tiistai 16. helmikuuta 2021

Pahapäisyydestä ja naiseudesta

Nickini Twitterissä on jo hyvän aikaa ollut pahapäinen nainen. Läppä sai alkunsa Sisä-Suomen poliisilaitoksen tempauksesta, jossa twiitattiin yhden yön ajan poliisioperaatioista kai tarkoituksena tutustuttaa ihmisiä työn arkeen. Näissä twiiteissä kuvailtiin toiminnan kohteita usein värikkäin sanakääntein, ja muutamassa viestissä esiintyi "pahapäinen nainen". Ajatus kiukkuisesta tamperelaismuijasta uhittelemassa Kissalan pojille huvitti (eikä reaktio ollut täysin vailla itseironiaa) ja nappasin nimen käyttöön.

Jostain syystä nimimerkki tuntuu aina silloin tällöin provosoivan ihmisiä, ja sitä suuremmalla syyllä siitä kiinni pidän silkkaa kettumaisuuttani.

Mutta miksi ihmeessä satunnaisen twitter-käyttäjän nimimerkki, jossa yhdistyy naissukupuoli ja kiukkuisuus, ärsyttää? Kelataan vähän taaksepäin. 

Kasarilla ja ysärillä tytöksi kasvaminen oli kasvamista monenlaisten rooliodotusten paineissa. Girl power oli vielä vuosikymmenten päässä, ja tytöille sallittiin huomattavasti vähemmän kulttuurista liikkumatilaa kuin pojille. (Toki erilaiset normit koskivat poikiakin.) Opin häpeämään temperamenttisuuttani ja impulsiivisuuttani - olinhan se tyttö, joka sai käytöksestä monia muita huonomman numeron suupalttiuteni ja levottomuuteni takia. Opin, että seurakunnan lisäksi naisen on syytä vaieta muuallakin. Opin mukautumaan, alistumaan, olemaan vihaamatta, hyväksymään.

Vasta aikuisena olen alkanut ymmärtää, että ne ominaisuuteni, joista minua lapsena pilkattiin, voisivatkin olla voimavara. Löysin kykyni raivoon.

******

Suuresti ihailemani Pet Shop Boysin Neil Tennant kirjoitti Select-lehteen syksyllä 1992 artikkelin otsikolla "Hate". Tekstissään hän toteaa muun muassa seuraavaa:


I hate positivity. The problem with positivity is that it’s an attitude that’s decidedly about lying back, getting screwed, and accepting it. Happily. It’s totally apolitical. It’s very, very personal and one-on-one. It’s not about changing society, it’s about caring about yourself. In fact, it’s totally about ignoring one’s economic role in society, and so it works in favor of the system. ... And positivity makes the world stay the same. Hatred is the force that moves society along, for better or for worse. People aren’t driven by saying, “Oh wow, I’m at peace with myself.” They’re driven by their hatred of injustice, hatred of unfairness, of how power is used.


En tiedä, mikä ihmisiä motivoi politiikantekoon, mutta itselleni se on ensisijaisesti viha epäoikeudenmukaisuuksien edessä. Puolisoni on jo tottunut siihen, että yhteiskuntaraivoni tason pystyy päättelemään siitä, millaisella volyymilla hakkaan näppistäni. Woody Guthrien kitara kuvainnollisesti tappoi fasisteja, itse taistelen rasisteja, seksistejä, luokkavihamielisiä, transfobeja, ilmastodenialisteja ja ties mitä vastaan läppärini takana suoltamalla kirosanoja vaihteleville alustoille. Maailma on täynnä julmuuksia ja vääryyksiä, eikä niitä vastaan taistella kukkasin. 

Yhä edelleen kulttuurissamme naisen vihaan suhtaudutaan eri tavalla kuin miesten: sille nauretaan, se infantilisoidaan, ruumiillistetaan tai seksualisoidaan. Vihaa ilmaisevat naiset saavat sosiaalisessa mediassa usein osakseen pilkkaa, keskenkasvuiseksi nimittelyä tai vihjauksia puolukkapäiviin - hiljaiseksi panemisesta puhumattakaan. Julkisuudessa äkäilevä nainen rikkoo monia kulttuurisia normeja, ja siksi hänet on pantava diskursiivisesti ruotuun. 

Politiikan kentilläkin kiukkuinen mies nähdään usein arvojensa tiukkana puolustajana ja periaatteidensa ajajana, ääntään korottava nainen samaistetaan lähinnä Pekka Puupää -elokuvien tiukkapipoiseen pirttihirmuun Justiinaan. Naisen kulttuurinen paikka on edelleen rajattu etikettisäännöin ja käytösohjein, ja niiden rikkojaa rangaistaan välittömästi. Muistatteko, miten Li Anderssonia ryöpytettiin hänen purskahdettuaan A-Studiossa "paskapuhetta" tilanteessa, jossa kyse oli todellakin siitä itsestään? Kuinka usein muistatte vastaavalla tavalla puututun mieskansanedustajien yksittäisiin sanavalintoihin?

Olen vilpittömän kyllästynyt myös siihen, miten monien suhtautuminen sorrettuihin ryhmiin (kuten vaikka maahanmuuttajiin tai transihmisiin) riippuu siitä, kuinka nöyrästi he jaksavat sortonsa kantaa. Vähemmistöillä on täysi oikeus olla vihaisia, eivätkä heidän asiansa parane puhetyyliä kyttäämällä vaan aktiivisella politiikalla. 

Lisäksi nykyinen keskustelu vihapuheesta ohjaa keskustelua helposti sivuraiteille. Loukkaamiseen ja toiseuttamiseen tähtäävä vihapuhe on aivan eri asia kuin vihainen puhe, ja näiden rajan tietoinen hämärtäminen pelaa taantumuksellisten pussiin. Totta kai vihapuhekin voidaan ilmaista vihaisesti, mutta usein se verhoutuu salonkikelpoisuuteen ja muodollisesti päteviin sanakäänteisiin. Ja sellainen puhe on monta kertaa vaarallisempaa kuin syrjinnästä kiukustuneen feministin ärhentely.

******

Löysin oman poliittisen identiteettini oikeastaan vasta annettuani itselleni luvan raivota. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että vetelisin täysimittaisia itkuraivareita kesken lautakunnan kokousten tai paiskoisin tavaroita seinille, jos en saa tahtoani läpi linjapapereita kirjoitettaessa. Kyse on ennemminkin siitä, että olen antanut itselleni luvan kokea tunteita poliittisten kysymysten edessä sen sijaan, että suhtautuisin asioihin ja ihmisiin vain kylminä numeroina ja kasvottomina tilastoina. Olen myös tullut siihen tulokseen, että joko tulen politiikassa hyväksytyksi omana itsenäni, kaikkine karvoineni tai sitten edustuksellinen demokratia saa pitää tunkkinsa. En aio pienentää itseäni enää yhtään patriarkaatin hyväksi. Suosittelen samaa muillekin. 

Aion siis jatkossakin olla se politiikan pahapäinen nainen™, joka tyrskähtelee twitterissä ja reagoi vääryyksiin varjoaan nopeammin. Joskus hävettää, mutta koko ajan vähemmän. 

Ei kommentteja: