Vasen, yks, kaks

Sopivasti vapun kunniaksi saimme kasaan historian toisen Vasen-lehden. Prosessi oli raskas mutta antoisa, ja lopputulokseen kelpaa olla tyytyväinen. Erityiset kiitokset on syytä osoittaa päätoimittaja Pirkko Kotilalle, takapiru ja emerituspäätoimittaja Esko Tulustolle, ulkoasuvastaava ja luotettava pakkipari Tuomas Karppiselle sekä mainosmyynnistä vastanneelle Jiri Siroselle. Lehteä on painettu muhkeat 90 000 kappaletta, joten kaikille halukkaille löytyy varmasti omansa - lehteä jaetaan Vasemmiston tapahtumissa pitkin kevättä ja kesää. Näköislehti on luettavissa myös verkossa Issuu-palvelussa. Vasen-lehdelle on avattu myös oma Facebook-sivu, jossa voi seurata lehdenteon etenemistä ja vaikka ideoida juttuja seuraavaan numeroon: seuraava lehti tehdään ennen kuntavaaleja.

Paitsi että toimin edellisen numeron tapaan lehden toimitussihteerinä, kirjoitin siihen myös yhden oman jutun. Julkaisen sen nyt tässä, vaikkapa tulevan vappumarssin virittelyksi: perustuloaktivistit ovat suunnitelleet osallistuvansa marssiin omana blokkinaan. 

Vähitellen vallankumoukseen

Missä perustulo, siellä Perkiö

Perustulo on poliittisen sesongin kuumimpia trendejä. Tutkija ja aktivisti Johanna Perkiö kuitenkin uskoo, että perustulon toteuttamiseen on vielä matkaa. Sitä kohti voidaan silti edetä tukimuotoja yhtenäistämällä.

Johanna Perkiö valmistelee väitöskirjaa perustulon poliittisista mahdollisuuksista Suomessa. Hän on myös koordinoinut Vasemmistofoorumin aiheeseen liittyvää tutkimushanketta, ollut perustamassa Suomeen perustuloa ajavaa BIEN-verkostoa, laatinut Vasemmiston perustulomallia puolueen työryhmässä sekä puuhannut kansalaisaloitteen parissa.

”Innostuksestani perustuloon saan kiittää Vasemmistofoorumia. Tutkimushankkeen myötä aloin perehtyä aiheeseen ja kerätä yhteistyöverkostoa, jonka kautta tutustuin moniin tutkijoihin ja aktivisteihin Suomessa ja ulkomailla. Olen varmaan parin viime vuoden aikana ollut mukana melkein kaikissa perustulojutuissa Suomessa. Perustulosta tai kansalaispalkastahan on keskusteltu täällä jo 1980-luvulla, mutta silloin keskustelua kävivät lähinnä asiantuntijat ja poliitikot. Ruohonjuuritason kansalaisliikehdintä on vielä Suomessa aika uusi juttu”, Perkiö valottaa.

Suuretkin muutokset mahdollisia 

Perustulokeskustelua vaikeuttavat eri tahojen eriävät näkemykset perustulon luonteesta. Eniten julkista keskustelua on herättänyt Vihreiden malli, mutta myös Vasemmiston työryhmä on julkaissut oman perustulomallinsa. Ovatpa jotkut kokoomuslaisetkin ilmoittautuneet perustulon kannattajiksi, joskin heidän ajatuksensa eronnevat Vasemmiston vastaavista melko lailla.  

