Koulutuksen kentiltä kuuluu kuitenkin huolestuttavia uutisia. Apulaisprofessori Venla Bernelius on laatinut opetus- ja kulttuuriministeriölle selvityksen koulutuksellisesta tasa-arvosta. Selvityksen keskeinen tulos on se, että lisääntynyt alueellinen ja sosiaalinen eriytyminen haastaa koulutusjärjestelmämme. Erityisessä riskissä Helsingin kannalta ovat sosiaalisesti huono-osaisilla alueilla olevat koulut.
Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Maailmalta tiedämme, että usein hyvinvoiva keskiluokka alkaa välttää kouluja, joissa on esimerkiksi paljon köyhiä tai maahanmuuttajataustaisia lapsia. Tämä saattaa johtaa myös opettajien saamisen hankaluuteen. "Koulushoppailussa" on suurelta osin kyse koulujen erilaisista maineista ja puskaradion vaikutuksesta, ei niinkään todellisista eroista oppimisessa ja opetuksessa.
Kuitenkin on myönnettävä, että oppilaiden erilaiset kotitaustat vaikuttavat myös opetukseen. Jos luokassa kovin monella on vaikkapa hankaluuksia opetuskielen kanssa tai muuten suurempi ohjauksen tarve, se syö opettajan resursseja. Ideaalitilanteessa luokat olisivatkin moninaisia: peruskoulu parhaimmillaan on paikka, jossa erilaiset ihmiset erilaisine taustoineen kohtaavat oppien tulemaan toistensa kanssa toimeen. Kaikille yhteisen peruskoulun merkitystä yhteiskunnan tasa-arvoisuudessa ei voi liikaa korostaa.
Mitä sitten koulujen eriytymiskehitykselle voisi tehdä? Tärkeässä asemassa on kaupunkisuunnittelu. Koska perheet useimmiten valitsevat lapselleen edelleen lähikoulun, on myös oppilaaksiottoalueilla merkitystä. Kaupunginosien segregoituessa segregoituu myös koulutus, ja tästäkin syystä esimerkiksi uusille asuinalueille olisi kaavoitettava erilaisia asumistyyppejä monipuolisesti. Ei myöskään ole mitään ydinfysiikkaa tajuta, että lisäämällä perheiden hyvinvointia muilla elämänalueilla helpottuu myös lasten koulunkäynti. Kirjoitan myöhemmin lisää koulun ja sosiaalitoimen yhteistyöstä sekä oppilashuollon merkityksestä.
Myös koulutuspoliittisia ratkaisuja on olemassa. Helsingissä on jo pitkään hyödynnetty niin sanottua positiivisen diskriminaation rahoitusta eli ylimääräistä tukea kouluille, joiden oppilaista suuri osa on pienituloisista, vähän koulutetuista ja/tai maahanmuuttajataustaisista perheistä. Tukea on käytetty esimerkiksi opettajien palkkaamiseen tai materiaalien hankintaan, ja sillä onkin pystytty pienentämään opetusryhmien kokoa. VATT:n tutkimuksessa muutaman vuoden takaa osoitettiin PD-tuen todella toimivan: se on muun muassa kasvattanut maahanmuuttajataustaisten oppilaiden ja poikien hakeutumista jatko-opintoihin roimasti. Tuki on kaupungin budjetissa vain murusia, mutta maksaa itsensä takaisin lasten ja nuorten toiveikkaampana tulevaisuutena. Tämä järjestelmä on syytä säilyttää ja kehittää nykyistäkin toimivammaksi.
Toinen tapa on tehdä lähikouluista houkuttelevia. Sijoittamalla erilaisia erityisosaamista tai kiinnostusta vaativia linjaluokkia, kuten musiikkiluokkia, myös lähiöiden kouluihin, nousee lähikoulujen status yllättävästi. Näiden suhteen on kuitenkin oltava tarkkana: linjaluokille on kannustettava hakemaan myös lahjakkaita ei-hyväosaisten perheiden lapsia. Erilaiset standardista poikkeavat koulupolut vaativat vanhemmilta aktiivisuutta ja systeemin tuntemista, ja tässä hyvinvoiva, koulutettu keskiluokka on vahvoilla. On huolehdittava, ettei linjaluokista tule nykyistä enempää eliitin turvasatamaa yhdenvertaisen systeemin sisällä. Ylipäätään mitä enemmän kouluvalintoihin lisätään pyrkimistä ja hakeutumista, sitä enemmän järjestelmä suosii niitä, jotka osaavat niitä hyödyntää. Toki tätä jossain määrin voidaan purkaa opinto-ohjauksella, mutta monet valinnat tehdään käytännössä niin aikaisin, että niistä tosiasiassa vastaavat vanhemmat.
Viime vuosien koulutuspolitiikka ei ole kaikin osin ollut onnistunutta, mutta silti toivoisin, ettei yhtenäisen peruskoulun ideaalia lähdettäisi romuttamaan. Ajatuspaja Suomen Perusta julkaisi tänään kirjan, jossa muun muassa toivotaan "yksityiskouluja, joihin pääsisi tasokokeiden eli oppilaan menestymisen perusteella, siis riippumatta vanhempien varallisuudesta". Tosiasiassahan tämä johtaisi nimenomaan sosioekonomiseen eriytymiseen, sillä tällaisiin tasokokeisiinhan hakeutuisivat nimenomaan hyväosaisten lapset - sama logiikka kuin linjaluokissa. Ja kun peruskoulutus eriytyy, se heijastuu koko yhteiskuntaan lasten ja nuorten erilaisina elämän edellytyksinä. Tämä ei ole oikeudenmukaista.
On tärkeä ymmärtää, ettei koulu ole yhteiskunnasta erillinen saareke: se heijastaa, uusintaa ja tuottaa eriarvoisuutta. Kuten Venla Bernelius toteaa: kun puhutaan koulujen eriytymisestä, niin oikeastaan puhutaan yhteiskunnan eriytymisestä ja siitä, kuinka huono-osaisuus tiivistyy. Kaikkia yhteiskunnan ongelmia ei voida ratkaista koulussa, mutta niitä voidaan helpottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti