Lihansyöjäheteromiehet ja queerin politiikka eli kuinka tulkita sukupuolen esittämistä sosiaalisessa mediassa Judith Butlerin avulla

Tämä teksti on kirjoitettu kesällä 2019 Poliittisen ajattelun perusteet -kurssille. Tulin työsyistä palanneeksi tähän ja tulin siihen tulokseen, että se ansaitsisi tulla kokonaan julkaistuksi. Eli tässäpä hiukan teoreettista pläjäystä sunnuntain ratoksi. 

Lihansyöjäheteromiehet ja queerin politiikka 

eli kuinka tulkita sukupuolen esittämistä sosiaalisessa mediassa Judith Butlerin avulla

1. Johdanto 

Seuraan sekä työni vuoksi että huvikseni varsin paljon sosiaalista mediaa. Olen ollut jo pitkään erityisen kiinnostunut siitä, miten sosiaalisessa mediassa käytetyt puhetavat sekä uusintavat että tuottavat niin sosiaalista kuin poliittista todellisuutta: esimerkiksi maahanmuuttokeskustelun koventuneen retoriikan on usein katsottu jo itsessään vaikuttaneen maahanmuuttopolitiikan linjauksiin. 

Sukupuolen ja seksuaalisuuden julkisessa ilmaisemisessa representaatio näyttäisi laajentuvan kahteen suuntaan. Toisaalta erilaiset vähemmistöt, kuten trans- ja muunsukupuoliset, ovat astuneet monilla alustoilla näyttävästi kaapista ulos ja esimerkiksi Suomenkin Twitterissä keskustelua sukupuolivähemmistöjen oikeuksista käyvät yhä enenevässä määrin ne, joita asia henkilökohtaisesti koskee. Kun vähemmistöistä puhutaan entistä enemmän myös valtajulkisuudessa ja asenteet tuntuvat muuttuvan jatkuvasti suopeammiksi, uskaltaa entistä useampi esiintyä myös tietoverkoissa ihan omana itsenään. 

Toisaalta – ja tätä olisi houkuttelevaa pitää vastareaktiona edelliselle – kommenttiraidoille on ilmestynyt myös toisenlaisia sukupuolen ja seksuaalisuuden manifestaatioita. Kutsun tätä ilmiötä banaaliksi hegemoniseksi maskuliinisuudeksi: sellaisiksi ulostuloiksi, joissa korostuvat jopa naurettavuuteen asti konservatiiviseen kulttuurisesti hyväksyttyyn mieheyteen kuuluvat attribuutit. Näissä lausunnoissa alleviivataan omaa heteroseksuaalisuutta, lihansyöntiä, ”äijämäisyyttä” ja usein aktiivisesti pyritään erottautumaan paitsi vähemmistöistä, myös (hetero)naisista. Mielestäni tämä ilmiö on erinomaisen kiinnostava, ja siitä lähti myös ajatus tähän esseeseen. 

Sosiaalista mediaa ja internetiä ei enää pitkiin aikoihin ole pidetty muusta elämästä erillisenä saarekkeena, joka toimisi eri tavoin kuin offline-maailma. Online-ympäristöjä onkin hyödyllistä tarkastella samoin analyysityökaluin kuin verkon ulkopuolista maailmaa – eikä näiden kategorinen erottelu ole itse asiassa edes järin järkevää. 

Tarkoitukseni on tässä esseessä tarkastella sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatioita sosiaalisessa mediassa Judith Butlerin ajatuksiin tukeutuen. Avaan ensin Butlerin ajattelun muutamia avainkäsitteitä, minkä jälkeen sovellan niitä yllä esittelemiini empiirisiin havaintoihin. Käytän esimerkkeinäni pronominien kirjaamista Twitterin käyttäjätietoihin sekä ylläkuvaamaani banaalia maskuliinisuutta tuottaviin kommentaareihin. Tämän jälkeen vedän lankoja yhteen ja luonnostelen, miten sosiaalista mediaa voi hyödyntää butlerilaisen queerin politiikan käytännössä. 

Ymmärrän tässä tekstissä politiikan sellaisena, kuin monet noin 1980-luvulla ihmistieteissä tapahtuneen kielitieteellisen käänteen jälkeiset ajattelijat sen mieltävät: kritiikkinä ajatusta objektiivisesti havaittua todellisuutta kohtaan ja sen tarkasteluna, miten tämä todellisuus muotoutuu ja sitä muokataan erilaisissa kielipeleissä, kuten teksteissä ja käsitteissä. Näitä kielipelejä pelataan yhtä lailla esimerkiksi arkisessa kommunikaatiossa kuin Louis Althusserin termiä käyttäen ideologisissa valtiokoneistoissa: parlamentaarisessa politiikassa, kasvatuksessa, oikeuslaitoksessa ja niin edelleen. 

2. Judith Butlerin ajattelu 

Judith Butleria (s. 1956) pidetään yhtenä tärkeimmistä nykyhetken politiikan teoreetikoista. Hän on toiminut jo vuodesta 1994 retoriikan ja vertailevan kirjallisuuden professorina Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä. Butlerin teoksista ehdottomasti tunnetuin on alun perin vuonna 1990 julkaistu Gender Trouble (suom. Hankala sukupuoli, 2006), joka on oletetusta haastavuudestaan huolimatta kulunut niin akateemikkojen kuin aktivistienkin käsissä. Se on vaikuttanut myös esimerkiksi amerikkalaisten psykologien käsityksiin homoseksuaalisuudesta sekä inspiroinut taiteilijoita. (Butler 2006, 27; Pulkkinen 2000, 47; Roman-Lagerspetz 2008, 162.) Butler on tullut tunnetuksi siitä, että hän päivittää ajatuksiaan jatkuvasti – jo Gender Troublen vuoden 1999 painoksen esipuheessa hän kuvaa pyrkineensä ensijulkaisun jälkeisessä tuotannossaan selkeyttämään pointtejaan ja kertoo myös laajentaneensa näkemyksiään joistain asioista. Samoin hän jo Bodies that Matter -kirjassaan (1993) korjaa yhä sitkeästi elävän väärinymmärryksen, että hän Gender Troublessa väittäisi sukupuolen olevan vapaasti valittavissa ja vaihdettavissa. (Butler 2006, 26,28; Roman-Lagerspetz 2008, 162.) Hänet tunnetaan yhä myös aktiivisena poliittisena keskustelijana sekä kysyttynä puhujana. 

Butlerin tunnetuin ajatus on väite sukupuolen performatiivisesta luonteesta. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sukupuoli ole olemassa ”luonnostaan” vaan sitä jatkuvasti tuotetaan ja uusinnetaan erilaisissa sosiaalisissa ja kulttuurisissa käytännöissä. Tällä ajatuksellaan Butler ylittää aiemmassa feministisessä kirjallisuudessa yleisesti hyväksytyn sex/gender -erottelun (suomeksi puhutaan biologisesta ja sosiaalisesta sukupuolesta) ja väittää, että samoin kuin gender, myös sex on konstruktio eikä näin niiden erottelu ole edes kategorisesti järkevää. Butlerin mukaan sukupuoli tuotetaan toistamalla tiettyjä tuttuja, kulttuurisesti hyväksyttyjä eleitä ja toimintatapoja, ja ne ovat merkityksellisiä ja tunnistettavia vain tämän toiston myötä. Näin ollen sukupuoli on Butlerille ensi sijassa tekemistä, ei olemista: se on jatkuva prosessi ja rituaali. (Cover 2012, 178; Butler 2006, 25; Pulkkinen 2000, 49, 52; Pulkkinen & Rossi 2006, 9-10; Roman-Lagerspetz 165, 177.) Mikään ele tai toiminta ei ole ”miehinen/naisellinen” tai ”maskuliininen/feminiininen” itsessään, vaan se on sukupuolittunut jatkuvien merkityksellistämisten kautta. Avainasemassa tässä on kieli, jossa nämä merkityksellistämiset tapahtuvat, emmekä voi tavoittaa todellisuutta ilman kielellistä väliintuloa. Butler siis ei kiistä esimerkiksi fyysisen ruumiin olemassaoloa vaan muistuttaa, ettemme koskaan voi tavoittaa sitä sellaisenaan vaan aina käsitystemme ja kielemme läpi. Täten myös ajatus biologisesta sexistä hierarkkisesti ensisijaisena kulttuuriseen genderiin nähden mitätöityy. (Pulkkinen 2006, 50.) 

Toinen tärkeä käsite Butlerin ajattelussa on genealogisuus, joka tarkoittaa asioiden alkuperän metsästämisen sijaan sen kartoittamista, miten ja millaisilla operaatioilla asioiden nykytilaan on päädytty. Nämä operaatiot tuottavat ymmärrettävää sukupuolta paitsi toistojen, myös poissulkemisten kautta: Butler puhuu erityisesti homoseksuaalisuuden poissulkemisesta ja insestitabusta tällaisina käytäntöinä, jotka ovat muovanneet käsityksiämme hyväksyttävästä sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta. Feministisessä tutkimuksessa 1990-luvulle asti pidettiin naiseutta ja mieheyttä yksiselitteisinä ja selvinä kategorioina, ja juuri tämän oletuksen Butler haluaa purkaa. Butlerille sukupuoli on kontingentti, ei-välttämätön, ja tämä kontingenssi ulottuu paitsi sukupuolen sosiaaliseen rakentumiseen, myös sukupuoleen itseensä kategoriana. Genealogisessa kritiikissä esimerkiksi kieltäydytään etsimästä sukupuolen alkuperää vaan nimenomaan tarkastelemaan, minkälaisten käytäntöjen, diskurssien ja instituutioiden toiminnan kautta olemme päätyneet mieltämään sukupuolen kuten sen miellämme. (Butler 2006, 41, 53; Pulkkinen 2006, 47-49.) 

Butlerin kirjoituksia yleensä ja Gender Troublea erityisesti on tavattu pitää vaikeaselkoisina ja hankalasti avautuvina. Tutustuttuani aiheeseen ja käytyäni GT:n suomennoksen läpi olen pakotettu pyrkimään loiventamaan tätä mielikuvaa. Ensinnäkin väitän, että iso osa teoksen näennäisestä vaikeudesta palautuu jo siihen, että Butlerin ruotimat ajattelijat (kuten Michel Foucault ja Luce Irigaray) eivät itsessään ole sieltä helpoimmasta ja yksiselitteisimmästä päästä. Toisekseen – ja tämä on tärkeää – aika on ollut Butlerille suosiollinen. Vuonna 1990 monet Butlerin ajatukset olivat aivan uutta, ihmeellistä ja vierasta, mutta vuosikymmenten saatossa esimerkiksi sukupuolen performatiivisuudesta on tullut feministisen, niin akateemisen kuin populaarin, keskustelun valtavirtaa. Monet Butlerin Gender Troublessa esittämät huomiot elävät esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluissa ilman, että niitä osataan edes palauttaa alkuperäiseen esittäjäänsä. Jos on yhtään seurannut feminististä keskustelua viime aikoina, monet pointit ovat jo ennestään tuttuja ja ymmärrettyjä. Näin ollen, vaikka jokin teoksen lause olisikin liian kimurantti sisäistettäväksi, perusajatukset välittyvät suht helposti. 

Toki jotkin Butlerin 1990-luvun ajatukset tuntuvat nykyään jos nyt eivät vanhentuneilta, ainakin sellaisilta, että hän luultavimmin tänä päivänä pohtisi monia asioita hieman toisista kulmista. Esimerkiksi sukupuolen performatiivisuutta pohdittaessa keskustelu muunsukupuolisuudesta tarjoaisi läjäpäin analysoitavaa – ja Butlerin analyysityökalut toimisivat tässä mainiosti. Itse perusteesit ovat yhä ajankohtaisia, ehkä tänä päivänä vieläpä enenevässä määrin. 

3. Sukupuolen tuottaminen sosiaalisessa mediassa 

3.1. Toisintekeminen heteromatriisin sisällä 

Ihmiset rakentavat sosiaalisessa mediassa minuuttaan monenlaisin performatiivisin keinoin. Esimerkiksi profiilin muokkaus, vastaukset kommentteihin, sivutykkäykset, kaveripyynnöt ja statuspäivitykset synnyttävät moninaisen performanssien kudelman, jossa yksilö pyrkii luomaan itsestään mahdollisimman yhtenäistä ja koherenttia kuvaa, myös sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden suhteen. Se, mitä Butlerin mukaan pidämme sisäisenä sukupuolen olemuksena, tosiasiassa tuotetaan tietyillä teoilla. Nämä performanssit eivät tapahdu tyhjiössä, vaan niitä rajoittavat ja ohjaavat paitsi sosiaalisen median omat toimintatavat, myös kulttuurisesti hyväksytty toimintakenttä, jota Butler kutsuu heteroseksuaaliseksi matriisiksi. Tämä kenttä luo perustan sille, mitä voidaan pitää ymmärrettävänä, inhimillisenä ja ”todellisena”. (Butler 2006, 25, 34; Cover 2012, 178.) 

Rob Cover jakaa sosiaalisen median performanssit kahteen luokkaan. Muokkaamalla omaa profiiliaan sosiaalisen median käyttäjä valikoi, millaista informaatiota hän seuraajilleen ja/tai kavereilleen antaa. Tähän lasketaan esimerkiksi statuspäivitykset, staattisluonteiset informaatiot (kuten iän, sukupuolen tai asuinpaikan ilmoittaminen Facebookissa) ja kuvat. Toinen luokka koostuu sosiaalisesta toiminnasta, kuten kaverien lisäämisestä sekä ryhmiin ja verkostoihin kuulumisesta. (Cover 2012, 179.) Molemmissa toimintamalleissa tuotetaan ja uusinnetaan myös sukupuolta ja seksuaalisuutta. Kun käyttäjä ilmaisee Facebookin julkisissa käyttäjätiedoissa olevansa nainen tai mies, hän kirjoittautuu samalla osaksi kaksinapaista sukupuolijärjestelmää ja toistaa sitä. Samoin klikkaamalla tykkäyksiä omalle sukupuolelleen hyväksytyiksi katsotuille kohteille tai käymällä keskusteluja sukupuolen mukaan vahvasti eriytyneissä ryhmissä tulee kuin vahingossa pönkittäneeksi heteromatriisia. 

Olennaista Butlerin ajattelussa on ymmärtää, että mikäli sukupuoli on lähtökohtaisesti kontingentti ja performatiivinen, sen voi myös tehdä toisin. Yksilön ”koherenssi” ja ”jatkuvuus” eivät täten ole olemuksellisesti ihmisyyteen kuuluvia vaan kulttuurisesti synnytettyjä ja ylläpidettyjä normeja, jotka tuottavat ymmärrettäviä sukupuolen ja seksuaalisuuden performansseja. Jos ja kun kulttuuriin ilmestyy ihmisiä, jotka ilmaisevat itseään ”epäkoherentisti” ja ”epäjatkuvasti” ja kieltäytyvät noudattamasta ihmisyyden sukupuolitettuja normeja, alkaa koko matriisi huojua. (Butler 2006, 69.) 

Sosiaalinen media on oiva paikka juuri tällaiselle horjuttamiselle. Viime aikoina monet feministit ovat lisänneet Twitter-tietoihinsa (riippumatta siitä, millä kielellä twiittaavat) käyttämänsä sukupuolitetut, englanninkieliset persoonapronominit (he/him, she/her, they/them). Jos ajattelemme sukupuolta ei-butlerilaisittain luonnollisena ja yksiselitteisenä käsitteenä, voi tuntua oudolta, miksi vaikkapa joku ”itsestään selvästi nainen” aukikirjoittaa pronomininsa biossaan. Jos taas allekirjoitamme Butlerin ajatukset sukupuolen tilanteisuudesta ja tuotetusta luonteesta, toimintaan tulee enemmän järkeä. 

Jo pelkkä they/them-pronominien näkyviin kirjoittaminen on heteromatriisia haastava performanssi. Kyseisiä pronomineja käyttävät yleensä juuri sellaiset ihmiset, muunsukupuoliset ja ei-binääriset (nonbinary), jotka tekevät sukupuoltaan vallitsevan kulttuurin silmissä epäkoherentisti ja epäloogisesti. Ei-binääristen ihmisten näkyvä läsnäolo sosiaalisen median alustoilla pakottaa ihmiset laajentamaan käsitystään sukupuolesta ja identiteetistä. Pronominikysymys on siksikin kiehtova, että feministisen ajattelun historiassa on käytetty mittaamattomasti painomustetta kielen sukupuolittuneisuuden analyysiin – ja monet (kuten Butlerin usein siteeraama Luce Irigaray) ovat päätyneet etsimään miehisestä alistavasta vallasta vapaata kieltä. Butler osoittaa pohdinnoissaan, miten on mahdollista toimia vallankumouksellisesti myös olemassa olevien valtahierarkioiden puitteissa ainoastaan toistamalla niitä hiukan toisin (Butler 2006, 87): sinänsä alistavassa kielessä toimiminen ei automaattisesti tarkoita sorron uusintamista. They/them-pronominit olivat olemassa kielessä jo ennen, kuin sukupuolivähemmistöt ottivat ne käyttöön ja laajensivat niiden käyttöalaa – ikään kuin siteerasivat niitä ”väärin”. Tämä, jos mikä, on butlerilainen performatiivinen sukupuoliteko. 

