maanantai 28. marraskuuta 2011

Meiän Jonnella on nyt toi rasistinen vaihe meneillään

Tämä kirjoitus perustuu osin lauantaiseen piirikokouspuheenvuorooni.

---
Työskennellessäni verkossa nuorten parissa olen huomannut viime aikoina erään asian: rasististen puheiden valtavan yleistymisen. Tämä tuskin tulee yllätyksenä edes Juha Miedolle, sillä saa olla todella sokea ollakseen huomiomatta suomalaisen keskustelukulttuurin viimeaikaista kehitystä. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Ilmiön huolestuttava oire on esimerkiksi se, että Lieksan paljon julkisuutta saaneessa Facebook-jupakassa nuorin kansanryhmää vastaan kiihottamisesta epäilty ja siksi kiinniotettu oli 15-vuotias.

Viime vuosina kotoinen yhteiskunnallinen keskusteluilmapiirimme on muuttunut tietyiltä osin valtavasti. Nykyään tuntuu olevan luvallista sanoa omalla nimellään julkisesti asioita, joita olisi vielä joku aika sitten pidetty täysin sopimattomina, ne olisi joko vaiennettu kuoliaiksi tai niistä olisi noussut julmettu kohu. Tarkoitan tässä tietenkin julkiseen kielenkäyttöön pesiytynyttä rasismia, joka tuo usein mukanaan muutakin vihamielisyyttä kuten homofobiaa ja karkeaa seksismiä. On tärkeää ymmärtää, että laskemalla yleisesti hyväksytyn ilmaisun rimaa alemmas, annamme samalla mahdollisuuden julkisuuden reunamilla operoiville ääriaineksille harjoittaa omaa, usein laitonta toimintaansa. Esimerkiksi Dan Koivulaakso on tuonut rasismin hiljaisen hyväksynnän tätä puolta ansiokkaasti esiin, kiitos hänelle siitä.

Olen erityisen huolestunut nuorista, joita rasistinen puhe ja toiminta kiehtovat. Nuorilla toki on usein tarve järkyttää ja shokeerata, mutta minkälaiseen toimintaan he patoutumansa kanavoivat, kertoo paljon yhteiskunnasta, jossa elämme. Emme voi kategorisoida nuorten syrjivää kielenkäyttöä ainoastaan provosoinnin tarpeesta johtuvaksi, koska näin tehdessämme kiellämme ongelman olemassaolon ja typistämme toiminnan ainoastaan nuoren luonnolliseksi kehitysvaiheeksi. Ja vaikeneminen on hiljaista hyväksyntää. 

Meillä aikuisilla on valtava vastuu kasvattaessamme lapsia ja nuoria, sillä he luovat tulevaisuuden maailman. Meidän ei tule hyväksyä ympärillämme minkäänlaista syrjivää puhetta saati toimintaa, ei nuorilta eikä aikuisilta. Ihmisarvon kunnioittaminen kuuluu kaikille, ja minusta on hienoa, että puheenjohtajamme ja presidenttiehdokkaamme Paavo Arhinmäki on nostanut tarmokkaasti näitä asioita yleiseen keskusteluun. Me tarvitsemme arkipäivän antirasismia, rohkeaa puuttumista havaitsemiimme epäkohtiin.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Vassareilla on hauskempaa

Eilen Helsingin Vasemmiston syyskokouksessa piiritoimikunnan varapuheenjohtajaksi valittu Jukka Liukkonen sanoi esittelypuheenvuorossaan haluavansa tehdä puoluetoiminnasta hauskaa. Ja näinhän sen pitää ollakin: eihän kukaan jaksa pitkän päälle toimia järjestössä, jonka protokollaan ja ohjesääntöön ei mahdu ensinkään huumoria. Olen sitä mieltä, että ainakin Helsingin Vasemmistossa ollaan tässä suhteessa jo pitkällä. Esimerkiksi viime eduskuntavaalien aikaan hyvä fiilis näkyi kauas: tapahtumat kiinnostivat ja bileisiin saattoi olla sadan metrin jono. Kiinnostus näkyikin sitten lisäpaikan saamisena.

Eilinen piirikokous oli kaikin puolin ilahduttava kokemus. Piirin reippaasti kasvanut jäsenmäärä näkyi myös kokousväen runsastumisena, ja Malmin työväentalo olikin ihan tupaten täynnä ihmisiä, joista moni oli mukana ensimmäistä kertaa. Puheenvuoroja jouduttiin rajoittamaan ehkä vähän turhankin rankasti, sillä todella monella tuntui olevan tärkeää sanottavaa. Itse kävin pitämässä puheenvuoron rasisminvastaisen työn tärkeydestä, ja ilmeisesti puheenvuoro oli väen mieleen, sillä useampikin tuli minua siitä jälkikäteen kiittelemään. No, ainakin jännitin ihan hirveästi - puhujapöntöstä puhuminen tuntuu aina vähän luonnottomalta, eikä liian alas aseteltu mikrofoni (jonka Siros-Jiri ystävällisesti uudelleenasemoi) ainakaan auttanut asiaa.

Helsingin Vasemmisto elää selvästi uudistumisen aikaa, mikä näkyi myös eilen valitussa piiritoimikunnassa. Todella moni valituksi tullut on uusi toimessaan, ja suurin osa edustaa väljästi määriteltynä omaa sukupolveani. Itsekin olin ehdolla, ja tällä kertaa äänet riittivät varapaikkaan, mistä olen vilpittömän iloinen. Edelleen varsin tuoreena helsinkiläisenä nimeni ei ole ihmisille vielä kovin tuttu, mutta eteenpäin mennään koko ajan. Onnittelen lämpimästi koko uutta toimikuntaa, erityisesti sen linkkiläisiä jäseniä Mikko Koikkalaista ja Elina Turusta sekä varoja Ilkka Levää ja Jami Järvistä - ja tietenkin vpj Jukkaa.

Tästä on hyvä lähteä eteenpäin kohti presidentinvaaleja sekä syksyllä odottavia kuntavaaleja, joissa aion asettua ehdolle. Tarkoitukseni on keskittyä kampanjassani erityisesti nuorten sekä nuorten aikuisten asioihin. Vaalipuuhastelua käynnistelen pikkuhiljaa, mutta jo nyt olen perustanut julkisen Facebook-sivun, jonka kautta puuhiani voi seurata. Hyvällä fiiliksellä, pienellä budjetilla, ilon kautta varapaikka tavoitteena :)

lauantai 15. lokakuuta 2011

Täytyy uskaltaa

Kävin äsken Vasemmiston teltanpidon lomassa tutustumassa Narinkan Torikokous-tapahtumaan ja vaikutuin, voisi melkein sanoa että liikutuin. Erilaiset ihmiset tarttuivat mikkiin ja puhuivat yleisölle kuka mistäkin tärkeästä asiasta, kuka opintotuesta, kuka lapsiperheistä, kuka talouspolitiikasta. Kyynisempi voisi väittää, ettei yksittäisillä ilmaan heitetyillä ajatuksilla ole mitään merkitystä eivätkä ne johda mihinkään todelliseen muutokseen.Tällaisten tapahtumien arvo onkin syvemmällä. 

Demokratia ei ole jotain tuolla jossain, vaan se on tässä ja nyt. Valitettavan usein kansalaisten kontribuutio demokratiaan jää satunnaisten kansanäänestysten varaan, ja monet mieltävätkin numeron kirjoittamisen lappuun olevan ainoa tapa, jolla kansalainen voi valtarakenteisiin vaikuttaa. Kyse ei ole siitä, etteikö muita vaikuttamisen ja toiminnan mahdollisuuksia olisi, vaan siitä, ettemme osaa ja uskalla niitä käyttää. Kun ihminen uskaltautuu käyttämään puheenvuoron toritapahtumassa, hän ehkä rohkaistuu puhumaan tärkeiksi kokemistaan asioista muutenkin, etsii vaikuttamisen keinoja ja foorumeita ja mikä tärkeintä, innostaa muita kaltaisiaan tekemään samoin. Kuten olemme arabimaailmasta nähneet, todella suuret, vallankumouksellisetkin uudistukset voivat syntyä ruohonjuuritasolla. Mutta vallankumouksetkin vaativat ihmisiä syntyäkseen.

Erityisen tärkeää on kannustaa ja rohkaista nuoria toimimaan ja ottamaan kantaa. Tuoreessa OKM:n Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmassa mainitaan demokratiakasvatuksen edistäminen peruskoulussa, mikä onkin erinomainen linjaus. On vain muistettava, että kasvatuksen on oltava osallistavaa, valmiuksia antavaa eikä ainoastaan tiedon kaatamista oppilaiden päähän. Nuorissa on tulevaisuus -jargon on täyttä höpönlöpöä, jossa kauniiden sanojen varjolla estetään nuorilta osallistuminen nykyisyydessä. Heillä on oikeus toimia jo tänään.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Ilmoita nettipedofiileista!

Täytyy tunnustaa: olin aluksi hieman hämmentynyt oman työnantajani vastikään julkaisemasta kyselystä lasten seksuaalisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä netissä. Tulokset näyttivät niin rumilta suhteessa useisiin aikaisempiin tutkimuksiin, että aloin väkisinkin epäillä otoksen vinoutuneisuutta tai jotain muuta selittävää tekijää. Vasta kun tuhansille suomalaisnuorille tehty Kouluterveyskyselykin antoi samansuuntaisia lukuja, jouduin myöntämään erheeni. Tokihan olen aiemminkin ymmärtänyt asian vakavuuden, mutta ongelmakentän laajuus tuli silti yllätyksenä. Kyselyiden perusteella voinee varsin pätevästi väittää, että lasten ja nuorten häirintä verkossa on lisääntynyt viime aikoina tuntuvasti Suomessa. 

Tärkeä osa ongelmaa on, että vain murto-osa häirintätapauksista päätyy viranomaisten tietoon. Avainkysymys onkin, kuinka saada lapset ja nuoret kertomaan jollekulle, edes vanhemmilleen, kokemistaan ikävistä asioista. Seksuaalinen kanssakäyminen, online tai offline, on monelle vaikea ja häpeällinen aihe, johon liittyvät nolot kokemukset halutaan pitää omana tietona eikä tuottaa lisää huolta omaisille. Lapsen ja aikuisen välisen luottamuksen merkitystä ei voi tässäkään liiaksi korostaa.

Hyväksikäyttöön ja häirintään liittyvä valistus on äärimmäisen tärkeää. Jokaisen lapsen ja nuoren olisi ymmärrettävä, että kaikenlainen seksuaalisväritteinen keskustelu, tapaamisten ehdottelu tai vaikkapa alastonkuvien pyytäminen on rikos, josta kuuluu ilmoittaa poliisille. Tämä on nykyään vieläpä varsin helppoa virtuaalipoliisin aloitettua toimintansa. On tärkeää tiedostaa myös se, että kertomalla kokemastaan poliisille voi suojata paitsi itseään, myös tuhansia muita. Pedofiilejä liikkuu verkossa verraten vähän, mutta pelkästään yhdellä heistä saattaa olla tuhansien lasten kontaktit. Onkin tavallista, että lapseen kohdistuvan häirinnän tutkinnassa paljastuu useita uhreja lisää.

Lasten ja nuorten nettiarki on aivan tavallista arkea siinä missä koulunkäynti tai harrastukset. Vanhempien on hyvä keskustella lastensa kanssa myös heidän netinkäyttöönsä liittyvistä asioista: luontevan keskusteluyhteyden muodostaminen helpottaa myös mahdollisten väärinkäytösten paljastumista. Ylivoimainen valtaosa lapsista ja nuorista osaa toimia netissä fiksusti ja vastuullisesti, mutta hämmentävien seksuaalisuuteen liittyvien asioiden edessä menee moni aikuinenkin tolaltaan. Eikä tämäkään asia paremmaksi hyssyttelyllä, kauhistelulla ja paniikinlietsonnalla muutu.  

torstai 22. syyskuuta 2011

Billy Elliot ja äijäjooga

Ihmisillä on kummallinen viehtymys sukupuolittamiseen. Onhan aivan luonnollista, että tytöt puetaan vaaleanpunaiseen ja laitetaan harrastamaan klassista balettia, siinä missä pojat rymyävät kuralammikoissa ja pelaavat lätkää. Tosiasiassa maailma ei ole näin yksioikoinen: vaikka toki moni pikkutyttö pitääkin "tyttömäisistä" ja poika "poikamaisista" asioista, saattavat lasten mieltymyksiin kohdistuvat aikuisten oletusarvot ohjata esimerkiksi harrastusvalintoja lasten omien intressien ja taipumusten vastaisesti. Hyvä esimerkki tästä on brittiläinen Billy Elliot -elokuva, jossa työväenluokkainen isä ei suostu hyväksymään poikansa "feminiinistä" tanssi-innostusta. Leffa tuli väistämättä mieleeni, kun luin tämän Ylen uutisen pojille suunnatuista tanssitunneista. Idea sinänsä erilaisesta, rokimmasta tanssista on ihan hyvä ja kannatettava, mutta taustalla lymyää epäilyttävä heteroseksismi.

Poikien tanssitunnilla harrastajia motivoidaan vauhtileikkien ja pojille sopivan musiikin avulla. Minna Palokangas-Sirviö kuvailee, että poikien maailmassa, samoin kuin tanssitunnilla tulee esille rajuus. Esikuvat tulevat taistelumaailmoista.
- Käytämme paljon räp-musiikkia. Se on tullut kadulta, miesten maailmasta. Liikkeet, liiketyyli ovat vahvempia ja selkeämpiä kuin tyttöjen tanssissa. Tyttöjen kanssa tekniikkaa hiotaan jo paljon aiemmin. Poikien tekniikka on breakin, hiphopin ja nykytanssin sekoitusta.
Mitä ihmettä on "pojille sopiva musiikki"? Ja miksi pojilla on oikeus "olla poikia", leikillisiä pidempään, kun tyttöjen kanssa "tekniikkaa hiotaan paljon aiemmin"? Ja tärkeimpänä kysymyksenä, miksi jako erilaisiin tanssitapoihin tehdään sukupuolen eikä kiinnostuksen ja kyvykkyyden mukaan? Tokihan on hienoa, että myös pojat ovat löytäneet tanssin, mutta miksi tässä pitää sukupuolta erikseen korostaa? Kyse taitaa olla vähän samanlaisesta ilmiöstä kuin äijäjooga: vaikkei joogalla ole sukupuolta (ja esimerkiksi oman lajini astangan perustaja, guru Sri K. Pattabhi Jois oli mies), mielletään se silti naisten harrastukseksi. Mieheyttä korostamalla tehdään ero perinteiseen joogaan ja tanssiin, joiden harrastaminen saattaisi tuoda habitukseen epäilyttävää feminiinisyyttä. 

Lasten harrastuksiin pitäisi voida suhtautua avoimin mielin, ilman keinotekoisia sukupuolen määrittämiä rajoitteita. Valistuneen vanhemman voi vain olla vaikea tehdä fiksuja valintoja, jos harrastusten ohjaajien käsitys sukupuolesta on normatiivinen ja kankea. Lapsia pitäisi kuitenkin kohdella ensisijaisesti lapsina, ei tyttöinä ja poikina, joilla sukupuolensa vuoksi olisi muka automaattisesti tietynlaisia taipumuksia.

maanantai 22. elokuuta 2011

Lehdistön someongelma

Sanaleikistä kiitos herra Kaasuputkelle

Sosiaalinen media on sanapari, joka tuntuu monissa herättävän perustettomia, lähes vainoharhaisia pelkotiloja. Tai ainakin sellaiseen johtopäätökseen on helppo tulla perinteistä, etenkin printtimediaa seuraamalla, ja sieltähän kajahtaa tunnetusti VLHM:n eli valkoisen lihaasyövän heteromiehen, tässä tapauksessa vielä keski-ikäisen ja keskiluokkaisen, ääni. Aamuporv... siis anteeksi, Aamulehden entinen päätoimittaja, nykyinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan isokiho Matti Apunen totesi jokunen kuukausi sitten Pressiklubissa, että hänen mielestään on aivan sama kertooko jonkun asian julkisella facebook-seinällä vai kolmen ihmisen suljetussa chatissa. Apusella ei väittämänsä mukaan ole lärvikirjatiliä, eikä näemmä myöskään minkäänlaista suhteellisuudentajua saati edes halua tutustua koko aihepiiriin. Sohia voi toki aina summamutikassakin.

Apusen möläytys tuli mieleeni törmättyäni tämänpäiväisen Kalevan pääkirjoitukseen, jossa toistuivat hyvin samanlaiset äänenpainot: sosiaalinen media on paha paha asia, josta yksinkertaisesti on mahdotonta löytää mitään hyvää. En väitä, etteikö netissä ja sosiaalisessa mediassa olisi paljon kielteisiäkin puolia, mutta niiden ylenpalttinen korostaminen tekee väkivaltaa ilmiön monipuolisuudelle. Esimerkiksi paljon parjattu Facebook tai muut yhteisöpalvelut voivat olla parhaimmillaan ihmiselle tärkeitä verkostoitumisen välineitä, ystävyyssuhteiden syntymispaikkoja, huvia ja hyötyä. Ja kuten esimerkiksi arabikevät ja Wikileaks ovat osoittaneet, ne voivat olla oikeissa ja osaavissa käsissä myös aidosti vallankumouksellisia välineitä. Tätäkö mattiapuset pelkäävätkin? Verkkohan on hyvin demokraattinen väline, jossa periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus julkaista mitä tahansa. Mediakentän laajentuessa ja monipuolistuessa ihmiset ovat vähitellen alkaneet ymmärtää, että kaikki mikä on lehteen kirjoitettu ei välttämättä olekaan totta. Sosiaalinen media tarjoaa vastaäänen, mahdollisuuden toisenlaisille uutisille ja kertomuksille.

Yksilötasolla netti voi olla tärkeä henkireikä. Kouluampujien sun muiden häiriintyneiden Youtube-postauksia kauhistellessa unohtuu se, että netti tarjoaa vertaistukea myös terveemmistä harrasteista kiinnostuneille. Netissä ja sosiaalisessa mediassa kohtaavat vaikkapa neulojat, futisfanit, koiraihmiset, anime- ja mangaharrastajat, löytävät kaltaisiaan ja saavat elämäänsä sisältöä, jota voisi muualta olla vaikea löytää. Ennen kaikkea sosiaalinen media ei ole mikään kauhistuttava "jokin" vaan osa ihmisten arkista elämää. Valistaminen sosiaalisen median varjopuolista on toki ihan kannatettava ajatus, mutta lähtökohtana pitäisi ennemminkin olla järkevään netinkäyttöön kannustaminen, virittävää valistusta kieltojen ja pelottelun sijaan. 

lauantai 6. elokuuta 2011

Hän ei kestä ilman naista, hän raiskaa?

Osallistuttuani Helsingin Slut Walkiin ja seurattuani koko illan useilla keskustelupalstoilla aiheesta virinnyttä debattia olen pakotettu tekemään seuraavanlaisen johtopäätöksen: miehet ovat alkukantaisia viettieläimiä, jotka vain eivät kykene hallitsemaan libidoaan nähdessään lyhyen hameen, avonaisen kaula-aukon tai korkeat korot. Nimimerkki "Beeta", kirjoittaa Hesarin jutun kommenttiraidalla näin:

En osaa sanoa tutkimuksista, enkä ole koskaan ketään sukupuoliyhdyntään pakottanut, mutta ihan näin maalaisjärjellä ja arkikokemusten pohjalta haluan sanoa, että paljastavasti pukeutunut nainen herättää sukupuolivietin voimakkaammin kuin esimerkiksi pahvilaatikkoon sonnustautunut naishenkilö.

Voi olla. Lisäksi on ilmeistä, että monet naiset pukeutuvat esimerkiksi baariin mennessään sillä silmällä, että saattaisivat löytää kapakista vaikkapa tyttö- tai poikaystävän tai miksei ihan vilpittömästi pelkkää seksiseuraa. Monet keskustelijat muistuttavat, miten pukeutuminen on viesti ja että body languagella on ihmisten välisessä kanssakäymisessä valtaisa merkitys. Kyllä, mutta miten voidaan vetää yhdysmerkit parinmuodostushakuisuuden ja raiskaukseen yllyttämisen välille? Kukapa meistä ei haluaisi näyttää viihteelle lähtiessään kauniilta, haluttavalta, jopa seksikkäältä. Siihen on oltava oikeus meillä kaikilla, niin naisilla kuin miehillä. Tämä on lutkamarssin viesti: ei meidän pidä hävetä omaa ruumistamme ja pukeutua pahvilaatikkoihin, ettemme vain tulisi raiskatuiksi. Kuten eräs Helsingin marssin kyltti julisti: Jos haluan munaa, pyydän sitä. Meillä on oikeus olla seksuaalisia, mutta meillä on myös oikeus päättää itse, miten sitä osoitamme.

Raiskaus on rikos eikä se ole koskaan uhrin vika, oli hän pukeutunut miten tahansa, liikkui hän missä tahansa, oli päihtynyt tai ei. Yksikään näistä tekijöistä ei oikeuta väkisinmakuuta eikä tee siitä vähemmän tuomittavaa.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Black people can't dance

Kiitoksia Netalle tähän blogikirjoitukseen johtaneesta "kenttätyöstä" ja Sebulle otsikkoideasta :)
---------------------------------
Epäilemättä moni vanhempi tai ammattikasvattaja otaksuu, että niin kauan kuin lasten ja nuorten pelaamat konsoli-, netti- jne. pelit eivät sisällä seksiä tai silmitöntä väkivaltaa, ne ovat ok. Kuitenkin näennäisen viattomat ja leikilliset pelit saattavat sisältää piiloisia merkityksiä ja oletuksia, joita satunnainen käyttäjä ei välttämättä edes huomaa. Netin suosittuja pelejä kannattaakin tarkastella sekä sukupuolen että etnisyyden näkökulmasta. Tartun tässä vain muutamaan esimerkkiin, etsikää itse lisää ja raportoikaa poikkeavuuksista! ;)

HabboHotel on virtuaalimaailma, jota suosivat aivan pienetkin lapset ja jonka kanssa monet virallisetkin tahot tekevät yhteistyötä. Habbossa jokainen käyttäjä luo oman avatar-hahmonsa, jonka voi sitten kustomoida mieleisekseen. Minusta on kuitenkin oireellista, että kaikilla valittavissa olevilla Habbon naishahmoilla on suhteettoman suuret rinnat samalla, kun pojiksi identifioituville on tarjolla hyvinkin lapsekkaita hahmoja. Jos hahmon tissit tuntuivat minusta, aikuisesta naisesta, kummallisilta, miltähän ne mahtavat tuntua alakoululaisesta tytöstä? Habbon maailma ikään kuin tarjoaa pojille mahdollisuuden olla poikia, mutta tytöt pakotetaan aikuisen, seksuaalisen naisen muottiin. 

5Street on taas ehkä vähän isommille nuorille suunnattu virtuaalinen tanssipeli, jossa niin ikään luodaan oma hahmo. Pelissä ei ole mahdollista luoda kuin valkoihoisia hahmoja, mikä on mielestäni a) käsittämätöntä, b) röyhkeää ja c) tuomittavaa. Peliä markkinoidaan näyttävästi esimerkiksi televisiomainoksin aivan kaikille nuorille, mutta samalla pelin sisältö torjuu "tavallisesta suomalaisesta" etnisesti poikkeavat. Näissä bileissä ei ole transnationaaleille habituksille tilaa. Oletan, että pelin suunnittelijat eivät ole tehneet tätä tietoisesti (tai ainakin toivon niin), mikä kertoo paljon kulttuurimme piilo-oletuksista. Emme miellä valkoisuutta etnisyydeksi tai väriksi vaan normiksi. 

Anna Rastas kirjoittaa väitöskirjassaan (2007, 125-126) näin:

Se kulttuurinen kuvasto - satukirjoineen, mainoksineen ja lakupapereineen - joka suuntaa havaintojamme, ei --- ole merkityksetön. Vähäpätöisinä pidetyt asiat voivat olla merkityksellisiä paitsi lasten myös aikuisten maailmassa. --- Asenteiden muuttuminen edellyttää myös ympäröivän kulttuurin muuttamista. Tasa-arvoisen kohtaamisen todennäköisyys on pienempi ympäristössä, jossa vallitsevat kulttuuriset kuvastot määrittävät jotkut alempiarvoisiksi.

Kuten kaikki kulttuurituotteet, myös pelit ovat politiikkaa ja niiden suunnittelussa tehdyt valinnat poliittisia. Millaisia pelejä sinä haluaisit lapsesi pelaavan?

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Minun ruumiini on minun

Törmäsin aamulla juttuun, joka sai minut todella vihaiseksi (kiitos vinkkauksesta Saila Ruuth!). Ja kuten tavallista, ärtymys purkautuu manifestointina. 

Siskot, arvostakaa ruumistanne. Teidän on mukavampi elää, kun hyväksytte itsenne. Arvostus tarkoittaa myös sitä, että ymmärrätte, mikä on ruumiillenne hyväksi. Kun syö terveellisesti ja oman tarpeen mukaan, nukkuu riittävästi, lepää kun on sairas ja liikkuu kun liikututtaa, voi hyvin. Älkää antako muiden kertoa, mikä on teille hyväksi. Te tunnette ja tiedätte sen itse. Kuulostelkaa kehoanne ja oppikaa tuntemaan se.

Älkää antako kenenkään muun määritellä ruumistanne. Tehkää se itse. Te päätätte, miltä näytätte, mitä kehollanne teette ja missä sen rajat menevät. Ymmärtäkää, että muoti ja trendit ovat kapitalistisen logiikan mukaista bisnestä, jonka päämääränä ei ole teidän hyvinvointinne vaan voiton maksimointi. Nauttikaa kauniista vaatteista ja trendikkyydestä jos haluatte, mutta älkää alistuko pääoman huoriksi. Älkää antako markkinavoimien päättää, miltä näytätte vaan tehkää se itse.

Määrätkää itse kehonne rajat. Suostukaa vain sellaiseen, mitä oikeasti haluatte. Ei tarkoittaa ei myös parisuhteessa ja seksissä. Ei on hyvä sana, jota kannattaa käyttää. Sitä, montako kertaa viikossa tai kuukaudessa on hyvä, ei päätä kukaan muu kuin sinä itse. 

Tuntekaa oikeutenne. Se, että sanoo ääneen median, kulutuskulttuurin ja vallitsevien kauneusihanteiden alistavan naista, ei ole uhrimentaliteettia vaan politiikkaa. Kysykää, miksi tämä on näin ja vaatikaa vastauksia. Asiat eivät muutu, ne muutetaan. Puhukaa. Toimikaa. Ja tehkää niin yhdessä.

-----------

Huh. Helpotti. 

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Rotuopiston penkillä

Yhtä varma merkki kesästä kuin kärpäset ovat mainoskanavien hömppäuusinnat. Tänä kesänä toosasta on suoltunut muun muassa Poliisiopisto-sarjaa, mikä sopiikin lämpöisiin kesäiltoihin kuin nakutettu. Elokuvat näyttelivät merkittävää roolia ainakin allekirjoittaneen esipuberteettisessa mediamaisemassa, enkä Facebook-ystävieni statuspäivityksistä päätellen ole todellakaan ainoa. Sarjan neljäs osa kirvoitti eilen seinälleni esimerkiksi seuraavanlaisen kommentin:

Mä en kyllä pitkään katsoisi omina fb-kavereina tyyppejä jotka haukkuu Poliisiopistoja.

Tästä oli pakko tykätä.

Mutta asiaan. Olen puuhastellut kesän ajan rotukysymysten parissa Pelastakaa Lasten No Racism -projektissa, joten rodullistamisen problematiikka on ollut ajatuksissani ns. framilla. Poliisiopistot heijastelevat tuotantoaikansa rodullisia jännitteitä ja keskushahmoista usea on musta. Tämän kirjoituksen idea lähti siitä, että jouduin aamulla (en todellakaan muista mistä asia edes päähäni pälkähti :D) hetken aikaa aidosti pohtimaan, oliko suustaan hassuja ääniä päästävä human beatbox Jones musta vai ei (on). 80-luvun herkässä ilmapiirissä hahmo, jolla on jokin niin dominoiva ominaisuus että se syrjäyttää rodun ensisijaisena merkityksellistäjänä tuntuu aidosti vallankumoukselliselta. Populaareissa esityksissähän hahmojen näennäinen yksiulotteisuus on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja Poliisiopistojen valkoihoisetkin hahmot noudattavat tätä skeemaa.

Poliisiopisto-elokuvien muut mustat päähenkilöt, Hightower ja Hooks, ovat stereotyyppisempiä mustia. Uikuttava musta nainenhan on tuttu jo Tuulen Viemää -elokuvasta ja lukuisista muista esityksistä, ja kimeä-ääninen Hooks (toivoisin hahmon nimen viittaavan pienellä kirjoitettavaan kaimaansa, mutta tässä taidan olla liian toiveikas) asettuu näppärästi osaksi representaatioiden ketjua. On tärkeää huomata, miten hahmo suhteutuu katsojan ajatuksissa nimenomaan mustan naisen kuvaan eikä mustiin naisiin todellisina, lihallisina olentoina. Katsoja tunnistaa hahmon stereotyyppisyyden, mistä huumori syntyy. Hahmo on viety niin kertakaikkisen överiksi, että katsoja ei enää naurakaan mustalle naiselle, vaan kulttuurimme stereotypialle mustista naisista vinkuvina vässyköinä.

Sama asettelu on ilmeinen myös jättiläismäisen Hightowerin (sic) hahmossa. Katsoessani joitakin viikkoja sitten sarjan ensimmäistä elokuvaa vaikutuin eräästä kohtauksesta, jonka olin onnistunut unohtamaan. Kyse oli tietenkin kohtauksesta, jossa pahis-komentaja haukkuu Hooksia "läskiksi nekruämmäksi" ja suututtaa Hightowerin niin, että tämä kaataa poliisiauton katolleen ja erotetaan episodin seurauksena koulusta. Koko kohtaus on rakennettu rotujen välisen dynamiikan varaan, ja lopputulemana mustat näyttäytyvät sankareina ja "hyviksinä". Tehokkaampaa antirasistista propagandaa on varmasti ollut 80-luvulla hankalaa kuvitella, ja asetelman konstailematon ja peittelemätön tarkoitushakuisuus tuntuu yhä melkein shokeeraavalta.

