Miksi nuoret?

Nyt, kun Helsingin Vasen-lehti alkaa pikkuhiljaa olla taittokunnossa ja pahin opiskeluhärdellikin tuntuisi olevan taas hetkeksi takanapäin, on viimein aikaa miettiä hieman omaakin vaalikampanjaa. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, kärkiteemani tulevissa vaaleissa ovat nuoret. Niin turhake kuin presidentti Niinistön tavallisten asioiden kampanja olikin, se onnistui ainakin yhdessä asiassa, keskustelun herättämisessä. Tervehdin todella ilolla viime viikkoina noussutta kansalaiskeskustelua nuorten syrjäytymisestä, ja toivottavasti se johtaa myös käytännön toimenpiteisiin.

Ensi vuoden alussa voimaan astuva nuorisotakuu, jossa taataan alle 25-vuotiaille sekä alle 30-vuotiaille vastavalmistuneille koulutus-, harjoittelu-, työpaja- tai työpaikka kolmen kuukauden sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta, on juuri sellainen asia, jonka yhteydessä sopii hyvin käyttää fraasia "mahdollisuus vai uhka". Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa pykälä johtaa vain byrokratian lisääntymiseen, rangaistusten uhalla pakottamiseen ja niin kutsuttuun tempputyöllistämiseen. Parempi vaihtoehto olisi ottaa nuoren oma tilanne lähtökohdaksi ja lisätä oppilaanohjausta, joustoja ja yksilöllisesti räätälöityjä työllistymisohjelmia. Mitä varhaisemmassa vaiheessa nuoren ongelmiin kyetään puuttumaan, sen parempi. Koulujen henkilöstöresursseja on lisättävä etenkin oppilashuollossa: tarvitsemme lisää ammattitaitoisia koulukuraattoreita, koulupsykologeja, terveydenhoitajia ja myös koulunuorisotyötä. 

Erityisen huolestuttavaa on, että melkoisesta määrästä nuoria ei nykytilanteessaan edes ole kouluun tai työhön. Nimenomaan nuorille tarkoitettu mielenterveys- ja päihdetyö on ensiarvoisen tärkeää, ja jos ongelmat ovat perheessä, on koko perhettä hoidettava. Jokainen syrjäytynyt nuori on paitsi inhimillinen tragedia, myös merkki siitä, että hyvinvointivaltiomme turvaverkoissa on reikiä. Ne on tukittava.

Kuitenkin on muistettava, että aika iso osa nuoria voi oikein hyvin, jopa mainiosti. Myös he tarvitsevat huomiomme. Usein nuorisopalveluista puhuttaessa keskustelu supistuu pelkäksi nuorisotiloista puhumiseksi, ja tokihan toimiva alueellisten nuokkarien verkko onkin tärkeä osa kunnallista nuorisotyötä. Nuoria ei kuitenkaan voi siivota nuorisotiloille pois muiden kansalaisten silmistä, kuin reservaatteihin. Heillä on samanlainen oikeus ottaa kaupunki haltuun kuin aikuisillakin. Paitsi että kaupungissa on hyvä olla skeittipuistoja, graffitiaitoja sun muita nuorille tarkoitettuja harrastusalueita, nuorilla on oltava oikeus myös hengaamiseen siellä sun täällä - ja myös oikeus vaikuttaa omiin asioihinsa. 

Niin, siis miksi nuoret? Koska he ansaitsevat sen. Nuorisosta on puhuttu ongelmana jo tuhansien vuosien ajan, eikä diskurssi Platonin päivistä ole juuri muuttunut. Ei ole mikään ihme, että monet nuoret suhtautuvat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja yhteiskuntaan ylipäätään varsin torjuvasti, kun yhteiskunta ei itse ole valmis hyväksymään heitä. Nuoruusikä nähdään jonkinlaisena lapsuuden jälkeisenä häiriötilana, josta pitäisi mahdollisimman nopeasti kypsyä ja aikuistua kunnolliseksi veronmaksajaksi - ja samalla aiheutetaan monelle nuorelle kohtuuttomat paineet. Nuorella on oltava oikeus olla nuori.

Pussikaljaa ja pullanpaistoa

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on mestariteos, jonka jokaisen toivoisi lukevan. Kirja kertoo kolmesta kolmikymppisestä Stadin sällistä, joiden päivät täyttyvät kaljanjuonnista, kahvittelusta, nopanpeluusta (tai sen yrittämisestä) ja yleisestä ajelehtimisesta pitkin Kallion katuja. Rimminen kuvaa sankareitaan lämpimän humanistisesti, vailla minkäänlaista moralismin häivää. Elämänmakuisiin hahmoihin on helppo samastua ja ihastua, ja kirjan loputtua heidän edesottamuksistaan haluaisi lukea lisää.

Samalla unohtuu täysin, että Pussikaljaromaani kertoo sellaisista ihmisistä, joista tavataan käyttää nimikettä "syrjäytynyt".

Viime päivien keskustelu Ihan Tavallisten Asioiden ympärillä on ollut äärimmäisen tärkeää ja paljastanut kouriintuntuvasti, miten erilaisissa maailmoissa ihmiset elävät. Jussi Jalonen ehti jo erinomaisessa bloggauksessaan pohdiskella Niinistön työryhmän turautusta porvariston sisäisenä keskusteluna, jolle tämänpäiväisen Hesarin juttu Kannelmäessä kasvaneesta Jari-Pekka Hietsillasta asettuu mielenkiintoiseksi antiteesiksi. Hillityssä charmissaan pyöriskelevälle yläluokalle saattavat pullanpaisto-ohjeet todella olla portti parempaan arkeen, mutta lähiöiden yksinhuoltajille ja ajelehtiville nuorille ne kuulostavat puhtaalta vittuilulta. Yhtä kaikki, keskustelu syrjäytymisestä typistyy turhan usein pelkiksi nikseiksi ja toimintamalleiksi, joissa itse syrjäytynyt pelkistyy vain toiminnan tahdottomaksi objektiksi. Syrjäytymiskeskustelussa itse syrjäytyneen ihmisyys hukkuu.

Puhuttaessa syrjäytyneistä on tärkeää ymmärtää, että syrjäytynyt itse saattaa kokea elävänsä aivan hyvää elämää eikä välttämättä näe sille vaihtoehtoja, ainakaan sellaisia, jotka johtaisivat parempaan elämänlaatuun hänen omilla mittareillaan. Jokainen syrjäytynyt, ajelehtiva tai mitä termiä haluammekin käyttää, on yksilö, jonka tunkeminen johonkin tiettyyn muottiin on alentavaa ja halventavaa, ja tästä syystä yhteiskunnan interventioidenkin on lähdettävä ihmisestä itsestään ja hänen elämäntilanteestaan lähtien. Mikäli yksi ainoa syrjäytymiseen tepsivä niksi olisi keksitty, se olisi varmasti jo yleisessä käytössä. 

Ja oli Tuulikki Ukkola siipeilijöineen mitä mieltä hyvänsä, yhteiskunnan tuki kuuluu kaikille sen jäsenille heidän tarpeistaan riippuen. Myös syrjäytynyt tarvitsee työttömyysturvaa, toimeentulotukea, päihdehuoltoa, kuntoutuspalveluita, perusterveydenhuoltoa - sitä varten meillä on hyvinvointivaltio. Porvariston patamustin siipi toki haluaisi siivota ihmisroskat pois omasta pullantuoksuisesta todellisuudestaan, unohtaen sen, että näiden yhteiskunnan tukimuotojen avulla moni syrjäytynyt saa takaisin kykynsä pullanpaistoon.

Kapitalismin karvainen käsi

Vasemmistonaiset järjesti viikko sitten oman kuntavaalistarttinsa, talousaiheisen Feminaarin. Paikalle oli tietenkin pakko tulla, sillä kuten moni osallistujista totesi, nämä naisten omat tilaisuudet ovat aina erittäin voimaannuttavia. Itsekin sain kosolti uutta tsemppiä vaalityöhön, josta kiitos kuuluu kaikille osallistujille, sekä alustajille että aktiivisille keskustelijoille. Olette parhaita!

Yhteiskunnallisessa keskustelussa elää sitkeänä oletus naisten kykenemättömyydestä talouspoliittiseen ajatteluun ja taloudelliseen keskusteluun ylipäätään. Oletus on muuttunut itseään toteuttavaksi ennusteeksi: yhä edelleen mediassa talouden asiantuntijoina esiintyvät lähes vain ja ainoastaan miehet, ja finanssisektorilla työskentelevistä naisten osuus on marginaalinen. Vasemmistonuorten puheenjohtaja, aina yhtä innostava Li Andersson piti feminaarissa globaalin talouden, kuntatalouden ja sukupuolen suhteista erinomaisen puheenvuoron, jota avaan lyhyesti seuraavassa.

Talouspolitiikan ja sukupuolen suhteista sekä talouspolitiikan sukupuolittuneista rakenteista puhutaan varsin harvoin. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei taloudella ole sukupuolta, vaikka tilastojen valossa kapitalismin näkymätön käsi on vahvasti kiinni maskuliinisessa ruumiissa. Li kehotti esityksessään kaikkia naisia ottamaan talousasiat haltuun ja puhumaan niistä: talouspolitiikalla on sukupuolivaikutuksia, ja niistä puhuminen on aito feministinen teko. Kapitalismi ylläpitää sukupuolten roolijakoa, ja näistä alistavista rakenteista on voitava puhua myös feministisestä näkökulmasta.

Vaikka, kuten jokunen viikko sitten tässä blogissani kirjoitin, Euroopan talouskriisin ratkaisuista ei päätetä kunnissa, kriisi vaikuttaa kuitenkin väistämättä kuntatalouteen. Suomen kunnissa työskentelevästä henkilöstöstä noin neljä viidesosaa on naisia, joten paineet leikkauksille ja irtisanomisille kohdistuvat ensisijaisesti naisiin, joista suuri osa on vielä pienipalkkaisia ja epävarmoissa työsuhteissa. Yleiseurooppalainen tendenssi onkin ollut, että kriisissä kärsivät eniten vähäosaiset ja etenkin naiset. Välimeren maissa eurokriisin aiheuttamat leikkaukset ovat kohdistuneet erityisesti naisvaltaisille aloille: esimerkiksi Kreikassa julkisen sektorin palkkojen jäädytys on johtanut erityisesti naisten aseman heikkenemiseen. Eurokriisin vaikutuksesta naisiin eri Euroopan maissa löytyy muuten mielenkiintoista ja Lin puheita tukevaa tilastotietoa uusimmasta transform! europen julkaisusta, mikäli onnistutte sen käsiinne saamaan.

Suomessakin kriisi on heikentänyt etenkin naisten asemaa työmarkkinoilla. Lisäksi julkisen sektorin leikkaukset heikentävät naisten hyvinvointia, sillä tutkimusten mukaan naiset käyttävät julkisia palveluita miehiä enemmän. Nykyisissä poliittisissa keskusteluissa olisikin huomioitava sukupuolikysymykset entistä tarkemmin: esimerkiksi kuntauudistuskeskusteluista sukupuolinäkökulma on loistanut poissaolollaan. Lisäksi on oireellista, miten elvytystoimista puhuttaessa nostetaan aina esille miesvaltaisia aloja työllistäviä hankkeita, kuten tienrakennusta sen sijaan, että kohdistettaisiin toimenpiteitä naisvaltaisille aloille. Olisiko vanhuspalvelulain hoitohenkilökunnan määrää ohjeistava pykälä mennyt läpi, jos sitä olisi markkinoitu työllistävänä elvytystoimena? Mene, tiedä.

KU 31.8. 2012: Prosessit, resurssit ja visio 2012

Kesän blogisessioni loogisena jatkumona päädyin Kansan Uutisten vuorottelevaksi jalkapallokolumnistiksi ja vakiovihjaajaksi. Ensimmäinen tuotokseni ilmestyi viime perjantain lehdessä, ja julkaisen sen nyt pienellä viiveellä täällä. Seuraava tekstini ilmestyy 5.10. ja tullee käsittelemään tuolloin ensi-iltansa jo saanutta Jari Litmanen -dokumenttia.

Prosessit, resurssit ja visio 2016

Tuskin ovat futisfanit ehtineet toipua edellisistä arvokisoista, kun jo seuraavien karsinnat vyöryvät päälle kuin Athletic Bilbaon hyökkäyskalusto Klubin maalille. Suomen miesten A-maajoukkue aloittaa MM-karsintaurakkansa viikon päästä perjantaina, jolloin vastaan asettuu Ranska. 

Ennakkoasetelmat peliin eivät Huuhkajien kannalta kovin ruusuisilta näytä, etenkään kun kenraaliharjoituksesta Pohjois-Irlantia vastaan ei kykenisi edes yltiöpositiivisista ”lopussa saatiin kulma” -lausunnoistaan tunnettu Muuris-Ana mitään kiittävää veistelemään. Historiankin valossa tilanne on kurja. Suomi ei ole onnistunut voittamaan fransmanneja vihreällä veralla koskaan: kerran on ylletty tasuriin, ja siitäkin on 45 vuotta. 

Suomi ei ole onnistunut voittamaan frans-
manneja vihreällä veralla koskaan.

Etukäteen etenkin Suomen puolustuskoneisto herättää huolta. Useiden Sami Hyypiän kaltaisten avainpelaajien lopettaminen näkyy pelin epävarmuutena, mikä oli etenkin Pohjois-Irlanti-pelissä todella huolestuttavaa. Eikä teräviä nokkia (vai sarvia?) hyökkäykseenkään ole liiaksi tarjolla: Schalken Teemu Pukki on toki parhaimmillaan maailmanluokan pelaaja, mutta peliaika kuninkaansinisissä on jäänyt valitettavan vähiin.

Päävalmentaja Mixu Paatelainen on nimennyt joukkueeseen ”El Pukin” lisäksi vain kaksi varsinaista hyökkääjää (Njazi Kuqin ja Riku Riskin), joiden tehtäväksi jäänee penkin lämmittäminen, ellei Mixu asemoi Pukkia kymppipaikalle. Onneksi sentään keskikentältä löytyy tehoja, ja esimerkiksi Rubin Kazanissa huikeaan vireeseen äityneeltä Roman Eremenkolta on lupa odottaa myös maaleja. Huuhkajilla onkin huutava pula nimenomaan kunnollisesta target-pelaajasta, jollaista maajoukkueessa ei ole nähty sitten Mikael Forssellin kunnian päivien. espanjalaistyyliseen ilman aitoa hyökkääjää pelaamiseen ei taida kuitenkaan Mixun materiaali ihan riittää...

Toisaalta jos on kotijoukkueen pakka ollut sekaisin, on Ranskankin miehistö kokenut isoja muutoksia. Valmentaja Didier Deschamps on valinnut joukkueeseensa paljon pelaajia Ranskan liigasta, joka lienee useimmille suomalaisille kohtalaisen tuntematon. Tokihan monet vaarallisiksi tiedetyt kehäketut, kuten Frank Ribery ja Karim Benzema, ovat kuuluneet Deschampsin rinkiin.

Mixu Paatelaisen mukaan Suomen joukkue on ”prosessissa, joka on kesken”. Näistä karsinnoista ei valitettavasti ole jättipottia tulossa, sen verran haastavaan karsintalohkoon arpa joukkueen vei. Huuhkajien prosessit ja resurssit lienevätkin suunnatut jo seuraaviin karsintoihin, joista EM-lopputurnaukseen selviytyy peräti 24 joukkuetta nykyisen 16:n sijaan. Tulevaisuuteen suuntaamista ennakoisi myös useiden nuorten pelaajien nostaminen maajoukkuerinkiin, esimerkkinä vasta 19-vuotias Jere Uronen ja jo mainittu 22-vuotias Pukki.

Ranska-peliä seuraavana päivänä luodaan kuitenkin katse hetkeksi menneisyyteen, sillä tuolloin Stadikalla Respect-ottelussa nurmelle marssii Suomen ”kultainen sukupolvi” Jari Litmasen ja Sami Hyypiän johdolla ottamaan mittaa entisistä joukkuekavereistaan.

Toisten ihmisten kunnioitus on ollut viime päivinä framilla entisten maajoukkuepelaajien yhteydessä muutenkin: Joonas Kolkka kertoi Kymppipaikka.fi-sivustolle häpeävänsä uusnatsimenneisyyttään ja arvostavansa nykyään ihmisiä heidän syntyperästään riippumatta. Futiksen ja rasismin epäpyhästä allianssista voisi kirjoittaa pidemmältikin, mutta jääköön toiseen kertaan – merkkimäärä tuli täyteen, mutta jutut ei...

Tilastonikkarit taas vauhdissa

Helsingin kaupunginvaltuusto kävi eilen kipakan keskustelun asuntorakentamisesta. Erityistä kiivailua aiheutti autopaikkanormi: kuinka paljon autopaikkoja tulee uusiin taloihin rakentaa. Jyrkimmät mielipide-erot asiassa löytyvät vihreiden ja kokoomuksen väliltä, mikä tuskin yllättää edes Juha Mietoa (kauanko tämä vitsi jaksaa naurattaa?).

Ideologiset perusteet ovat politiikanteossa toki hyväksyttäviä, mutta mitattavissa asioissa toivoisi vedottavan faktoihin eikä mutuiluun. Sirpa Asko-Seljavaara (kok.) puolusti tiukkaa autopaikkanormia näin (Helsingin Sanomien mukaan):

E­lä­män­muo­tom­me on, et­tä kai­kis­sa ta­louk­sis­sa on au­to. No, eh­kä jois­sain vih­reis­sä per­heis­sä ei ole, mut­ta on­nek­si te et­te ole enem­mis­tös­sä.

Asko-Seljavaara puhuu lööperiä. Vuoden 2010 tilastojen mukaan Helsingissä autottomia talouksia on 54 %. Minun laskuoppini mukaan tämä on enemmistö.

Ihmiselle on tyypillistä yleistää asioita oman kokemuksensa mukaan. Toivoisi kuitenkin poliitikoilta sen verran ymmärrystä, että osaisivat edes joskus katsoa oman elämänpiirin ulkopuolelle. Helsinkiin tarvitaan ensisijaisesti asuntoja, autot tulevat ainakin minun arvojärjestyksessäni ihmisten jälkeen.

Supernaiivi

Suomessa on tavattu suhtautua Yhdysvalloissa suosittuihin lapsimissikilpailuihin lähinnä kummastellen. Toisaalta on ollut vain ajan kysymys, koska tämä formaatti maahamme rantautuu. Nyt tyttöjen kauneuskilpailuja on tuomassa Suomeen televisiosta tuttu Marjo "Supermarjo" Niittyviita.

Niittyviita on varmasti liikkeellä vilpittömästi asiaansa ja hyviin tarkoitusperiinsä uskoen, mutta lepikkoon kurvataan silti niin että ryskää. "Olen aina katsellut näitä jenkkien lapsimissikisoja ja ajatellut, että ai kamala, miksi lapset esineellistetään? Miksei tätä voisi tehdä toisin, päivä prinsessana –tyyliin? Monella tytöllä on kuitenkin unelmana pukeutua kauniiksi ja laittaa kruunu päähän", kertoo Niittyviita Maikkarille. Kyllä, monella tytöllä on unelmana pukeutua kauniisti (kuten monella pojallakin) eikä siinä olekaan mitään pahaa. Mutta onko oikein, että jo lapsesta asti opetamme tytöille ulkoisen kauneuden olevan asia, jota voidaan mitata ja josta voidaan kilpailla? Samassa haastattelussa Niittyviita peräänkuuluttaa, että kilpailussa kaiken on lähdettävä lapsesta itsestään. Mutta kuinka lapsilähtöistä on oikeasti toiminta, joka pakottaa lapsen hyvin ahtaaseen, aikuisten ennalta asettamaan kulttuuriseen muottiin?

Kauneuskilpailujen yleensä, ja lapsimissikilpailujen erityisesti, taustalla oleva ideologia on tunkkainen ja sovinistinen. Siinä ulkoisesta, tarkoin määritellystä viehättävyydestä (joka tarkoittaa siis viehättävyyttä oletetun, stereotypisoidun mieskatsojan silmissä) tehdään oikean naiseuden mittari. Kilpailuihin liittyy aina myös voimakas seksuaalinen elementti, joka jenkkiläisissä lapsimissikilpailuissa tekoripsineen, purkkirusketuksineen ja jopa silikonirintoineen on häiritsevän silmiinpistävä. Vaikka nämä pahimmat ylilyönnit olisikin Suomi-versiosta karsittu pois, se ei silti poista kokonaan missikisojen formaattiin olennaisena kuuluvaa esineellistämistä. 

Lisäksi lapsen ruumiin asettaminen julkisen arvostelun kohteeksi on jo lähtökohtaisesti arveluttavaa. Niittyviita ei ilmeisestikään ole tietoinen siitä, miten julmasti ihmiset voivat toisiaan kohdella, eikä tämä ole todellakaan tavatonta lastenkaan kesken. Ihana itsetuntoprojekti voikin muuttua arvostelujen seurauksena ylimitoitetuksi itsekritiikiksi, josta voi seurata jatkossa vakaviakin ongelmia. Hyvä itsetunto ja terve ruumiinkuva ovat tytölle ensiarvoisen tärkeitä asioita, mutta ajatus niiden saavuttamisesta kauneuskilpailujen kautta on yksiselitteisesti häiriintynyt. Lasten pitää saada olla lapsia, tyttöjen tyttöjä - ja määritellä itsensä aivan itse, ilman tällaisia aikuisten maailman keinotekoisia väliintuloja. 

Mistä kuntavaaleissa äänestetään?

Talouskriisi ja huonossa jamassa olevien euromaiden auttaminen puhuttavat ihmisiä turuilla, toreilla ja netissä. On luontevaa, että aihepiiri nousee esiin myös kuntavaaleihin liittyvissä keskusteluissa. Niuhottajaksi leimautumisen uhallakin muistutan tässä muutamasta asiasta.

Näissä vaaleissa ei päätetä euroon tai Euroopan unioniin sitoutumisesta eikä euromaiden tukemisesta.

On älyllisesti epärehellistä ratsastaa kuntavaaleissa eurokriittisyydellä, kun tosiasiassa valituilla valtuutetuilla ei ole näihin asioihin minkäänlaista päätösvaltaa. Toki äänestäjälle voi olla hyödyllistä kertoa omat kantansa näihin sinänsä äärimmäisen tärkeisiin asioihin, mutta harhakuvitelmat niihin vaikuttamisesta äänestyskopilla on syytä ampua alas oitis.

Kuntavaaleissa valitaan ihmisiä päättämään tärkeistä asioista, jotka ovat kuntalaisten arkea lähellä. Talouskriisi näkyy tietenkin myös kunnissa tiukentuvana taloutena, ja kuntavaaleissa päätetään siitä, miten niukentuvat rahat jaetaan. Näissä vaaleissa päätetään esimerkiksi kyläkouluista, terveysasemista, bussilippujen hinnoista, nuorisotiloista ja vanhainkodeista - asioista, jotka koskettavat jokaista kuntalaista. Olisi toivottavaa, että myös vaalikampanjoinnissa keskityttäisiin näihin asioihin haihattelun sijaan.