Vaaliasiaa, viimeinkin

Kaiken kiireen keskellä olen alkanut pikku hiljaa käynnistellä kuntavaalikampanjaani. Kuten kuvasta näkyy, nuorison asiat ovat kärkiteemani. Minun Helsinkini on nuorisoystävällinen kaupunki, jossa yksikään nuori ei syrjäydy, jossa on riittävästi opiskelu- ja työharjoittelupaikkoja, jossa pyörätiet ja julkinen liikenne toimivat ja jossa vapaa kaupunkitila ei ole pelkkä hippien utopia. Tulen purkamaan teemojani tarkemmin tässä blogissa lähiaikoina.

Teen kampanjaani realitettien sanelemana käytännössä nollabudjetilla. Olemme varanneet puolueosastoni kanssa Voima-lehteen yhteismainoksen, josta tulee jonkin verran kulunkeja. Lisäksi esiinnyn tietenkin puolueen yhteismainoksissa sekä täyttelen vaalikoneita minkä kerkiän. Pyörin myös turuilla ja toreilla ennen vaaleja tavattavana, lähempänä h-hetkeä myös puolueen vaalimökillä. Ja naisehdokkaiden kanssa tiedossa on vaalibileetkin lokakuussa!

Ylläolevasta johtuen toivoisinkin kampanjointiini juuri sinun apuasi. Jos katsot minun olevan ehdokas, jonka puolesta haluaisit tehdä jotain pientä, se käy helposti. Tykkää Facebook-sivustani ja jaa blogilinkkejä eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Kun ehdokasnumerot tulevat, teen omaani julistavan picbadgen jonka voit lisätä profiilikuvaasi. Jos netissä toimiminen ei ole sinun juttusi, jaksaisitko jakaa flyereitä tai viedä niitä vaikka työpaikallesi/oppilaitokseesi/kavereillesi? Eikä puskaradion merkitystä sovi väheksyä.

Huh, miten itsensä markkinoiminen tuntuu epämiellyttävältä tyrkyttämiseltä. Mutta tätä kai tämä moterni kampanjointi on :D

Tarkkailkaa lähimmäisiänne ja raportoikaa poikkeavuuksista

Helsinkiläinen Paavo Tanskanen on sydämistynyt. Ollessaan viime vuonna vaimonsa kanssa seuraamassa Savonlinnan oopperajuhlilla Giuseppe Verdin Don Carlos -oopperaa, hän joutui ikäväkseen huomaamaan myöskin läsnä olevan kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen räpläävän kännykkäänsä toistuvasti ensimmäisen näytöksen aikana. Tämä epäkunnioittava toiminta ärsytti Tanskasta niin, että hän katsoi asiakseen kirjoittaa oikein lehteen. Tanskasen mielipidekirjoitus "Älypuhelin vei voiton Don Carlosista" julkaistiin tänään Helsingin Sanomien mielipidesivulla.

Kännykän näpelöinti oopperassa ei tietenkään ole hyvien käytöstapojen mukaista. Silti väistämättä herää kysymys, olisiko Tanskanenkin voinut keskittyä Arhinmäen suuntaan vilkuilun sijasta itse oopperaan? Jatkuvan pään kääntelyn luulisi häiritsevän taidenautintoa.

Suomalainen korkeakulttuuriporukka, ja erityisesti oopperaväki, otti tuoreen kulttuuriministerin välittömästi nimityksensä jälkeen hampaisiinsa. Milloin on tultu oopperaan vääränlaisissa kengissä, milloin oltu paikalla liian harvoin, milloin ei ollenkaan. Väkisinkin tulee mieleen, että näille ihmisille tuntuu ministerin poliittisia linjanvetoja ja rahanjakopolitiikkaa tärkeämpää olevan oikeissa paikoissa näyttäytyminen ja oikealla tavalla edustaminen - muodon ja pinnallisuuden korostaminen sisällön kustannuksella. Tämä on pikkusieluista ja osin lapsellistakin kyyläämistä, joka ei taatusti tuo niin kutsutulle korkeakulttuurille yhtään uutta ystävää vaan pelkästään loitonnuttaa sitä potentiaalisesta yleisöstään. Ehkä tämä on tarkoituskin? Eihän oopperassakaan ole enää mitään hienoa ja elitististä identiteettiä vahvistavaa, jos siitä kiinnostuvat kaiken maailman juntit.

Tanskasen avautumisen vieressä oli toinenkin kulttuuriministeriä käsittelevä kirjoitus, jossa kiiteltiin ministerin ennakkoluulottomuutta kulttuurin suhteen ja ihasteltiin hänen mieltymystään populaariin. Kirjoitus päättyi hupaisaan kieli poskessa esitettyyn kysymykseen, miksei ministeri ollut paikalla Kontufesteillä kuuntelemassa Notkeaa Rottaa. Oivallus ilahdutti. Olemme tottuneet kuuntelemaan oopperaväen tosissaan esittämiä kitinöitä sopivasta oopperakäyntien määrästä, mutta Arhinmäen edustus muunlaisissa kulttuuritapahtumissa ei ole ylittänyt uutiskynnystä. Toivoisin korkeakulttuurin ystävienkin kiinnittävän jatkossa enemmän huomiota siihen, mitä ministeri sanoo, ei siihen, missä hän milloinkin on, millaisissa vaatteissa ja miten keskittyneenä.

Värillä on väliä

Todd Solondzin elokuvassa Palindromes (2004) samaa teinityttöä esittää viisitoista eri näyttelijää, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, yksi jopa miespuolinen. Vaikutelma on huikea ja sanoma käy selväksi: nuoruuden kasvukivut ovat universaaleja, jossain määrin yhteisiä kaikille. Myös esimerkiksi Bob Dylanista kertovassa elokuvassa I'm not there (2007) maineikkaasta laulaja-lauluntekijästä inspiraationsa saaneita hahmoja esittää kuusi eri näyttelijää, joista yksi on nainen. Viime päivinä Suomessa on kohuttu elokuvasta, jossa kansallista ikonia, marsalkka Mannerheimia, esittää musta mies. Kohu on ollut valtava huomioiden sen, että ennen ensimmäisiä vihanpurkauksia elokuvasta ei ollut nähty vielä vilaustakaan eikä siitä tiedettykään juuri muuta kuin pääosan esittäjän etninen tausta.

Elokuvan tekijöiden taiteellisten valintojen arvosteleminen lopputuotosta näkemättä on moukkamaista, oli sitten kuvauksen kohteena aivan kuka tahansa. Tekijöiden mukaan elokuva keskittyy Marskin rakkaussuhteisiin ja noudattelee afrikkalaisen tarinankerronnan perinteitä. Näistä lähtökohdista voisikin kuvitella kyseessä olevan enemmän kertomuksen rakkaudesta sinänsä kuin mistään tietystä ihmisestä, joka tässä tapauksessa on vain toiminut tarinan inspiraationa. 

Toisekseen on oireellista, miten voimakkaan reaktion ihonvärin kaltainen detalji saa ihmisissä aikaan. On huvittavaa, miten samat ihmiset, jotka hassuttelevat Muhammed-pilapiirroksilla ja väittävät sananvapauttaan loukatun, kun heidän rasistisia kirjoituksiaan moderoidaan keskustelupalstoilta bittiavaruuteen, ovat nyt valmiit nousemaan barrikadeille taiteilijoiden ilmaisunvapautta vastaan. Lisäksi dokumentin ja elokuvan ero ei tunnu olevan ihmisille selvä. Muotokuvia ja näköispatsaita varten dokumentti on erinomainen ilmaisukeino, mutta kritiikittömien hologrammien luominen tuottaa useimmiten kehnoja elokuvia.

Episodi herättää myös kysymyksiä soveliaan ja ei-soveliaan rajoista. Onko Mannerheim tosiaan suomalaisille niin pyhä ja myyttinen hahmo, että hänen esittämisensä muulla kuin totunnaisella tavalla tuottaa väistämätöntä vastarintaa? Ihonvärikriitikot tuntuvat peräänkuuluttavan jotain sosialistisen realismin kaltaista, yhteiskunnallisten ideaalien manifestaatiota myös elokuvantekijöiltä. Ja onko ihonväri suomalaisille tosiaan vielä niin tärkeä asia, että musta Marski tuntuu ajatuksenakin niin yliampuvan groteskilta, ettei edes valinnan perusteista olla kiinnostuneita? Ja olemmeko me valmiita nostamaan Mannerheimin kaiken arvostelun, kritiikin, karnevalisoinnin tai edes poikkeavan esittämisen yläpuolelle, siis toimimaan samoin, mistä kritisoimme esimerkiksi muslimeita Muhammedin kuvaamisessa?

Hommaforumilla asia vastaanotettiin luonnollisesti tyrmistyneesti, mutta keskustelu poiki mielenkiintoisen sivujuonteen. Eräs kirjoittaja loihe lausumaan seuraavasti: "En ihmettelisi jos seuraavaksi ilmoitetaan suurtuotantosarjasta "Kalevala" jonka hahmot ovat ympäri maailman ja jossa suohon laulaminen muutetaan minareetista kailottamiseksi." Mutta tämähän olisi vallan huikaiseva idea! Tässä olisi mahdollisuus purkaa kansalliseepostamme aivan uudella tavalla ja samalla osoittaa tiettyjen kulttuuristen suurten kertomusten yhdenmukaisuus. Tarinaan voisi yhdistellä eepoksia ja kansanperinnettä eri puolilta maailmaa ja luoda aivan uusia oivalluksia kulttuurisista narratiiveista. Idean saa vapaasti varastaa, kuka lähtisi käsikirjoittamaan?

Heteromiesten hommaa (ja muita kertomuksia)

Kuten olette ehkä saattaneet havaita, olen viimeksi kuluneen kuukauden aikana blogannut voittopuolisesti muualla kuin täällä. Minä ja toverit Alavuotunki, Kohonen ja Korhonen pidimme Kansan Uutisten sivuilla Vasuri puhuu -blogia viikko sitten päättyneiden jalkapallon EM-kisojen tiimoilta. Moneen otteeseen tulin kironneeksi hommaan ryhtymistä, kun enhän minä nyt oikeasti ole mikään futisanalyytikko vaan ainoastaan innokas fani. No, ilmeisesti tämä riitti: pojat vastasivat blogin asiapitoisesta annista ja minä sitten tuotin sellaisia tekstejä, joihin sopi laittaa asiasanaksi "mukahassuttelu". Loppujen lopuksi touhusta jäi melkoisen hyvä fiilis, eikä vähiten hyvän tekijäjengin vuoksi. Kiitos vielä kerran herrasmiehille! :ylos: :pallo:

Kisojen loppumisen myötä blogi tulee jossain vaiheessa poistumaan Kusarin sivuilta, joten ajattelin julkaista täälläkin ainakin yhden tekstin. Tämä naisfutisjuttuni sai osakseen kaikista blogiteksteistäni eniten jakoja ja tykkäyksiä, joten kai se sitten oli jotenkin onnistunut. Itsestäni vain tuntui, että olen horissut samat läpät eri paikoissa jo tsiljoonaan kertaan...

Heteromiesten hommaa

Julkaistu Vasuri puhuu -blogissa  20.6.2012

Vaikka EM-kisoissa vietetään välipäivää, ei suomalaisen futisfanaatikon ole tarvinnut riutua vieroitusoireiden kourissa. Paitsi että tänään on pelattu Veikkausliigaa ja divariakin, Suomen maajoukkue käytännössä varmisti paikkansa seuraaviin EM-kisoihin: kahdesta jäljellä olevasta ottelusta joukkue tarvitsee enää vaivaisen yhden pisteen kisamatkan varmistaakseen. Tämänpäiväisessä ottelussa edustusjoukkueemme suorastaan murskasi Valko-Venäjän: voitto irtosi jääkiekkomaisin lukemin 4-0.

Mutta eihän sitä lasketa, koska kentällä olivat naiset.

Monien jalkapallon miespuolisten ystävien suhde naisjalkapalloon on sisäisesti ristiriitainen. Harvaan urheilulajiin liittyy niin paljon negatiivista stigmatisointia kuin jalkapalloon naisten pelaamana: kaikkihan me tiedämme, että naisfutis korkeimmillakin tasoillaan on surkeavauhtista höntsäilyä, naisfutaajat ovat väistämättä lesboja (määritteen negatiivisuus toki on sen käyttäjän mielessä) tai vähintäänkin rumia miesmäisiä kotkia. Naisfutis tuntuu puheissa näyttäytyvän antiteesinä kaikelle, mitä jalkapallossa pidetään hyvänä ja toivottavana.

Tuntuu hassulta, miten monet kannattajat puhuvat ”rakkaudesta lajiin” samalla ylistäen vaikkapa alasarjapelien lämminhenkistä tunnelmaa, mutta kun pelaajien sukupuoli vaihtuu, ottelun teknisestä tasosta tuleekin ainoa mittari. Sillä, että naispelaajat ani harvoin syyllistyvät filmaamiseen tai diivailuun kentällä tai että futaajia motivoi ison palkkapussin asemesta vilpitön pelaamisen ilo, ei yhtäkkiä olekaan merkitystä, kun vihreällä veralla eivät kirmaakaan karjut. Lisäksi futiskannattajien jorinat ”marginaalilajista” asettuvat kontekstiin, kun muistaa, miten fanipiirit intoilivat esimerkiksi curlingista Markku Uusipaavalniemen kunnian päivinä.

Naisfutaajien oletettu lesbisyys on kulttuurisesti mielenkiintoinen hypoteesi, ja itse asiassa väite voidaan yleistää koskemaan lähes kaikkia naisten harrastamia joukkuelajeja (poislukien ehkä ringette, jota miehet eivät edes pelaa). Lesbostigman voi helposti ymmärtää miesten kulttuurisena defenssimekanismina. Kun naiset laajentavat elinpiiriään totunnaisesti vain miehille kuuluneille alueille, herää miehissä reviirivaisto. Leimaamalla urheilevat naiset rumiksi lesboiksi herrasmiehet osoittavat rouvasväelle kulttuurisen kaapin paikan: joko sopeudut normeihimme, tai sitten emme leiki kanssasi.

Ei sikäli, ainakin suomalaisten futiskannattajien keskuudessa elävät varsin voimakkaat ulkonäköstandardit myös miespelaajille. Ei ole mitenkään yllättävää, että eniten homottelua kansainvälisistä huippunimistä saa osakseen Portugalin frisyyriä puoliajalla vaihtava Cristiano Ronaldo. Futisfanien maailma onkin usein VHM*:n maailma, tosiäijien peliä äijiltä äijille. Ja fanien asenne heijastuu myös naisten jalkapallon yleiseen arvostukseen, joka on valovuosien päässä miesfutiksesta (eikö näytäkin hassulta tuo etuliite?). Kirjoitin neljä vuotta sitten Kansan Uutisten kolumnini yhteydessä näin: ”…Suomessa naisen euro on yhä 80 senttiä, ja futiksen arvostuksessa voisi sanoa miehen rangaistuspotkun olevan naisen sivurajaheitto omalla kenttäpuoliskolla.”

Pahoittelen kevyttä offtopicia, syytän välipäivää ja toimettomuutta. Kerrottakoon kuitenkin vetovihjeitä kaipaaville Tsekin voittavan huomenna, Rosickyllä tai ilman.

*valkoinen heteromies

Nuoret Ei-ei-maassa

Aika usein tulee itsekin arvosteltua Helsingin Sanomia, mutta täytyy myöntää, että Häätökartta-projektillaan lehti on oikealla asialla. Kyse on siis sivusta, jonne nuoret voivat kertoa kokemuksiaan tultuaan syrjäytetyksi kaupunkitilasta vähän Vasemmistonuorten Ilmianna pomosi -kampanjan tapaan. Aihe on poliittisesti erittäin mielenkiintoinen ja toivottavasti herättää myös laajempaa kansalaiskeskustelua nuorten oikeudesta oleskeluun kaupungissa.

Sivustaseuraavan aikuisen silmin usein päämäärättömältä näyttävä hengailu on tärkeä osa nuoruutta. Nuoren elämä ei saa olla pelkkää tavoitehakuista suorittamista, vaan hänellä on oltava aikaa ja oikeus myös sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vapaaseen oleskeluun - oikeus olla nuori. Kaupunkitila näyttäytyy kuitenkin monen nuoren silmin kieltoja ja rajoituksia pursuavana Ei-ei-maana: nuorille on annettu porttikieltoja huoltoasemille, kioskeille ja kahviloihin "häiritsevän käyttäytymisen" takia, ja esimerkiksi keskustelu Kampin kauppakeskuksen Gekko-patsaan ympärille kerääntyvästä nuorisosta on ollut vastenmielisen negatiivisesti virittynyttä. En kiistä, etteivätkö nuoret osaisi halutessaan käyttäytyä hyvinkin huonosti, ja siihen on tietenkin puututtava. Koko ikäluokan leimaaminen on kuitenkin vastuutonta.

Mutta onhan niillä nuorilla niitä nuorisotilojansa, voisi joku tähän huomauttaa. Niin onkin, ja hyvä niin. Kattava ja laadukas nuorisotilaverkosto on kaikkien kaupunkilaisten etu, ja jokaisella nuorella on oltava oikeus ammattimaiseen nuorisotyöhön ja -toimintaan paitsi keskustassa, myös omassa kaupunginosassaan. Nuoria ei kuitenkaan voi varastoida omiin tiloihinsa kuin reservaatteihin pois silmistä ja mielestä, vaan heillä on oltava myös oikeus käyttää kaupunkitilaa omalla tavallaan.

Vasemmiston Helsinki on asukkaiden kaupunki

Helsingin Vasemmiston kuntavaaliohjelma on julkaistu ja löytyy kokonaisuudessaan nettisivuiltamme. Julkaisen tässä ohjelman "top kympin", tärkeimmät teemamme tulevissa vaaleissa. Mitä olette mieltä? Omassa kampanjassani tulen korostamaan kasvatus-, koulutus- ja kulttuurikysymyksiä, jotka ovat tässäkin hyvin esillä.

------

 

Asumisen hinta alas!

Asumisen korkea hinta aiheuttaa Helsingissä köyhyyttä. Edullisten vuokra-asuntojen osuuden reipas kasvattaminen muuttaisi asuntomarkkinoita. Kaupungin oma rakentamisyksikkö poistaisi suurten rakennuttajien ylivallan markkinoilla. Asuminen on perusoikeus niin nuorille kuin vanhoillekin.

Suoraa demokratiaa ja kaupunginosiin omat valtuustot!

Kuntauudistuksen myötä virkamiesten tulee päästää asukkaat mukaan valmisteluun alusta saakka. Päätökset on tehtävä vaaleilla valituissa seutu- ja kaupunginosavaltuustoissa, ei kuntayhtymissä.

Ulkoistamisen ja yhtiöittämisen aika on ohi!

Julkiset palvelut toimivat luotettavimmin ja taloudellisimmin kunnan omana toimintana. Silloin asukkaat voivat vaikuttaa myös niihin sekä vaaleissa että vaalien välillä.

Sosiaali- ja terveysasemille asukaslähtöiset lähipalvelut!

Sosiaali- ja terveystoimen yhdistyessä pitää muodostaa uudet lähipalveluasemat, joita asukkaat kehittävät yhdessä työntekijöiden kanssa. Terveyskeskusmaksut pitää poistaa ja palvelut saada ilman kohtuuttomia jonotusaikoja.

Vapaata tilaa ja kaupunkikulttuuria!

Kaupunkitila kuuluu kaikille ja asukkailla on oltava oikeus jättää siihen jälkensä. Lisää kaupunkiviljelyä ja laillisia paikkoja katutaiteelle! Tarvitaan julkista ei-kaupallista tilaa asukkaiden kohtaamiseen ja yhdessä tekemiseen eri kaupunginosissa. Kulttuurin ja taiteen resursseja on lisättävä.

 

Yhdessä oppimiseen!

 

 

Päivähoidossa ja kouluissa pitää olla tarpeeksi työntekijöitä, myös oppilashuoltoon ja koulupudokkaiden tukeen. Valtion on myönnettävä Helsingille lisää toisen asteen opiskelupaikkoja ja järjestettävä enemmän oppisopimuskoulutusta. Nuorten syrjäyttäminen tulee kalliimmaksi. Päivähoitoon on päästävä lähellä kotia.

Julkiset palvelut ja maksuttomuus kuuluvat yhteen!

Kirjastojen ja museoiden lisäksi asiakasmaksut eivät sovi myöskään terveyskeskuksiin. Vasemmisto haluaa edetä kohti maksutonta joukkoliikennettä alentamalla lippujen hintoja ja laajentamalla opiskelijoiden, eläkeläisten ja työttömien alennuksia. Kaupungissa on oltava vapaassa käytössä olevia liikuntapaikkoja.

Perustulon puolesta!

Helsingin Vasemmisto ehdottaa, että puolueen ja järjestöjen yhteistyöllä valmistellaan aloite alueellisesta perustulokokeilusta Helsingissä. Perustulon tulee vähentää köyhyyttä eikä se saa huonontaa sosiaaliturvan tasoa.

Hiilineutraali Helsinki!

Pelkkää ilmastonmuutokseen ja päästörajoituksiin sopeutumista järkevämpää on ottaa aktiivinen ote ja ennakoida kehitystä. Hiilipäästöjä on alennettava ilmastotieteen esittämän välttämättömän etenemisvauhdin mukaisesti 40 % vuoteen 2020 mennessä. Energiatehokkuuden ja tulevaisuuden energiaratkaisujen kehittely on myös hyvää taloudenpitoa.

 

Alueiden sosiaalinen eriarvoistuminen on pysäytettävä!

Millekään alueelle ei saa syntyä huonoa kierrettä, jossa ongelmat vain kasautuvat. Kaikkien alueiden viihtyvyys ja hyvä ilmapiiri on turvattava sekä monipuolisella asuntorakenteella että kattavilla lähipalveluilla.

Mistä rahat?

Helsinki on varakas kaupunki, mutta jos palvelut rapistuvat ja niitä yksityistetään, siitä voi tulla köyhä. Moni Vasemmiston esitys parantaa kaupungin taloutta. Ajoissa saatu sosiaalinen tuki tai terveydenhoito ja asumisen turvaaminen kaikille tulee paljon halvemmaksi kuin ihmisten kierrättäminen palvelujonoissa.

Kokonaisuudessa olennaista on rahankäytön arvojärjestys. Vasemmisto asettaa etusijalle asukkaiden lainmukaiset peruspalvelut ja oikeuden asumiseen. Kaupungin liikelaitosten ja yhtiöiden voittoja on käytettävä asukkaiden hyvinvoinnin lisäämiseen.

Tunnelukot

Tuskinpa arvasivat taiteilijat, millainen haloo sulatetuista lemmenlukoista syntyisi. "Lukkocasea" on ehditty ruotimaan lehtien palstoilla, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa jo usean päivän ajan, mutta muutama näkökulma vielä ansainnee tulla aukikirjoitetuksi. (Eikä minulla juuri nyt parempaakaan tekemistä ole.)

Ymmärrän erinomaisesti, mitä taiteilijat teoksellaan hakevat ja jollain tasolla ajatus jopa miellyttää minua. Ymmärrän myös Tulvan blogistin ajatuksen teoksesta henkilökohtaisen poliittisuuden manifestaationa. On totta, että lemmenlukkoihin liittyvä symboliikka on monilta osin kylmäävä, vastenmielinen ja vanhanaikainen: kun avain sanoo lukossa tiks ja heitetään järveen kuin Jati-Matic Terviksessä konsanaan, rakkauden on kestettävä myötä- ja vastamäet kunnes kuolema erottaa. "Oman elämän suuren rakkauskertomuksen symbolina toimivan uniikin rakkauslukon sulattaminen yhteen muiden samanlaisten lukkojen kanssa sulattaa myös illuusiota kertomuksen ainutlaatuisuudesta ja asettaa sen näin yhteiskunnallisen keskustelun piiriin. Henkilökohtainen on edelleen poliittista, ja tästä muistuttaminen vaatii toisinaan voimapihtejä", kirjoittaa blogisti Pieta Hyvärinen, ja hyvin kirjoittaakin.

On tietenkin totta, että postmodernin maailman palvoma yksilöllisyys ja henkilökohtainen identiteettipolitiikka ovat suurelta osin illuusiota ja kapitalistista hapatusta, jossa kansalaisuus typistyy kuluttajuudeksi. Lukkoepisodissa on kuitenkin kyse jostain muusta. Pelkistäessään lemmenparien rakkaudenilmaukset pelkäksi sarjaksi markkinalogiikan suuren teeman muunnelmia taiteilijat halveksivat yksilöllistä tunnekokemusta. Vaikka taiteessakin joskus lukko on vain lukko, nämä lukot ovat paljon enemmän: ne ovat tarinoita, ihmisille aidosti merkityksellisten elämysten merkitsijöitä, joiden mitätöinti on elitististä ja kusipäistä sanelua norsunluutornista. Tietenkin taiteen on uskallettava ottaa riskejä ja rikkoa rajoja, muuten se ei olisi taidetta vaan toisteista viihdettä. Tässä kuitenkin ylitettiin jokin sopivaisuuden raja, ja olen aidosti huolissani siitä, miten paljon tämä spektaakkeli onnistuu rapauttamaan kuvaa nykytaiteesta ihmisten mielissä.