”Vasemmiston piirissäkin on kaksi erilaista linjaa, toisaalta perinteisempi sosiaalipoliittinen ajattelu ja toisaalta nuorten prekariaattiaktivistien nykyiset tuotantosuhteet haastava linja. Nykytilanteessa on epätodennäköistä, että perustulo menisi läpi yhtenäisenä poliittisena ohjelmana. Perustulon toteuttamista voidaan kuitenkin edistää pienin oikeansuuntaisin askelin, kuten vaikkapa jo toteutunut takuueläke ja se, etteivät puolison tulot enää vaikuta työmarkkinatukeen. Vasemmiston on kuitenkin pystyttävä katsomaan myös poliittisten realiteettien ulkopuolelle ja nähtävä perustulo osana laajempaa tulevaisuuden visiota. Nyt vallitsevassa oikeiston hegemoniassa voi nähdä murtumisen merkkejä, mikä voi avata mahdollisuuden suurillekin yhteiskunnallisille uudistuksille.”  

Perustulon käyttöönotto vaatisi lisäksi riittävän suuren poliittisen tuen. Puolueiden sisällä on aiheesta paljon eripuraa, ja vaikka esimerkiksi jotkut demarit suhtautuvat asiaan myötämielisesti, on ammattiyhdistysliikkeen kanta perustuloon torjuva.

”Ay-liike pelkää, että perustulo rapauttaisi työehtosopimusjärjestelmää ja laskisi ihmisten halukkuutta kuulua liittoihin. Myös työnantajapuoli vastustaa asiaa, tosin eri syistä”, Perkiö tiivistää.

Työn vastaanottamisesta aina kannattavaa

Tärkein perustuloa puoltava seikka on Johanna Perkiön mukaan työelämän muutos. Ihmisten asema työmarkkinoilla on entistä epävarmempi, erilaiset pätkä- ja silpputyöt ovat lisääntyneet kuten myös itsensä työllistäminen yrittäjäksi ryhtymällä.

”Perustulon avulla pienimuotoisen työn vastaanottaminen ja tekeminen helpottuisi. Pienituloisen veroaste voi olla nykyään käytännössä jopa 80-90 prosenttia, kun saadut työtulot vähentävät sosiaalietuuksia.”

Väitteet perustulon passivoivasta vaikutuksesta onkin helppo kumota. ”Koska lisätulot eivät vaikuttaisi perustuloon, olisi työn vastaanottaminen aina kannattavaa.”

Perustulon vastustajat syyttävät usein mallia kalliiksi. Perkiö on toista mieltä. ”Verrattuna esimerkiksi 1990-luvun lopulta tehtyihin tuloverohelpotuksiin perustulon hintalappu ei yhtäkkiä näytäkään niin suurelta. Perustulossa liikkuu isoja rahavirtoja, mutta koska suuri- ja keskituloisilta perustulon tuoma lisä peritään takaisin valtiolle verotuksessa, ja samalla perustulolla korvataan muuta sosiaaliturvaa, ei sen nettokustannus lopulta muodostu ylitsepääsemättömän suureksi. Perustulo tasaisi myös tuloeroja, sillä suurituloisia verotettaisiin eniten”, hän toteaa.

Esimerkiksi Etelä-Suomen Vasemmistonuoret sekä kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) ovat ideoineet perustulokokeilua Itä-Helsinkiin. Kokeilujen käytännön toteuttaminen voi olla kuitenkin hankalaa ja tulokset monitulkintaisia. ”Tuloksiin voivat vaikuttaa monet seikat, ja on mahdollista, että ne voidaan tulkita poliittisissa väännöissä myös epäedullisiksi perustulon kannalta”, Perkiö pohtii. ”Eikä vallankumousta oikein voi kokeilla”, hän veistelee.

