sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kyllä poliitikko ei tiedä

Olen toista kertaa ehdolla kuntavaaleissa. Vaikka moni asia elämässäni on muuttunut neljässä vuodessa (muun muassa kotikaupunki), jotkut asiat pysyvät: huomaan jatkuvasti pohtivani, tiedänkö tarpeeksi. Tuntuu, etten voi olla pätevä kuntapäättäjä, jos en osaa ulkomuistista luetella tärkeimpiä budjetinkohtia, valtuuston voimasuhteita tai tiedä, kuinka monessa Helsingin koulussa kärsitään sisäilmaongelmista. Tietenkin ymmärrän tämän olevan varsin absurdia, koska kaikki nämä asiat ovat varsin helposti tarkistettavissa julkisista lähteistä. Ehkä kyse onkin ennemmin erehtymisen pelosta: poliitikon on äärimmäisen vaikeaa myöntää olleensa väärässä.
Nappasin perjantaina työpaikaltani junalukemiseksi Tommi Uschanovin teoksen Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos 2008) ja jäin täydellisesti koukkuun. Uschanov tuntui kirjoittavan juuri sellaisista asioista, jotka olen jotenkin alitajuisesti tiedostanut mutta joita en ole osannut mitenkään fiksusti kielellistää. Eräs kohta iski aivan erityisesti.
Vasemmisto, tai edes jokin sen osa, voisi kunnostautua ensimmäisenä merkittävänä poliittisena ryhmittymänä, joka myöntää, että se saattaa olla väärässä, ja kun sille sitten osoitetaan sen olevan jossakin väärässä, kunnostautua myös ensimmäisenä ryhmittymänä, joka myöntää olevansa väärässä. Ongelma on, että nykyisellään poliittiset instituutiot eivät  suosi totuuden puhumista vaan totuuden puhumista silloin, kun siitä on itselle hyötyä. (s. 101.)
Erehtymisen pelko on johtanut siihen, mikä poliittisessa keskustelussa näyttäytyy venkoiluna ja selkeiden kannanottojen puutteena. Toisaalta jos poliitikko saatuaan uutta tietoa jostain asiasta muuttaa kantaansa, häntä soimataan takinkäännöstä ja äänestäjien pettämisestä. Ei ole mikään ihme, että aloittelevan poliitikon on hankalaa muotoilla omia kantojaan: olenko nyt varmasti ottanut huomioon kaikki mahdolliset näkökulmat, etten vain olisi väärässä? Vai olisiko sittenkin parempi olla hiljaa?

Nykyinen poliittinen keskusteluilmastomme on kuin Kummelin progeurkuri, jolle tärkeintä oli, ettei tee elämässä virheitä. Kuitenkin maailma ympärillämme ei ole muuttumaton, tiede etenee ja ymmärryksemme erilaisista asioista kasvaa.  Poliitikollakin on oltava oikeus tarkistaa kantojaan muuttuvissa tilanteissa. Se ei ole takinkääntöä, vaan pompan korjauttamista räätälillä uuteen ja entistä parempaan uskoon niin, että kaikki tietävät, mitä on fiksattu ja miksi. Tämä on juuri sellaista rehellistä ja avointa politiikantekoa, jota uskon äänestäjien arvostavan. Toisekseen poliitikonkin on uskallettava myöntää julkisesti, ettei tiedä mutta voi ottaa selvää. Tämä on aina epämääräistä mutuilua ja kiemurtelua parempi vaihtoehto.

Olen menossa ensi viikolla elämäni ensimmäiseen kuntavaalipaneeliin, Animalian eläinsuojeluaiheiseen keskusteluun. Tiedän eläinpoliittisista kysymyksistä melko paljon jo ennestään, mutta aion suojata selustani tutustumalla silti huolella etukäteen järjestön toimittamiin materiaaleihin sekä myös vastapuolen näkemyksiin. Kuitenkin lupaan, että jos joudun paneelissa niin sanotusti tiedolliselle epämukavuusalueelle, myönnän puutteellisen asiantuntemukseni ja haastan kaikki muutkin poliitikot toimimaan vaalikentillä samoin. Uskaltakaa myöntää tietämättömyytenne ja myös, jos olette olleet väärässä. Se ei ole heikkoutta tai huonon poliitikon merkki vaan rehellisyyttä.