Näin ollen jokainen pronominivalinta on performatiivinen teko, joka tulee ymmärrettäväksi ainoastaan toistojen myötä. Kirjaamalla myös ”perinteiset” sukupuolittuneet pronominit julkisiksi tehdään ensinnäkin näkyväksi se, että myös nämä kategoriat ovat sosiaalisesti rakentuneita: ne eivät ole yhtään sen luonnollisempia tai alkuperäisempiä kuin they/them. Toisekseen pronominivalinnoilla voidaan haastaa sitä oletusarvoa, että tietynlaisesta habituksesta seuraisi väistämättä tietynlainen sukupuoli. Pronominien kirjaaminen kaikenlaisissa tapauksissa alleviivaa sukupuolen moninaisuutta ja avaa paikkoja toisintekemiselle. 

3.2. Lihaasyövät heteromiehet, biologia ja karnevaali 

Genealoginen ajattelu haastaa oletuksen alkuperästä: on olennaisempaa ajatella sukupuolta konstruktiona ja prosessina kuin esimerkiksi biologiaan, tiettyihin kromosomeihin tai ruumiinmuotoihin palautuvana. Menneiden vuosisatojen tieteellinen keskustelu on diskursiivisesti tuottanut näennäisen luonnollisen ajatuksen biologisesta sukupuolesta, ja tällä projektilla on ollut myös poliittisia tarkoitusperiä (Butler 2006, 55). Vaikka Butler kirjasi pohdintansa Gender Troubleen jo lähes kolme vuosikymmentä sitten ja myös luonnontieteet ovat viime vuosikymmeninä kyseenalaistaneet oletuksen kaksinapaisesta sukupuolesta, elää myytti ”biologisesta sukupuolesta” yhä vahvana. Sitä uusintavat sosiaalisessa mediassa äänekkäästi paitsi monet uskontoon ajattelunsa tukevat, myös monet yleisen konservatiivisesti ajattelevat. Tässä ”luonnollistetussa” sukupuoliajattelussa biologinen ja sosiaalinen sukupuoli sekä (heteroseksuaalinen) halu asettuvat jatkumolle, jossa ensimmäisestä seuraa toinen ja näistä kolmas (Butler 2006, 76). Näihin luonnollistettuihin sukupuoliin kohdistetaan myös erilaisia rooli- ja toimintaodotuksia, kuten esimerkiksi oletukset naisten hoivaavuudesta tai miesten kiinnostuksesta tekniikkaan. Samoin sukupuolia esitetään erilaisin ruumiillisin ilmaisuin: jalat harallaan istumalla (”manspreading”) ”suoritetaan miestä” (Pulkkinen 2000, 53). Tästä ei ole pitkä matka ajatukseen, että myös sosiaalisessa mediassa sukupuolta suoritetaan erilaisin ilmaisuin, jotka ovat historian saatossa latautuneet sukupuolittuneiksi. Esimerkiksi sydänemojien käyttöä pidettäneen feminiinisenä, samoin erilaisten mietelausekuvien jakamista. 

Butler puhuu heteromatriisin yhteydessä ”laista”. Tämä laki on juuri se kulttuurisesti hyväksytty järjestys, jota toistamalla sukupuolta ja seksuaalisuutta totunnaisin tavoin ylläpidetään. Lakimetafora on siksikin toimiva, että sen oletetaan edeltävän tekoja ja olevan olemassa niistä riippumatta – siis pysyvinä sääntöinä – ja tämän lain rikkominen aiheuttaa osassa ihmisiä paitsi suoranaista raivoa, myös vaatimuksia rangaistuksista, myös juridisessa mielessä. 

Identiteetit muodostuvat aina kanssakäymisessä, ja koska ihmisillä on yhteiskunnassa erilaisia valta-asemia, myös tässä prosessissa valta näyttelee merkittävää roolia (Roman-Lagerspetz 2008, 178). Edellisessä luvussa pronominiesimerkin kautta kuvaamalleni pyrkimykselle laajentaa ymmärrettävien identiteettien kategoriaa onkin ilmaantunut äänekäs vastaliike, jota tässä esseessä kutsun banaaliksi hegemoniseksi maskuliinisuudeksi. Viittaan hegemonialla nimenomaan hallitsevaan valta-asemaan: traditionaalisesti (mies)sukupuolta performoiva, valkoinen hetero on usein standardi-ihmisen mittari, jota vasten muut esitykset näyttäytyvät poikkeamina ja Toisina. Banaliteetilla ajan takaa näiden performanssien usein tahatonta stereotyyppisyyttä ja jopa surkuhupaisuutta – esimerkiksi monista ilmastonmuutoskeskusteluista tuttu maskuliinisuuden osoittaminen (tai siihen pyrkiminen) ilmaisemalla syövänsä muuten aivan pirusti lihaa, on aidosti varsin koomista kaikessa hölmöydessään. Samoin esimerkiksi muunsukupuolisista kertovien uutisten Facebook-kommenttiraidat ovat useimmiten täynnä ”on vain mies ja nainen ja näin sanoo biologia” -tasoista argumentaatiota. 