BIEN Finland – Suomen perustuloverkosto

o       lyhenne sanoista Basic Income Earth Network

o       kansainvälinen BIEN perustettu 1986 Euroopan tasolla, 2004 alkaen toiminta globaalia

o       Suomen BIEN hakee kansainvälisen verkoston jäsenyyttä, alustavasti hyväksytty

o       puoluepoliittisesti sitoutumaton

o       tarkoitus lisätä keskustelua perustulosta, edistää sen toteuttamista ja seurata kansainvälistä toimintaa

o       valmistelee kansalaisaloitetta perustulosta

o       lisätietoja: www.perustulo.org

Pojan pitää saada olla cowboy

Ollessani pieni, eräs mielileikeistäni oli pukeutua isän vaatteisiin ja esittää olevani Roope-setä. Rooliasuun kuului luonnollisesti myös isän huolellisesti kaulaani solmima kravatti, vaikka tarkalleen ottaen mielisarjakuvahahmoni ei solmuketta kaulassaan tavallisesti kantanutkaan. Pidin kovasti myös prinsessaleikeistä, tosin niin, että prinsessaa esitti siskoni ja minä olin hänen altis proletaari palvelijansa. 

Supernanny-sarjasta (taitaa olla suomeksi Lapsityrannit) näytettiin jokunen viikko sitten Suomessa jakso, jossa monilapsisen perheen isä oli kovasti huolissaan poikansa leikeistä: tämä kun halusi vetää jalkaansa äidin korkkarit ja hoivata siskojensa nukkeja. 

Naistenpäivän kunniaksi Yle esitti äsken uutisissaan pätkän Ruotsista, jossa sukupuolisensitiivinen varhaiskasvatus on jos nyt ei ihan valtavirtaa, ainakin suosittua. Tämä kasvatusmetodi on usein (tarkoitushakuisesti) ymmärretty Suomessa väärin: kyse ei ole mistään lapsen "luontaisten taipumusten" tukahduttamisesta vaan ennemminkin päinvastoin. Sukupuolisensitiivisessä kasvatuksessa ymmärretään, että lapsen ominaisuudet, kyvyt ja tarpeet eivät juonna juuriaan ainoastaan hänen sukupuolestaan vaan jokainen lapsi on yksilö. Varhaiskasvattajan tehtävä on tunnistaa lapsen erityisominaisuudet ja tukea niiden kehittymistä, ei tunkea lasta sukupuolittavaan ja heteronormatiiviseen muottiin, johon kaikki lapset eivät sovi. Kuitenkin, jos tyttö haluaa leikkiä nukeilla ja poika ihailee Autot-elokuvan sankaria Salama McQueenia, ei siinä ole mitään väärää niin kauan, kun ihailu ja tahto nousevat lapsesta itsestään. 

Se, miten suhtaudumme lasten sukupuolittuneisiin toimintatapoihin, kertoo paljon yhteiskunnastamme. Poikien leikeistä kiinnostuneelle villikkotytölle on oma nimityksensäkin, positiivisesti virittynyt poikatyttö. Toiseen suuntaan myönteisten ilmaisujen löytäminen onkin jo haastavampaa. Lapsityrannien isän reaktio poikansa tyttöilyyn ei ole mitenkään harvinainen: moni vanhempi pelkää lapsestaan kasvavan homon (mikä tässä on niin pelottavaa, on pohtimisen arvoista jo itsessään) tai transsukupuolisen (sama). Vastaaviin pelkoihin tyttöjen yhteydessä törmää harvoin. Asetelma juontaa juurensa valtahierarkioihin, joissa maskuliiniset toimintamallit määrittyvät useimmiten feminiinisiä korkeammiksi ja arvostetummiksi. Tytöksi pukeutuva poika ikään kuin luovuttaa miehistä valtaansa pois: esimerkiksi komedian ikiaikaisen naurattamiskeinon pukea miehet naisiksi on katsottu huvittavan ihmisiä juuri tästä syystä, kun taas miehiseen asuun pukeutunut nainen viestii valtaa ja statusta. 

Keskustelu sukupuolten tasa-arvon edistämisestä typistyy usein tilastopohjaiseen keskusteluun palkkaeroista, vanhempainvapaista ja työelämässä etenemisestä. Nämä ovat toki tärkeitä kysymyksiä, joissa onkin vielä paljon haasteita. On kuitenkin ymmärrettävä, että tasa-arvoa ei voida saavuttaa niin kauan, kun jo lapsesta lähtien opimme ymmärtämään, miten poikien jutut ovat tyttöjen juttuja arvokkaampia. Annan tässä viimeisen sanan Iggy Popille, koska en itse osaisi asiaa paremmin ilmaista. Hyvää naistenpäivää.   

Ajatuksia välikysymyskeskustelusta

Tällä hetkellä käynnissä oleva keskustelu perussuomalaisten tekemästä välikysymyksestä (joka koskee Puolustusvoimien säästöjä) on onnistunut herättämään itsessäni monenlaisia kysymyksiä. Alkoi jopa hivenen ahdistaa, kun Pentti Oinonen (ps.) puheenvuoronsa aluksi heilutteli sotilaspassiaan ja siteerasi sotilasvalaa: MINÄ oikeasti tiedän, miten nämä jutut menevät, olenhan armeijan käynyt ja siksi juuri oikea ihminen päättämään puolustuspolitiikasta. Minulla itselläni, kuten vähintään puolella suomalaisista, ei ole sotilaspassia emmekä ole vannoneet sotilasvalaa esimerkiksi sukupuolestamme johtuen. Tämä ilmeisesti tekee meistä täysin kyvyttömiä päättämään puolustuspolitiikasta, kenties vähemmän isänmaallisiakin - perussuomalaisten ajattelussa kun isänmaallisuus tuntuu usein typistyvän sotilaalliseksi maanpuolustustahdoksi. On tärkeää huomata, että puolustusvoimien uudistuksessa on ammattisotilailla, upseereilla, ollut tärkeä asiantuntijarooli. Tunteeko sotaväen kymmeniä vuosia sitten käynyt keski-ikäinen poliitikko puolustusvoimien nykytilan paremmin kuin siellä työskentelevä upseeri? Kysyn, en vastaa.

Päivä toisensa jälkeen saamme kuulla, kuinka taloudessamme ovat edessä kovat ajat: puhutaan jopa viiden miljardin säästöistä. Tuntuu älyllisesti epärehelliseltä olettaa puolustusvoimien olevan pyhä lehmä, jonka rahoitukseen ei saa missään olosuhteissa koskea. Niin populistiselta kuin se kuulostaakin, tässä ovat vastakkain maanpuolustus ja kansalaisten hyvinvointi. Jostain on leikattava, ja minä ainakin olen valmis leikkaamaan puolustusmäärärahoista. 

Kokonaan toinen ja laajempi asiakokonaisuus on kysymys maanpuolustuksen järjestämisestä ylipäätään. Puolustusvoimien perimmäinen tehtävä on suojella kansakuntaa ulkoiselta uhalta, ja näin ollen on tärkeää kysyä, mikä on se todennäköinen uhka, jolta meidän tulee puolustautua. Tuskin nykyolosuhteissa kukaan uskoo laajamittaiseen maahyökkäykseen, jota varten tarvitsisimme suuren reservin tykinruoaksi. Sen sijaan mahdollisia uhkia saattavat olla esimerkiksi ympäristötuhot tai kyberhyökkäykset. Tällaisia uhkia ei torjuta laajalla reservillä, vaan korkean osaamisen ammattilaisin. Moderni maanpuolustus onkin vähemmän, mutta parempaa. On parempi keskittää toimintoja ja keskittyä koulutuksen laatuun. 

Ainoa järkevä peruste vastustaa varuskuntien lakkauttamista ei olekaan puolustus- vaan aluepoliittinen. On toki epämiellyttävää lakkauttaa suuria työllistäjiä ennestäänkin huonosti toimeentulevilta syrjäseuduilta, mutta valitettavasti lakkautus on kaikin puolin tehokkaampi ja parempi säästökeino kuin toimintoja köyhdyttävä juustohöylä. 

Maa kutsuu, ministeri Gustafsson

En yleensä pidä argumentoinnista, jossa esimerkiksi poliitikon epämiellyttäviksi koettujen ajatusten väitetään johtuvan kyseisen poliitikon vieraantumisesta tavallisen ihmisen arjesta. Äsken kuitenkin sattui silmiini näkemys, joka oli niin kaukana todellisuudesta että olen pakotettu vetämään tämän kortin hihastani. Tarkoitan opetusministeri Jukka Gustafssonin Ylellä esittämiä pohdintoja opiskelijoiden työnteosta "hanttihommissa".

Etenkin suurissa kaupungeissa, joissa elinkustannukset ovat korkeat, opiskelijan on miltei poikkeuksetta tehtävä opintojensa ohessa töitä saavuttaakseen säädyllisen elintason. Niin kauan, kuin opintotuki on nykyisellä tasolla, Gustafssonin puheet voi kuitata joutavina jorinoina. Haluaisin nähdä, mistä ministeri aikoo löytää rahat, joilla korotettaisiin opintotuen tasoa niin, että se mahdollistaisi oikeasti täysipäiväisen opiskelun. Toki tämä minustakin olisi ideaalitilanne, mutta sen verran realismia täytyy olla että ymmärtää tämän olevan lähitulevaisuudessa mahdotonta.

Toisekseen moni ministerin mainitsemista töistä on sellaisia, joihin on vaikea saada työvoimaa ja joissa järkevän toimeentulon tuova kokoaikainen työ ei ole edes mahdollista. Esimerkiksi satamakaupungeissa monelle opiskelijalle lisätienestejä tuova laivasiivous on tällainen työ, samoin monet palvelualan hommat. Näinhän toki ei tarvitsisi olla, mutta muutos vaatisi työelämän perinpohjaista uudistumista eikä se ole yksin poliittisista päättäjistä kiinni.

Lisäksi työ "koulutusta vastaamattomassa" ammatissa voi olla erittäin opettava ja tärkeä kokemus nuorelle. Paitsi että työelämän yleiset pelisäännöt tulevat tutuksi, opiskelija oppii myös arvostamaan erilaisia töitä ja niiden tekijöitä. Itselleni esimerkiksi opiskeluaikainen työ kotimaan numerotiedustelussa antoi paitsi nuudeleita pöytään, myös opetti arvostamaan asiakasneuvontatyötä. On vaikea pitää puhelinpalvelun ammattilaisia paskaduunareina, kun tietää, miten raskasta työ epäsäännöllisine työaikoineen, huorittelevine asiakkaineen ja pienine palkkoineen on. On oireellista, miten perinteisen työväenpuolueen edustaja vihjaa joidenkin töiden olevan sopimattomia korkeakoulutetuille. Eikö kaikki työ olekaan yhtä arvokasta?  

Gustafssonin ajatus opintotuen kehittämisestä on toki hyvä, mutta valitettavasti ainoa aidosti kokopäivätoimisen opiskelun mahdollistava ja siihen kannustava uudistus olisi tuen roima tasokorotus. Niin kauan kuin tämä ei toteudu, meidän on hyväksyttävä opiskelijat kaupan kassoille ja harjanvarteen. Lisäksi ministeriltä unohtuu, että työnteko opintojen ohessa ei automaattisesti viivytä valmistumista ja että työnantajat arvostavat usein työkokemusta ylipäätään. 

Miehen oikeudesta synnyttää

Viime päivinä ovat etenkin iltalehtien otsikot huutaneet mielenkiintoisia sanomia: kohta miehetkin voivat synnyttää! Kyseisen episodin sivujuonteena sai jo yksi erityisavustaja kenkää ja nettikeskustelut käyvät kuumina. Ketäänhän ei raflaavien otsikoiden harhauttamana kiinnosta se tosiasia, että keskustelun kohteena olevassa lainmuutoksessa on kyse perustavanlaatuisesta ihmisoikeuskysymyksestä eikä mistään laillistetusta friikkisirkuksesta.

Suomen lainsäädäntö sukupuolensa korjauttaneiden kohdalla vaatii, että saadakseen lopullisen "sinetin" korjaukselle henkilön on suostuttava steriloitavaksi. Tälle ei ole mitään lääketieteellistä, pakottavaa tarvetta. Pakkosterilisaatiolla on jo sanana epämiellyttävän fasistinen kaiku: Suomessakin menneinä vuosikymmeninä steriloitiin esimerkiksi mielenterveysongelmaisia naisia. Klaus Härön elokuva Uusi ihminen käsittelee tematiikkaa Ruotsissa. Uudessa translaissa ei siis ole kysymys siitä, että kuka tahansa mies voisi yhtäkkiä pamahtaa paksuksi ja pyöräyttää poikaset, vaan suhteellisen pienen ihmisryhmän oikeudesta päättää omasta ruumiistaan. Asia on periaatteellisella tasolla erittäin tärkeä. Pakkosteriloinnit eivät kuulu sivistysvaltioon.

On surullista, miten harhaanjohtavalla uutisoinnilla on onnistuttu sotkemaan keskustelu asiasta täysin. Hommaforumin aihetta käsittelevän ketjun avausviesti kiteyttää sananvaihdon tason hyvin.

Aina silloin tällöin täälläkin olemme pohtineet, mitä seuraavaksi "suvaitsevaisuuden" rintamalla tulee tapahtumaan? Otetaanko moniavioisuuden laillistaminen esille, vaiko pedofilian laillistaminen?

Mutta marssijärjestys onkin näköjään tämä. Miehille oikeus synnyttää, ja arvatenkin seuraavaksi naisille oikeus siittää!

Olen täysin sanaton.

Persulaisesta taidekäsityksestä

Aki Kaurismäki sitten rohmusi odotetusti läjän parhaille kotimaisille elokuville myönnettäviä Jussi-patsaita Le Havrellaan, onnittelut taiteilijalle siitä! Elokuva ei ehkä ole Akin paras, mutta hänen mittapuullaan keskinkertainenkin on priimaa.

Luettuani uutisen Aamulehden nettisivuilta en malttanut olla vilkuilematta kommenttiraitaa. Ensimmäiset viestit onnistuivat mainiosti kiteyttämään sen, miksi Kaurismäki ei suomalaisten keskuudessa nauti läheskään sellaista arvostusta, joka hänelle kuuluisi.

Kaurismäki on sen luokan auteur, että 90% suomalaisista ei tiedä hänen taiteteoksistaan mitään. Tärkeintä on taide, ja nimenomaan todellisuudesta kauas harhautunut tekotaide.

Tällaista taidekäsitystä voisi kai kutsua väljästi persulaiseksi: taiteen tulee heijastaa todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ja ei-esittävä taide tuomitaan tekosellaiseksi. Määrittely on julma isoa osaa elokuvataidetta kohtaan, sillä tiukkaa realismia varten on oma esitystapansa, dokumentti. Samalla logiikalla esimerkiksi sadut ovat huonoa taidetta, samoin valtaosa muustakin kaunokirjallisuudesta. Kaurismäen Le Havre on kaunis aikuisten satu, jossa on onnellinen loppu ja syvällinen, humaani opetus, ja sellaisena sitä on arvioitavakin, ei jonkun ennalta määritellyn "todellisuuden" hologrammina. 

Tuolla "tietämisellä" kommentaattori tarkoittanee ymmärtämistä. Viekas ja elitistinen ohjaaja katsokaas on sisäänkoodannut kokonaistaideteokseensa sellaisia merkityksiä, joita ei tavan tallaaja saata laisinkaan tajuta. Ja tämähän on taas ihan täyttä jytkyä: ei millään taideteoksella, oli se sitten elokuva, kirja tai maalaus, ole mitään yhtä oikeaa tulkintaa vaan jokaisen katsojan näkemys on aivan yhtä hyvä ja oikeutettu. Taideteos syntyy vasta tulkinnassa.  