Rakastan populaarikulttuuria, ja kerta toisensa jälkeen lumoudun populaarien esitysten monitulkintaisuudesta ja genren kyvystä käsitteellistää hankalia yhteiskunnallisia valtahierarkioita. Pintaa raaputtamalla näennäisen ääliömäisistä Poliisiopistoistakin paljastuu kantaaottavia piirteitä. Ja tärkeintähän on se, mitä katsoja leffasta saa. Ja jos esiteinin pallopollaan tarttuu mukahassun kakkahuumorin sun muun lomassa vähän yhteiskuntakritiikkiäkin, ei elokuvaa voi teilata.

torstai 19. toukokuuta 2011

Ongelmajäte

Kevään myötä on Tampereellakin herätty taas vaihteeksi nollatoleranssikeskusteluun. Aamulehti kysyi kaupunginvaltuutettujen kantoja asiaan, ja ehdottomasti mielenkiintoisimman kommentin tyrskäytti Kristiina Järvelä (kok.).

Keskustan pitäisi olla hanuvapaata aluetta, elävät roskat ovat yhtä ikäviä ympäristöhaittoja kuin elottomatkin.

Viime aikoina on taitettu peistä Jussi Halla-ahon ihmisarvonäkemyksistä. Ilmeisesti kaiken tämän "maahanmuuttokritiikiksi" kutsutun puheen seurauksena keskustelukulttuuriimme on rantautunut myös oikeus arvottaa paitsi maahanmuuttajia, myös meitä "kantasuomalaisia" eri kasteihin. Itselleni armottomana humanistina ihmisarvo on jokaisen ihmisen luovuttamaton oikeus, eikä sitä voi mitata. Ihmisarvon latistaminen pelkäksi välinearvoksi tekee väkivaltaa jokaiselle ihmiselle.

Minusta on pelottavaa, että olemme hiljaisesti hyväksymässä sen, että kenellä tahansa on oikeus pitää osaa kanssaihmisistään elävinä roskina. Ja vielä pelottavampaa on se, että tällaiset mielipiteet voidaan lausua ääneen.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Suutareista ja lesteistä

Kaikki pelaa -mentaliteetti on usein ihan hyvä ja kannatettava asia, mutta joskus toivoisi ihmisten pysyvän hallitsemiensa asioiden parissa. Ei voi välttyä miettimästä, mikä ihme on saanut tämän paljonpuhutun Hakkaraisen ratsastamaan maahanmuuttoteemoilla, kun substanssiosaaminen on tasoa "veli rajalta kerto". Mediahuomio toki on taattu, mutta ääniä olisi saattanut ropista ihan hyvin myös muun muassa syrjäseutujen asian ajamisella tai huolella suomalaisen teollisuuden siirtymisestä ulkomaille. Näistä aiheista viitasaarelaisella sahan pyörittäjällä voisi kuvitella olevan jotain sanottavaakin.

Jos ja kun vielä joskus asetun vaaleissa ehdolle, en aio ottaa esimerkiksi vanhusten asioita kärkiteemakseni vaikka se poliittisesti saattaisikin olla viisasta. Kyseisistä asioista en vain koe olevani minkään sortin asiantuntija, joten niistä puhuminen voisi olla pidemmän päälle vastenmielisen hankalaa. Eikä minulla todellakaan ole hakkaraismaista siviilirohkeutta lähteä mutuilemaan julkisuudessa.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Vilpitön kysymys Timo Soinille, osa 2.

Timo Soini, närkästyit äsken Yleisradion vaalitentissä, kun kansanedustaja Pirkko Ruohonen-Lerneriä ei päästetty istumaan puoluesihteerille varatulle pallille. Olisit halunnut tällä osoittaa, etteivät persut ole vain miesten puolue, mikä kuva julkisuudessa on päässyt syntymään.

Kysyn siis sinulta, voisiko olla niin, että a) tuon kuvan syntymisellä saattaisi olla jotain tekemistä sen kanssa, että puolueessanne ei todellakaan ole naisia johtavissa asemissa ja että tästä johtuen he eivät pääse esille, b) täten tuo kuva on varsin oikea ja c) asialle ehkä tarttis tehrä jotain?