torstai 16. elokuuta 2012

Värillä on väliä

Todd Solondzin elokuvassa Palindromes (2004) samaa teinityttöä esittää viisitoista eri näyttelijää, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, yksi jopa miespuolinen. Vaikutelma on huikea ja sanoma käy selväksi: nuoruuden kasvukivut ovat universaaleja, jossain määrin yhteisiä kaikille. Myös esimerkiksi Bob Dylanista kertovassa elokuvassa I'm not there (2007) maineikkaasta laulaja-lauluntekijästä inspiraationsa saaneita hahmoja esittää kuusi eri näyttelijää, joista yksi on nainen. Viime päivinä Suomessa on kohuttu elokuvasta, jossa kansallista ikonia, marsalkka Mannerheimia, esittää musta mies. Kohu on ollut valtava huomioiden sen, että ennen ensimmäisiä vihanpurkauksia elokuvasta ei ollut nähty vielä vilaustakaan eikä siitä tiedettykään juuri muuta kuin pääosan esittäjän etninen tausta.

Elokuvan tekijöiden taiteellisten valintojen arvosteleminen lopputuotosta näkemättä on moukkamaista, oli sitten kuvauksen kohteena aivan kuka tahansa. Tekijöiden mukaan elokuva keskittyy Marskin rakkaussuhteisiin ja noudattelee afrikkalaisen tarinankerronnan perinteitä. Näistä lähtökohdista voisikin kuvitella kyseessä olevan enemmän kertomuksen rakkaudesta sinänsä kuin mistään tietystä ihmisestä, joka tässä tapauksessa on vain toiminut tarinan inspiraationa. 

Toisekseen on oireellista, miten voimakkaan reaktion ihonvärin kaltainen detalji saa ihmisissä aikaan. On huvittavaa, miten samat ihmiset, jotka hassuttelevat Muhammed-pilapiirroksilla ja väittävät sananvapauttaan loukatun, kun heidän rasistisia kirjoituksiaan moderoidaan keskustelupalstoilta bittiavaruuteen, ovat nyt valmiit nousemaan barrikadeille taiteilijoiden ilmaisunvapautta vastaan. Lisäksi dokumentin ja elokuvan ero ei tunnu olevan ihmisille selvä. Muotokuvia ja näköispatsaita varten dokumentti on erinomainen ilmaisukeino, mutta kritiikittömien hologrammien luominen tuottaa useimmiten kehnoja elokuvia.

Episodi herättää myös kysymyksiä soveliaan ja ei-soveliaan rajoista. Onko Mannerheim tosiaan suomalaisille niin pyhä ja myyttinen hahmo, että hänen esittämisensä muulla kuin totunnaisella tavalla tuottaa väistämätöntä vastarintaa? Ihonvärikriitikot tuntuvat peräänkuuluttavan jotain sosialistisen realismin kaltaista, yhteiskunnallisten ideaalien manifestaatiota myös elokuvantekijöiltä. Ja onko ihonväri suomalaisille tosiaan vielä niin tärkeä asia, että musta Marski tuntuu ajatuksenakin niin yliampuvan groteskilta, ettei edes valinnan perusteista olla kiinnostuneita? Ja olemmeko me valmiita nostamaan Mannerheimin kaiken arvostelun, kritiikin, karnevalisoinnin tai edes poikkeavan esittämisen yläpuolelle, siis toimimaan samoin, mistä kritisoimme esimerkiksi muslimeita Muhammedin kuvaamisessa?

Hommaforumilla asia vastaanotettiin luonnollisesti tyrmistyneesti, mutta keskustelu poiki mielenkiintoisen sivujuonteen. Eräs kirjoittaja loihe lausumaan seuraavasti: "En ihmettelisi jos seuraavaksi ilmoitetaan suurtuotantosarjasta "Kalevala" jonka hahmot ovat ympäri maailman ja jossa suohon laulaminen muutetaan minareetista kailottamiseksi." Mutta tämähän olisi vallan huikaiseva idea! Tässä olisi mahdollisuus purkaa kansalliseepostamme aivan uudella tavalla ja samalla osoittaa tiettyjen kulttuuristen suurten kertomusten yhdenmukaisuus. Tarinaan voisi yhdistellä eepoksia ja kansanperinnettä eri puolilta maailmaa ja luoda aivan uusia oivalluksia kulttuurisista narratiiveista. Idean saa vapaasti varastaa, kuka lähtisi käsikirjoittamaan?

Ei kommentteja: