskään siinä määrin kuin vanhempien huono esimerkki tai puutteellinen kasvatustyö. Rajojen asettaminen, kuten kotiintuloajat, kuuluu toki kasvattajan velvollisuuksiin. On kuitenkin vastuutonta väittää, että yksin tällä kivalla pikku kotiintuloaikaniksillä voitaisiin ratkaista syvemmällä perheissä piileviä ongelmia, joista esimerkiksi lapsen tai nuoren päihteiden käyttö saattaa johtua.

Toisekseen mainos juuri tästä syystä hukkaa kohderyhmänsä. Niille perheille, jotka oikeasti tarvitsisivat apua arkeensa, tämäntyyppinen mainonta haiskahtaa epämiellyttävältä syyllistämiseltä ja aiheuttaa todennäköisesti vain vastareaktion organisaatiota kohtaan. Lisäksi mainos antaa todella vastenmielisen kuvan perheiden sisäisten asioiden hoitamisesta pelkkänä kyttäämisenä, holhoamisena ja antaa ymmärtää, että pelkät rajat riittävät, viis rakkaudesta.

Lisäksi lapsen on opittava itsenäisyyttä. Etenkin urheilua harrastavien nuorten vanhemmat tietävät, että jo varsin pienillekin junnuille tarjotaan usein esimerkiksi hallivuoroja varsin myöhään illalla. On vain hyvä, että lapsi oppii liikkumaan itsenäisesti ja olemaan pelkäämättä asioita, joissa ei ole mitään pelättävää. Tästä syystä olen suhtautunut joidenkin kuntien asettamiin yleisiin kotiintuloaikoihin erittäin kielteisesti. Tällaiset asiat tulisi määritellä perheiden yhdessä, neuvotellen ja tilannekohtaisesti sopien. Kahdeksanvuotiaalle yleensä sopivat erilaiset säännöt kuin seitsemäntoistavuotiaalle.

Vanhempainliitto ei vaikutakaan olevan aidosti apua tarvitsevien perheiden asialla, vaan tarjoaa kosmeettista silmänlumetta jo nyt hyvinvoiville. Siihen heillä toki on oikeus. On vain arveluttavaa, miten järjestö esiintyy julkisuudessa kaikkien perheiden äänenä. Siihen tehtävään se on aivan yhtä edustava valinta kuin Veronmaksajien keskusliitto edustamassa kaikkia veronmaksajia.

Sedät jaksaa väistellä

Joskus yhteiskunnallista keskustelua seuratessa, joukkoviestinten kautta tai muuten, tulee vähän hämmentynyt olo: ratkaisuiksi ongelmiin esitetään jos minkälaista byrokraattista hilavitkutinta sen sijaan, että käytäisiin kiinni villakoiran ytimeen. 

Ajatus hiipi taas väkisinkin mieleen seuratessani äskeistä A-talk-ohjelmaa, jossa keskusteltiin Osmo Soininvaaran ja Juhana Vartiaisen tuoreesta raportista. Nuorisotyöttömyys on todellinen ongelma, ja sinänsä tervehdin noussutta keskustelua ilolla. En vain ihan osta raportin esityksiä nuorten palkka-alesta ja verokompensaatioista ratkaisuina ongelmaan, sillä ne eivät puutu työttömyyden todellisiin syihin vaan tarjoavat vain väliaikaista laastaria. 

Keskustelussa nostettiin moneen otteeseen esille se fakta, että työttömyysongelma koskee erityisesti kouluttamattomia nuoria. Näin arkijärjellä ajateltuna ensisijainen ratkaisu löytyisi siis koulutuksen lisäämisestä, ei tasa-arvoa romuttavista hierarkioista. Työmarkkinoillamme on edelleen kohtaanto-ongelma, eli työpaikkoja kyllä on, mutta osaavaa työvoimaa ei, ainakaan tarpeeksi ja kaikille aloille. Olisi siis määrätietoisesti panostettava siihen, että nuorisotakuun mukaisesti jokainen nuori saisi koulutus- tai työharjoittelupaikan, ja vielä suorittaisi aloitetun koulutuksen loppuun. Opintojen ohjauksella on tässä keskeinen merkitys, samoin mahdollisuudella opintojen yksilölliseen räätälöintiin ja joustoihin. Valitettava tosiasia kun on, että pelkällä peruskoulun päättötodistuksella ei nykyisillä työmarkkinoilla kovin paljoa tee. 

Toinen ongelma työttömillä nuorilla on, että työkokemusta on vaikea hankkia: lyhyitä työpestejä ja silpputöitä olisi tarjolla usein helpostikin, mutta kun palkka vähennetään toimeentulotuesta, ei epätyypillisen työn vastaanotto kannata. Vähemmästäkin passivoituu. Paras ratkaisu tähän olisi perustulo, jolloin lyhytaikainenkin työ kohentaisi elintasoa ja mahdollistaisi työkokemuksen hankkimisen.