Ai niin, ja numeroni tulevissa vaaleissa on 118. Vanhana numerotiedustelun asiakasneuvojana tämä tietysti elähdyttää minua suuresti.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Miksi nuoret?

Nyt, kun Helsingin Vasen-lehti alkaa pikkuhiljaa olla taittokunnossa ja pahin opiskeluhärdellikin tuntuisi olevan taas hetkeksi takanapäin, on viimein aikaa miettiä hieman omaakin vaalikampanjaa. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, kärkiteemani tulevissa vaaleissa ovat nuoret. Niin turhake kuin presidentti Niinistön tavallisten asioiden kampanja olikin, se onnistui ainakin yhdessä asiassa, keskustelun herättämisessä. Tervehdin todella ilolla viime viikkoina noussutta kansalaiskeskustelua nuorten syrjäytymisestä, ja toivottavasti se johtaa myös käytännön toimenpiteisiin.

Ensi vuoden alussa voimaan astuva nuorisotakuu, jossa taataan alle 25-vuotiaille sekä alle 30-vuotiaille vastavalmistuneille koulutus-, harjoittelu-, työpaja- tai työpaikka kolmen kuukauden sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta, on juuri sellainen asia, jonka yhteydessä sopii hyvin käyttää fraasia "mahdollisuus vai uhka". Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa pykälä johtaa vain byrokratian lisääntymiseen, rangaistusten uhalla pakottamiseen ja niin kutsuttuun tempputyöllistämiseen. Parempi vaihtoehto olisi ottaa nuoren oma tilanne lähtökohdaksi ja lisätä oppilaanohjausta, joustoja ja yksilöllisesti räätälöityjä työllistymisohjelmia. Mitä varhaisemmassa vaiheessa nuoren ongelmiin kyetään puuttumaan, sen parempi. Koulujen henkilöstöresursseja on lisättävä etenkin oppilashuollossa: tarvitsemme lisää ammattitaitoisia koulukuraattoreita, koulupsykologeja, terveydenhoitajia ja myös koulunuorisotyötä. 

Erityisen huolestuttavaa on, että melkoisesta määrästä nuoria ei nykytilanteessaan edes ole kouluun tai työhön. Nimenomaan nuorille tarkoitettu mielenterveys- ja päihdetyö on ensiarvoisen tärkeää, ja jos ongelmat ovat perheessä, on koko perhettä hoidettava. Jokainen syrjäytynyt nuori on paitsi inhimillinen tragedia, myös merkki siitä, että hyvinvointivaltiomme turvaverkoissa on reikiä. Ne on tukittava.

Kuitenkin on muistettava, että aika iso osa nuoria voi oikein hyvin, jopa mainiosti. Myös he tarvitsevat huomiomme. Usein nuorisopalveluista puhuttaessa keskustelu supistuu pelkäksi nuorisotiloista puhumiseksi, ja tokihan toimiva alueellisten nuokkarien verkko onkin tärkeä osa kunnallista nuorisotyötä. Nuoria ei kuitenkaan voi siivota nuorisotiloille pois muiden kansalaisten silmistä, kuin reservaatteihin. Heillä on samanlainen oikeus ottaa kaupunki haltuun kuin aikuisillakin. Paitsi että kaupungissa on hyvä olla skeittipuistoja, graffitiaitoja sun muita nuorille tarkoitettuja harrastusalueita, nuorilla on oltava oikeus myös hengaamiseen siellä sun täällä - ja myös oikeus vaikuttaa omiin asioihinsa. 

Niin, siis miksi nuoret? Koska he ansaitsevat sen. Nuorisosta on puhuttu ongelmana jo tuhansien vuosien ajan, eikä diskurssi Platonin päivistä ole juuri muuttunut. Ei ole mikään ihme, että monet nuoret suhtautuvat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja yhteiskuntaan ylipäätään varsin torjuvasti, kun yhteiskunta ei itse ole valmis hyväksymään heitä. Nuoruusikä nähdään jonkinlaisena lapsuuden jälkeisenä häiriötilana, josta pitäisi mahdollisimman nopeasti kypsyä ja aikuistua kunnolliseksi veronmaksajaksi - ja samalla aiheutetaan monelle nuorelle kohtuuttomat paineet. Nuorella on oltava oikeus olla nuori.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pussikaljaa ja pullanpaistoa

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on mestariteos, jonka jokaisen toivoisi lukevan. Kirja kertoo kolmesta kolmikymppisestä Stadin sällistä, joiden päivät täyttyvät kaljanjuonnista, kahvittelusta, nopanpeluusta (tai sen yrittämisestä) ja yleisestä ajelehtimisesta pitkin Kallion katuja. Rimminen kuvaa sankareitaan lämpimän humanistisesti, vailla minkäänlaista moralismin häivää. Elämänmakuisiin hahmoihin on helppo samastua ja ihastua, ja kirjan loputtua heidän edesottamuksistaan haluaisi lukea lisää.

