tiistai 14. helmikuuta 2017

Rapista ja positiivisesta diskriminaatiosta

Etuoikeuksiin tottuneesta tasa-arvo tuntuu sorrolta. Netin monilta palstoilta tuttu lause on pyörinyt mielessä tässä hyvän tovin nettipöhinää seuratessa ja lehtiä lukiessa.


Ensin tapahtui tämä.
Yksinkertaisuudessaan artisti [rap-artisti Destiny Frasqueri] pyysi kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color” (Yhdysvalloissa käytetty termi, joka viittaa ihmisiin, jotka eivät ole valkoisia) siirtymään eturiviin. ... Miehiä taiteilija pyysi kunnioittamaan näitä ihmisiä, sekä antamaan heille tilaa. Samaan hengenvetoon artisti ilmoitti että rasismiin, vihapuheeseen tai seksismiin syyllistyvät ihmiset poistetaan keikalta välittömästi.
Ja tästähän sitten nousi metakka: Frasquerin elettä pidettiin syrjintänä, jopa rasismina. Avasin aiemmin tänään Facebookissa, miksi tämä joidenkin (lähinnä valkoisten miesten) ihmisten syrjityksi tulemisen kokemus on itse asiassa oireellista.
1) Ensiksikään kriitikot eivät ole ymmärtäneet artistin tapaa käyttää tilallista lähestymistapaa metaforana. Kutsumalla alisteisessa asemassa olevat ihmisryhmät eteen hän antaa fyysisesti tilaa niille, joilla kulttuurisesti sitä on vähemmän. Minusta tässä on jotain hyvin kaunista. 

2) Minkäänlaista yhdenvertaisuutta ei voida koskaan saavuttaa, elleivät etuoikeutetut luovu osasta etuoikeuksiaan. Kun naiset saivat äänioikeuden, se vähensi miesten suhteellista valtaa. Kun orjuus lakkautettiin, valkoinen omistava luokka luopui oikeudestaan orjiin.

On jännittävää, miten jotkut ihmiset loukkaantuvat verisesti joistain käytännöistä mutta ovat samaan aikaan valmiita hyväksymään aivan vastaavat toisaalla. Helsingin Sanomat uutisoi tänään niinkutsutusta positiivisesta diskriminaatiosta: sellaisille kouluille, joissa on keskimääräistä enemmän maahanmuuttajataustaisia tai sosioekonomisesti huono-osaisista perheistä tulevia oppilaita, myönnetystä erityisrahoituksesta. HS:n kyselyn mukaan suurin osa ihmisistä hyväksyy tämän aivan varauksetta - tosin uutisen kommenttiraita kertoo taas toisenlaista tarinaa.

Tarkalleen ottaen sekä rap-keikan tapauksessa että koulujen erityisrahoituksessa on kyse aivan samasta asiasta: annetaan erityistä tukea ja huomiota niille, jotka ovat tavalla tai toisella heikommassa asemassa. Näinhän yhdenvertaisuuteen pyrkivä yhteiskunta toimii: koska lähtökohtamme ovat erilaiset, on hyvän yhteiskunnan tehtävä pyrkiä niitä tasaamaan. Tähänhän muun muassa pyrittiin Suomessa yhtenäiseen peruskouluun siirryttäessä, ja samalla tavalla voidaan perustella subjektiivista päivähoito-oikeutta.

Miksi sitten rap-keikasta suututaan, mutta PD-rahoista ei? Ehkä siksi, että keikalla artisti teki aivan silminnähtäväksi sen, mitä voitaisiin kutsua vaikka radikaaliksi inklusiivisuudeksi: tehdään aidosti lisätilaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Toisaalta olen törmännyt myös närkästykseen vammaisten lasten ilmaisista tai edullisista harrastusvuoroista - onhan aivan kamalaa, että terveet joutuvat maksamaan enemmän. (Kenellekään ei tietenkään ole tullut mieleen, että se vammaisuus itsessään saattaa aiheuttaa kaikenlaisia muita kustannuksia puhumattakaan vammaisten muista ongelmista arjessa.)

Ehkä tuossa rap-keikan tapauksessa kuitenkin on kyse juuri siitä, millä tämän kirjoitukseni aloitin. Kun itseltä riisutaan pikkuisenkin etuoikeuksia, se tuntuu helposti sorrolta. Vaikka kyse olisi kuinka pienestä asiasta.


PS. Valkoisten miesten niputtaminen yhteen joukkoon Frasquerin tapaan on toki siinä mielessä ongelmallista, että se sivuuttaa luokkaan ja seksuaalisuuteen (muiden muassa) liittyvät erot. Näistäkin on toki pidettävä meteliä, mutta tämä ei sinänsä poista kyseisen manööverin symbolista voimaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyi saatana miten kuvottava RASISTI olet.

Elina Vainikainen kirjoitti...

Kiitos palautteestasi!