Ja tiedän kyllä, että perussuomalaisten vaaliohjelmaan ujutetut taidepoliittiset kannanotot ovat osoittautuneet ns. läpällä heitetyiksi. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, etteikö niiden henki vaeltaisi vahvana keskuudessamme.

Reality check

Itse kullekin tekee välillä oikein hyvää tuulettaa omia ajatuksiaan ja kyseenalaistaa arvojaan. Partnerini palasi tovi sitten lapsuudenystäviensä kanssa tekemältään mökkireissulta: monet näistä vanhoista tovereista rakentavat omakotitaloja, äänestävät Niinistöä ja harrastelevat kaikkea sellaista porvarillisen keskiluokkaista, jonka suuntaan me ja monet nykyisestä ystäväpiiristämme emme normiolosuhteissa edes sylkäisisi. Erilaisista arvomaailmoista ja poliittisista katsantokannoista huolimatta viikonloppu oli kuulemma ollut mahdottoman hauska ja samalla tervehenkinen reality check: maailmaa on punavihreän suvaitsevaisuuslarppijengin ulkopuolellakin.

Paitsi että yritys ymmärtää toisenlaisia ajatusmaailmoita on kohteliasta toisia ajattelijoita kohtaan, se auttaa näkemään myös oman ajattelun sudenkuopat. Ihminen on näet melkoisen altis syyttämään toisia erheistä näkemättä malkaa omassa silmässään. Ajatus tuli väistämättä mieleeni luettuani päätoimittaja Honkosen tuoreimpaan Vihreään Lankaan nakutteleman pääkirjoituksen. Honkonen kirjoittaa heti ensimmäisessä kappaleessa

Pekka Haavisto on oikeassa. Ei se mikään vastajytky ollut. Haaviston kampanja ei ole ketään vastaan. Se on pahimman vihollisenkin puolesta. Ilon kautta!

Haavisto ei ensimmäisellä kierroksella provosoitunut loanheittoon.

...mutta sitten nostaa kuitenkin esille esimerkiksi Niinistön "kirjastomaksulausunnon", joka on jo useaan otteeseen todettu pelkäksi spekulaatioksi ja väärinymmärrykseksi. Tämäkö, valikoitujen ja vieläpä virheellisten sitaattien tarkoitushakuinen jakaminenko ei sitten ole loanheittoa? Lanka kuitenkin on Vihreiden äänenkannattaja, joka tukee näkyvästi Haaviston kampanjaa.

Vastaavanlaiseen sokeuteen törmää valitettavan usein niin vasemmistolaisissa kuin oikeistolaisissakin piireissä. Helpostihan sitä tulee ajatelleeksi, että oma ajattelutapa on ainoa oikea ja se oikeuttaa sellaisenkin toiminnan, jota vastapuolelta pidettäisiin moukkamaisena. Esimerkiksi kun nostin esille edelliseen blogimerkintääni johtaneen toiminnan, monet haavistolaiset eivät kerta kaikkiaan suostuneet näkemään asiassa mitään ongelmallista. Toisaalta taas sitten Ossi Mäntylahden tarina Pahvi-Saulin pahoinpitelystä punkkarien toimesta on jo ehditty tuomita sosiaalisessa mediassa porvarien omaksi syyksi: mitäs veitte Saulinne sellaiseen paikkaan, jossa ilmapiiri ei ole lähtökohtaisesti järin oikeistolaismyönteinen. Tokihan Mäntylahti ystävineen olisi voinut omata (anteeksi) hieman enemmän tervettä itsesuojeluvaistoa, mutta oikeuttaako tuollainen ajattelemattomuus kimppuunkäynnin? Mielestäni ei.

Eli vielä kerran, ystävät: rauhaa, rakkautta ja spudo börde. Vielä pitää viikko kestää.