Samalla unohtuu täysin, että Pussikaljaromaani kertoo sellaisista ihmisistä, joista tavataan käyttää nimikettä "syrjäytynyt".

Viime päivien keskustelu Ihan Tavallisten Asioiden ympärillä on ollut äärimmäisen tärkeää ja paljastanut kouriintuntuvasti, miten erilaisissa maailmoissa ihmiset elävät. Jussi Jalonen ehti jo erinomaisessa bloggauksessaan pohdiskella Niinistön työryhmän turautusta porvariston sisäisenä keskusteluna, jolle tämänpäiväisen Hesarin juttu Kannelmäessä kasvaneesta Jari-Pekka Hietsillasta asettuu mielenkiintoiseksi antiteesiksi. Hillityssä charmissaan pyöriskelevälle yläluokalle saattavat pullanpaisto-ohjeet todella olla portti parempaan arkeen, mutta lähiöiden yksinhuoltajille ja ajelehtiville nuorille ne kuulostavat puhtaalta vittuilulta. Yhtä kaikki, keskustelu syrjäytymisestä typistyy turhan usein pelkiksi nikseiksi ja toimintamalleiksi, joissa itse syrjäytynyt pelkistyy vain toiminnan tahdottomaksi objektiksi. Syrjäytymiskeskustelussa itse syrjäytyneen ihmisyys hukkuu.

Puhuttaessa syrjäytyneistä on tärkeää ymmärtää, että syrjäytynyt itse saattaa kokea elävänsä aivan hyvää elämää eikä välttämättä näe sille vaihtoehtoja, ainakaan sellaisia, jotka johtaisivat parempaan elämänlaatuun hänen omilla mittareillaan. Jokainen syrjäytynyt, ajelehtiva tai mitä termiä haluammekin käyttää, on yksilö, jonka tunkeminen johonkin tiettyyn muottiin on alentavaa ja halventavaa, ja tästä syystä yhteiskunnan interventioidenkin on lähdettävä ihmisestä itsestään ja hänen elämäntilanteestaan lähtien. Mikäli yksi ainoa syrjäytymiseen tepsivä niksi olisi keksitty, se olisi varmasti jo yleisessä käytössä. 

Ja oli Tuulikki Ukkola siipeilijöineen mitä mieltä hyvänsä, yhteiskunnan tuki kuuluu kaikille sen jäsenille heidän tarpeistaan riippuen. Myös syrjäytynyt tarvitsee työttömyysturvaa, toimeentulotukea, päihdehuoltoa, kuntoutuspalveluita, perusterveydenhuoltoa - sitä varten meillä on hyvinvointivaltio. Porvariston patamustin siipi toki haluaisi siivota ihmisroskat pois omasta pullantuoksuisesta todellisuudestaan, unohtaen sen, että näiden yhteiskunnan tukimuotojen avulla moni syrjäytynyt saa takaisin kykynsä pullanpaistoon.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Kapitalismin karvainen käsi

Vasemmistonaiset järjesti viikko sitten oman kuntavaalistarttinsa, talousaiheisen Feminaarin. Paikalle oli tietenkin pakko tulla, sillä kuten moni osallistujista totesi, nämä naisten omat tilaisuudet ovat aina erittäin voimaannuttavia. Itsekin sain kosolti uutta tsemppiä vaalityöhön, josta kiitos kuuluu kaikille osallistujille, sekä alustajille että aktiivisille keskustelijoille. Olette parhaita!

Yhteiskunnallisessa keskustelussa elää sitkeänä oletus naisten kykenemättömyydestä talouspoliittiseen ajatteluun ja taloudelliseen keskusteluun ylipäätään. Oletus on muuttunut itseään toteuttavaksi ennusteeksi: yhä edelleen mediassa talouden asiantuntijoina esiintyvät lähes vain ja ainoastaan miehet, ja finanssisektorilla työskentelevistä naisten osuus on marginaalinen. Vasemmistonuorten puheenjohtaja, aina yhtä innostava Li Andersson piti feminaarissa globaalin talouden, kuntatalouden ja sukupuolen suhteista erinomaisen puheenvuoron, jota avaan lyhyesti seuraavassa.

Talouspolitiikan ja sukupuolen suhteista sekä talouspolitiikan sukupuolittuneista rakenteista puhutaan varsin harvoin. Helposti tulee ajatelleeksi, ettei taloudella ole sukupuolta, vaikka tilastojen valossa kapitalismin näkymätön käsi on vahvasti kiinni maskuliinisessa ruumiissa. Li kehotti esityksessään kaikkia naisia ottamaan talousasiat haltuun ja puhumaan niistä: talouspolitiikalla on sukupuolivaikutuksia, ja niistä puhuminen on aito feministinen teko. Kapitalismi ylläpitää sukupuolten roolijakoa, ja näistä alistavista rakenteista on voitava puhua myös feministisestä näkökulmasta.

Vaikka, kuten jokunen viikko sitten tässä blogissani kirjoitin, Euroopan talouskriisin ratkaisuista ei päätetä kunnissa, kriisi vaikuttaa kuitenkin väistämättä kuntatalouteen. Suomen kunnissa työskentelevästä henkilöstöstä noin neljä viidesosaa on naisia, joten paineet leikkauksille ja irtisanomisille kohdistuvat ensisijaisesti naisiin, joista suuri osa on vielä pienipalkkaisia ja epävarmoissa työsuhteissa. Yleiseurooppalainen tendenssi onkin ollut, että kriisissä kärsivät eniten vähäosaiset ja etenkin naiset. Välimeren maissa eurokriisin aiheuttamat leikkaukset ovat kohdistuneet erityisesti naisvaltaisille aloille: esimerkiksi Kreikassa julkisen sektorin palkkojen jäädytys on johtanut erityisesti naisten aseman heikkenemiseen. Eurokriisin vaikutuksesta naisiin eri Euroopan maissa löytyy muuten mielenkiintoista ja Lin puheita tukevaa tilastotietoa uusimmasta transform! europen julkaisusta, mikäli onnistutte sen käsiinne saamaan.

Suomessakin kriisi on heikentänyt etenkin naisten asemaa työmarkkinoilla. Lisäksi julkisen sektorin leikkaukset heikentävät naisten hyvinvointia, sillä tutkimusten mukaan naiset käyttävät julkisia palveluita miehiä enemmän. Nykyisissä poliittisissa keskusteluissa olisikin huomioitava sukupuolikysymykset entistä tarkemmin: esimerkiksi kuntauudistuskeskusteluista sukupuolinäkökulma on loistanut poissaolollaan. Lisäksi on oireellista, miten elvytystoimista puhuttaessa nostetaan aina esille miesvaltaisia aloja työllistäviä hankkeita, kuten tienrakennusta sen sijaan, että kohdistettaisiin toimenpiteitä naisvaltaisille aloille. Olisiko vanhuspalvelulain hoitohenkilökunnan määrää ohjeistava pykälä mennyt läpi, jos sitä olisi markkinoitu työllistävänä elvytystoimena? Mene, tiedä.


keskiviikko 5. syyskuuta 2012

KU 31.8. 2012: Prosessit, resurssit ja visio 2012

Kesän blogisessioni loogisena jatkumona päädyin Kansan Uutisten vuorottelevaksi jalkapallokolumnistiksi ja vakiovihjaajaksi. Ensimmäinen tuotokseni ilmestyi viime perjantain lehdessä, ja julkaisen sen nyt pienellä viiveellä täällä. Seuraava tekstini ilmestyy 5.10. ja tullee käsittelemään tuolloin ensi-iltansa jo saanutta Jari Litmanen -dokumenttia.

Prosessit, resurssit ja visio 2016

Tuskin ovat futisfanit ehtineet toipua edellisistä arvokisoista, kun jo seuraavien karsinnat vyöryvät päälle kuin Athletic Bilbaon hyökkäyskalusto Klubin maalille. Suomen miesten A-maajoukkue aloittaa MM-karsintaurakkansa viikon päästä perjantaina, jolloin vastaan asettuu Ranska. 

Ennakkoasetelmat peliin eivät Huuhkajien kannalta kovin ruusuisilta näytä, etenkään kun kenraaliharjoituksesta Pohjois-Irlantia vastaan ei kykenisi edes yltiöpositiivisista ”lopussa saatiin kulma” -lausunnoistaan tunnettu Muuris-Ana mitään kiittävää veistelemään. Historiankin valossa tilanne on kurja. Suomi ei ole onnistunut voittamaan fransmanneja vihreällä veralla koskaan: kerran on ylletty tasuriin, ja siitäkin on 45 vuotta. 

>>Suomi ei ole onnistunut voittamaan frans-
manneja vihreällä veralla koskaan.
Etukäteen etenkin Suomen puolustuskoneisto herättää huolta. Useiden Sami Hyypiän kaltaisten avainpelaajien lopettaminen näkyy pelin epävarmuutena, mikä oli etenkin Pohjois-Irlanti-pelissä todella huolestuttavaa. Eikä teräviä nokkia (vai sarvia?) hyökkäykseenkään ole liiaksi tarjolla: Schalken Teemu Pukki on toki parhaimmillaan maailmanluokan pelaaja, mutta peliaika kuninkaansinisissä on jäänyt valitettavan vähiin.

Päävalmentaja Mixu Paatelainen on nimennyt joukkueeseen ”El Pukin” lisäksi vain kaksi varsinaista hyökkääjää (Njazi Kuqin ja Riku Riskin), joiden tehtäväksi jäänee penkin lämmittäminen, ellei Mixu asemoi Pukkia kymppipaikalle. Onneksi sentään keskikentältä löytyy tehoja, ja esimerkiksi Rubin Kazanissa huikeaan vireeseen äityneeltä Roman Eremenkolta on lupa odottaa myös maaleja. Huuhkajilla onkin huutava pula nimenomaan kunnollisesta target-pelaajasta, jollaista maajoukkueessa ei ole nähty sitten Mikael Forssellin kunnian päivien. espanjalaistyyliseen ilman aitoa hyökkääjää pelaamiseen ei taida kuitenkaan Mixun materiaali ihan riittää...

Toisaalta jos on kotijoukkueen pakka ollut sekaisin, on Ranskankin miehistö kokenut isoja muutoksia. Valmentaja Didier Deschamps on valinnut joukkueeseensa paljon pelaajia Ranskan liigasta, joka lienee useimmille suomalaisille kohtalaisen tuntematon. Tokihan monet vaarallisiksi tiedetyt kehäketut, kuten Frank Ribery ja Karim Benzema, ovat kuuluneet Deschampsin rinkiin.

Mixu Paatelaisen mukaan Suomen joukkue on ”prosessissa, joka on kesken”. Näistä karsinnoista ei valitettavasti ole jättipottia tulossa, sen verran haastavaan karsintalohkoon arpa joukkueen vei. Huuhkajien prosessit ja resurssit lienevätkin suunnatut jo seuraaviin karsintoihin, joista EM-lopputurnaukseen selviytyy peräti 24 joukkuetta nykyisen 16:n sijaan. Tulevaisuuteen suuntaamista ennakoisi myös useiden nuorten pelaajien nostaminen maajoukkuerinkiin, esimerkkinä vasta 19-vuotias Jere Uronen ja jo mainittu 22-vuotias Pukki.

Ranska-peliä seuraavana päivänä luodaan kuitenkin katse hetkeksi menneisyyteen, sillä tuolloin Stadikalla Respect-ottelussa nurmelle marssii Suomen ”kultainen sukupolvi” Jari Litmasen ja Sami Hyypiän johdolla ottamaan mittaa entisistä joukkuekavereistaan.

Toisten ihmisten kunnioitus on ollut viime päivinä framilla entisten maajoukkuepelaajien yhteydessä muutenkin: Joonas Kolkka kertoi Kymppipaikka.fi-sivustolle häpeävänsä uusnatsimenneisyyttään ja arvostavansa nykyään ihmisiä heidän syntyperästään riippumatta. Futiksen ja rasismin epäpyhästä allianssista voisi kirjoittaa pidemmältikin, mutta jääköön toiseen kertaan – merkkimäärä tuli täyteen, mutta jutut ei...