Tulkitsen nämä banaalin maskuliinisuuden ilmaukset enemmän tai vähemmän tietoisiksi pyrkimyksiksi pönkittää heteromatriisia, joka ilmaisijoista näyttäytyy asioiden luonnollisena järjestyksenä. Esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen ja ylipäätään erilaisten sukupuolitekojen aiempaa näkyvämpi läsnäolo mediassa ja verkkokeskusteluissa (ilman, että näitä ihmisiä on kehystetty friikeiksi tai negatiivisesti poikkeaviksi) tuntuu provosoivan monia tavalla, joka itse asiassa tukee Butlerin tulkintaa sukupuolen performatiivisuudesta. Butler puhuu etenkin dragin yhteydessä karnevaalista: jäljitellessään sukupuolta ylenpalttisesti drag-esiintyjät tulevat samalla paljastaneeksi sukupuolen keinotekoisen ja kontingentin luonteen. Tämä ”sukupuolen parodia” kohdistuu nimenomaan ajatukseen sukupuolen alkuperästä karnevalisoiden sen ja osoittaen sen rakennetun luonteen. (Butler 2006, 231.) 

Uusintamalla hegemonista maskuliinisuutta äänekkään konservatiivisesti ja stereotyyppisesti kommenttiraitojen miehet tulevat performoineeksi sukupuoltaan drag-artistin tavoin ylenpalttisesti. Näin ollen kaksinapaista järjestystä pönkittäväksi tarkoitettu retoriikka tuleekin vahingossa toimineeksi itseään vastaan: se tekee näkyväksi miessukupuolen esittämisen konventiot, ja kyse on nimenomaan esittämisestä, ei mistään olemuksellisesta. Samoin tässä diskurssissa tehdyt, usein karkeat rajanvedot suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja esimerkiksi homoista puhuminen ”naismaisina” tai ”ällöttävinä” tekevät näkyväksi sen, miten matriisi toimii ulossulkemisten kautta. Kun oma cisheteroidentiteetti koetaan uhatuksi ja se ei enää näyttäydykään ainoana mahdollisena sukupuolen ja seksuaalisuuden tekemisen tapana, noustaan diskursiivisille barrikadeille. 

Kehrääjä-kollektiivin heinäkuisessa blogikirjoituksessa kuvataan kiinnostavasti heteromatriisin toimintaa sen kautta, minkälaiset puhetavat katsotaan yksityisasioiksi ja mitkä ei (Kehrääjä 2018). Esimerkiksi työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa on täysin tavanomaista puhua itse järjestämistään tyttöjen illoista, kertoa eri sukupuolta olevan partnerinsa kanssa suunnittelemastaan lomamatkasta tai kertoa löytäneensä Tinderistä kiinnostavan eri sukupuolta olevan matchin. Jos näissä keskusteluissa kertoja tai kohde vaihtuisi sukupuoli- tai seksuaalivähemmistön edustajaksi, muuttuisivat keskustelut monen silmissä yksityisasioiksi. Butlerin näkökulmasta olennaista tässä on, miten kulttuurissamme toiset performanssit ovat sallitumpia kuin toiset, jopa niin pitkälle, ettemme edes miellä niitä performansseiksi. Monikaan heteronainen ei ajattele ”tekevänsä sukupuolta” kertoessaan vaikka treffeistään miehen kanssa – tällainen käyttäytyminen on niin luonnollistettua, niin biologistettua, ettemme enää näe sen konstruktioluonnetta. Ja samalla näiden keskustelujen miettiminen tekijöitä ja kohteita muuttaen osoittaa myös sen, miten myös matriisin sisällä on täysin mahdollista toimia toisin. 

Kommenttiraitojen lihansyöjäheterot toistavat tätä luonnollistettua diskurssia niin pitkälle, että sen luonnollisuus ja alkuperäisyys alkavatkin näyttää kyseenalaisilta – ja lisäksi tällä karnevaalilla altistavat itsensä helpoiksi maaleiksi juuri tämän esseen kaltaiselle kritiikille. Butler toki muistuttaa, että parodia itsessään ei ole kumouksellista vaan sillä on aina riski tulla hyväksytyksi ja kesytetyksi kulttuurisen hegemonian välineeksi (Butler 2006, 233). Tästäkin syystä sosiaalisen median palaute on tärkeää: omilla hymiöillämme, kommenteillamme ja reaktioillamme voimme joko edistää hegemoniaa tai vaalia kumouksellista hämmennystä parodian edessä. 

Myös tämän diskurssin toisteisuus ja mielikuvituksettomuus alleviivaa sen performatiivista luonnetta. Kun on tuhannetta kertaa lukenut transkysymyksiä käsittelevistä keskusteluista, miten joku haluaa välttämättä identifioitua taisteluhelikopteriksi , alkaa väkisin miettiä, eivätkö nämä onnettomat osaa keksiä mitään itse. Paitsi että omaa luonnollistettua identiteettiä rakennetaan toiston keinoin, myös oletettuja viholliskuvia tuotetaan ja siten oman subjektin rajoja muovataan ylenpalttisen parodisesti. Toistamalla tiettyjä pilkallisia avaintermejä myös osoitetaan kuuluminen omaan viiteryhmään ja miinoitetaan sen rajat. 

4. Some ja queerin politiikka 

Judith Butlerille politiikka merkitsee liikkeellepanoa ja haltuunottoa. Olennaista ei ole pyrkiä luomaan uutta ja parempaa sukupuolta, subjektia tai ruumista, vaan pyrkiä operoimaan olemassa olevalla kentällä työstäen ja asettaen liikkeeseen niitä asioita, jotka rakentavat esimerkiksi sukupuolta. Rajoja sukupuolten välillä ei tuosta noin vain kumota, mutta niitä voi häiritä – eikä tämä vaadi uuden kielen käyttöönottoa. Butlerille queerin politiikka onkin nimenomaan erilaisten identiteettitermien haltuunottoa ja toisin siteeraamista. (Roman-Lagerspetz 2008, 180-181.) 

Nykyään puhutaan paljon identiteettipolitiikasta ja sitä käytetään myös poliittisena lyömäaseena: ”identiteettipolitiikan” ajatellaan olevan jotain ”asiapolitiikalle” toisarvoista himphamppua, jossa kylmä järki korvataan tunteella ja fiiliksellä. Tosiasiassa kaikki nämä käsitteet ovat sosiaalisia konstruktioita, myös identiteetti. Butler ylittääkin ylläesittämäni dualismin rajat ja toteaa, ettei tekijää ole olemassa ilman tekoa: ei siis ole olemassa identiteettiä ilman identiteettiä rakentavia tekoja, jolloin teot ovat yhtä lailla identiteettipolitiikkaa kuin identiteettipolitiikka tekojen ja asioiden politiikkaa. Tekijä myös muuntuu tekojen myötä, mikä haastaa ajatuksen pysyvästä identiteetistä. (Butler 2006, 237.) 

Butleria edeltävässä keskustelussa pohdittiin paljon naiseutta kategoriana ja naista feminismin subjektina. Tämä pohdinta oli tärkeää, mutta se tuli oheisvahinkona ulossulkeneeksi monia alistettuja ryhmiä pois feministisen ajattelun ja toiminnan piiristä: feminismin subjektista tuli korostetun valkoinen, länsimaalainen, cissukupuolinen ja hyväosainen. Butler kritisoi tätä asetelmaa voimakkaasti ja korostaa, ettei yhtenäistä subjektikategoriaa tulisi edes pyrkiä määrittämään, koska projekti on mahdoton. Tästä näkökulmasta luvussa 3.1. kuvaamani pronominikysymys erityisesti ja sukupuolivähemmistöjen näkyvä läsnäolo sosiaalisessa mediassa yleensä ovat vahvasti butlerilaisia poliittisia tekoja: kun sukupuolta entistä enemmän toistetaan ”epäkoherentisti” tai ”epäloogisesti”, sitä vähemmän loogisilta ja koherenteilta alkavat kulttuurisesti hyväksytyt kaksinapaiset sukupuoliajatukset näyttää. Tällaisessa toiminnassa ”riitasointuinen ja epäluonnollistettu performanssi paljastaa luonnollisuuden performatiivisen statuksen” (Butler 2008, 243). 

 Sosiaalinen media on oiva paikka queerin politiikalle, mutta siinä on haasteensa – joista esittelemäni banaalin maskuliinisuuden ilmaukset ovat vain yksi. Jokainen etenkin Facebookia ja Twitteriä käyttävä tietää, miten helposti keskustelut muodostuvat yksiäänisiksi – esimerkiksi maahanmuutosta käytävää keskustelua tuppaavat dominoimaan kriittiset, jopa rasistiset äänet, ja sellaiset ihmiset, joilla on asiasta omakohtaista kokemusta, kokevat usein tulevansa syrjäytetyiksi tai vaiennetuiksi. Täsmälleen sama koskee sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymyksiä. Jos siis haluamme aidosti tukea moniäänisyyttä, epäkoherentteja esityksiä ja sukupuolen moninaista tekemistä, niille on annettava tilaa ja niitä on tuettava. Butlerin ajattelussa päämääränä onkin ensin etsiä sellaisia repeämiä tai epäjohdonmukaisuuksia heteromatriisissa, joita voisi strategisesti hyödyntää (pronominien käyttö on tästä hyvä esimerkki) ja tämän jälkeen toistaa näitä tekoja niin, että pikku hiljaa mahdollisten sukupuolitekojen kenttä laajenee ja luo taas tilaa uudenlaisille performansseille. 

Vaikka kuinka sosiaalista mediaa arvostellaan sen luomista kuplista (mikä toki osin pitääkin paikkansa) se on monelle ihmiselle aidosti paikka, jossa voi törmätä aivan itsestä ja omasta elinympäristöstä poikkeaviin ihmisiin, asioihin ja mielipiteisiin. Se on myös samastumisen paikka, josta monet heteromatriisin laitamilla sukupuoltaan esittävät ihmiset voivat löytää vertaisiaan ja tulla ymmärretyiksi omilla ehdoillaan. Samoin se on paikka, jossa sukupuoli-identiteettejä on aidosti mahdollista demokratisoida – ja josta tämä vallankumouksellinen prosessi voi laajeta. Butler myös muistuttaa, ettei tämä prosessi ole mahdollinen ilman, että ihmiset – kaikki, ei vain vähemmistöt – tulevat tietoisiksi omasta ajattelustaan ja sitä ohjaavista hierarkioista (Roman-Lagerspetz 2008, 182). Kun hyväksyy oman identiteettinsä kontingenttiuden ja prosessiluonteen, on valmis ymmärtämään myös toisintekemisen. Kyökkipsykologina olisi houkuttelevaa tulkita lihansyöjäheteroidenkin tuskan kumpuavan juuri huonosta oman minuuden tuntemisesta ja pysyväksi koettuihin ominaisuuksiin kynsin hampain ripustautumisesta, mutta ehkä emme mene siihen tällä kertaa. 

Lähteet 

Anttonen, Anneli & Lempiäinen, Kirsti & Liljeström, Marianne (toim.) (2000) Feministejä – aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino. 

Butler, Judith (2006) Hankala sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus. 

Cover, Rob (2012) Performing and undoing identity online: Social networking, identity theories and the incompatibility of online profiles and friendship regimes. Convergence: The International Journal of Research into New Media Technologies 18(2), 177-193. 

Kehrääjä (2019) Yksityisasioita vai ihan tavallisia kuulumisia? https://kehraaja.wordpress.com/2019/07/28/yksityisasioita-vai-ihan-tavallisia-kuulumisia/ Luettu 2.8.2019. 

Lindroos, Kia & Soininen, Suvi (toim.) (2008) Politiikan nykyteoreetikkoja. Helsinki: Gaudeamus. Pulkkinen, Tuija (2000) Judith Butler – Sukupuolen suorittamisen teoreetikko. Teoksessa Anttonen, Anneli & Lempiäinen, Kirsti & Liljeström, Marianne (toim.) (2000) Feministejä – aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino. S. 43-60. 

Pulkkinen, Tuija & Rossi, Leena-Maija (2006) Suomentajilta. Teoksessa Butler, Judith (2006) Hankala sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus. S. 7-16 

Roman-Lagerspetz, Sari (2008) Judith Butler. Performatiivisuuden politiikka. Teoksessa Lindroos, Kia & Soininen, Suvi (toim.) (2008) Politiikan nykyteoreetikkoja. Helsinki: Gaudeamus. S. 162-185.