Aki Kaurismäki sitten rohmusi odotetusti läjän parhaille kotimaisille elokuville myönnettäviä Jussi-patsaita Le Havrellaan, onnittelut taiteilijalle siitä! Elokuva ei ehkä ole Akin paras, mutta hänen mittapuullaan keskinkertainenkin on priimaa.
Luettuani uutisen Aamulehden nettisivuilta en malttanut olla vilkuilematta kommenttiraitaa. Ensimmäiset viestit onnistuivat mainiosti kiteyttämään sen, miksi Kaurismäki ei suomalaisten keskuudessa nauti läheskään sellaista arvostusta, joka hänelle kuuluisi.
Kaurismäki on sen luokan auteur, että 90% suomalaisista ei tiedä hänen taiteteoksistaan mitään. Tärkeintä on taide, ja nimenomaan todellisuudesta kauas harhautunut tekotaide.
Tällaista taidekäsitystä voisi kai kutsua väljästi persulaiseksi: taiteen tulee heijastaa todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ja ei-esittävä taide tuomitaan tekosellaiseksi. Määrittely on julma isoa osaa elokuvataidetta kohtaan, sillä tiukkaa realismia varten on oma esitystapansa, dokumentti. Samalla logiikalla esimerkiksi sadut ovat huonoa taidetta, samoin valtaosa muustakin kaunokirjallisuudesta. Kaurismäen Le Havre on kaunis aikuisten satu, jossa on onnellinen loppu ja syvällinen, humaani opetus, ja sellaisena sitä on arvioitavakin, ei jonkun ennalta määritellyn "todellisuuden" hologrammina.
Tuolla "tietämisellä" kommentaattori tarkoittanee ymmärtämistä. Viekas ja elitistinen ohjaaja katsokaas on sisäänkoodannut kokonaistaideteokseensa sellaisia merkityksiä, joita ei tavan tallaaja saata laisinkaan tajuta. Ja tämähän on taas ihan täyttä jytkyä: ei millään taideteoksella, oli se sitten elokuva, kirja tai maalaus, ole mitään yhtä oikeaa tulkintaa vaan jokaisen katsojan näkemys on aivan yhtä hyvä ja oikeutettu. Taideteos syntyy vasta tulkinnassa.
Ja tiedän kyllä, että perussuomalaisten vaaliohjelmaan ujutetut taidepoliittiset kannanotot ovat osoittautuneet ns. läpällä heitetyiksi. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, etteikö niiden henki vaeltaisi vahvana keskuudessamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti