lauantai 25. helmikuuta 2017

Hyörinästä hyvinvointiin

Sain Facebookissa kommentin.
Teidän agendassahan on täyttää Helsinki siirtolaisilla, joiden työllistymismahdollisuudet ovat harvinaisen heikot. Se nimenomaan lisää eriarvoistumista ja johtaa ennen pitkää ongelmalähiöiden kasvuun.
Viime päivinä on uutisoitu Rinkebyn ongelmista ja moni on huolestunut Ruotsin tilanteesta: palavatko kohta meilläkin roskikset lähiöissä? Huoli on sinänsä täysin aiheellinen, ja meidän onkin syytä pyrkiä välttämään samat virheet, joita Ruotsissa on tehty. On tärkeää pyrkiä ymmärtämään ongelmien syitä, jotka tapaavat olla moninaisemmat kuin äkkiseltään luulisi.



Huono-osaisten lähiöiden ongelmat, rikollisuus ja järjestyshäiriöt, eivät ole uusi ilmiö. "Kaikenlaista hyörinää" (lainaan ilmauksen eräältä forssalaiselta poliisilta, jonka kanssa taannoin työasioissa jutustelin) on esiintynyt suomalaistenkin kaupunkien laitamilla maailman sivu - ei toki samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi nyt Ruotsissa. Avainasia on ymmärtää, etteivät ongelmat palaudu etnisyyteen tai uskontoon vaan köyhyyteen ja näköalattomuuteen. Hyörinä ei siis katoa poistamalla maahanmuuttajat, vaan poistamalla osattomuus.

Kaupunkipolitiikassa puhutaan segregaatiosta eli alueiden eriarvoistumisesta. Ongelmalähiöiden syntyminen on oppikirjaesimerkki tästä. Samoin tunnetaan hyvin keinot, joilla segregaatiota voi ehkäistä. Suomalaisia kaupunkeja on pyritty rakentamaan sosiaalisen sekoittamisen lähtökohdasta: samalle asuinalueelle rakennetaan sekä omistus- että vuokra-asuntoja, eri kokoisia ja erilaisiin elämäntilanteisiin. Lisäksi palveluiden saatavuus on tärkeää: ihmisten on saatava sisältöä elämäänsä myös lähiöissä. Kuten tutkija Venla Bernelius eilisen Helsingin Sanomissa toteaa: "Erityistä Suomessa on myös se, mikä katkaisee yhteyden köyhyyden ja epätoivon välillä. Esimerkiksi käy laaja kirjastoverkko. Köyhyys ei Suomessa tarkoita välitöntä syrjäytymistä."

Kaupunkisuunnittelussa olisi siis vältettävä epätoivon saarekkeita, huono-osaisuuden keskittymiä. Moni ongelma nousee syrjäytetyksi tulemisesta, turhautumisesta ja pahoinvoinnista. Luonnollisesti myös ongelmalähiöiden vastapooleja, rikkaiden kultahammasrannikoita, kannattaa välttää. Hyvinvoinnin tasainen jakautuminen ja pienet kaupungin sisäiset tuloerot ovat yhteiskuntarauhan paras tae.

Nyt, kun tulevina vuosikymmeninä Helsinkiinkin rakennetaan valtava määrä uusia asuntoja, on tärkeää pitää kiinni alueiden monipuolisuuden periaatteesta. Valitettavasti kehitys on alkanut kulkea jo segregaation suuntaan. Oma asuinalueeni Vallila on viime vuosina keskiluokkaistunut vauhdilla, minkä näkee ihan katselemalla ympärilleen. Samanaikaisesti taas etenkin Itä-Helsingissä suunta on ollut päinvastainen, mikä on huolestuttavaa.

Asia liittyy toki myös maahanmuuttoon, tosin eri tavoin kuin monet haluavat ymmärtää. Kuten kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara toteaa Hesarissa, vaikeudet liittyvät ennen kaikkea kielitaidottomuuteen ja koulutuksen puutteeseen - joka puolestaan johtaa nyky-yhteiskunnassa helposti syrjäytetyksi tulemiseen. Maahanmuuttajien kotouttaminen ja ottaminen osaksi yhteiskuntaa on tässä ensiarvoisen tärkeää: on tarjottava riittävästi kieliopetusta ja muuta tarpeellista koulutusta, kannustettava osallistumiseen ja torjuttava rasismia myös työmarkkinoilla.

Tosiasiassa koulutuksen ja kielitaidon puute ei ole edes yksin maahanmuuttajien ongelma.  Luin vastikään Katri Söderin ja Anette Karlssonin toimittaman Suomen koulutuspolitiikan tulevaisuus -kirjan, jonka eräässä artikkelissa nostettiin esille puutteellisten perustaitojen merkitys myös kantasuomalaisten huono-osaisuuteen. Arvion mukaan Suomessa on jopa 600 000 aikuista ihmistä, joilla on vaikeuksia jo kirjoittamisessa ja lukemisessa, hankalammista arjen suoritteista puhumattakaan. Suurin osa heistä on käynyt pelkän peruskoulun.

Avainasemassa lähiöhyörinän ehkäisyssä onkin paitsi kaupunkisuunnittelu, myös koulutus. Tulevaisuudessa on erityisen tärkeää varmistaa, että jokainen siihen kykenevä voisi opiskella myös peruskoulun jälkeen - ilman jatko-opintoja on nykyään hyvin vaikea työllistyä, ja ammatilliset tai yleissivistävät jatko-opinnot vahvistavat myös tärkeitä perustaitoja. Toisen asteen koulutuspaikkoja ei tule vähentää, ja myös koulutuksen laadusta on huolehdittava.

Osattomuuden ja näköalattomuuden tunne ei tietenkään palaudu täysin köyhyyteen, työttömyyteen ja koulutuksen puutteeseen. Kyse on myös oikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Jos kokee yhteiskunnan epäreiluna ja sellaisena, ettei omaan asemaan voi vaikuttaa, ei ole ihme, että turhautuneisuus purkautuu epärationaalisella tavalla. On olennaista kokea olevansa osa yhteiskuntaa, kokea tulevansa kuulluksi ja reilusti kohdelluksi. Ja juuri tästä syystä paikoissa, joissa hyvinvointi jakaantuu tasaisesti, myös riehutaan vähän.

Rinkebyn mellakat ovat saaneet monet syyttelemään maahanmuuttajia ja vaatimaan rajoja kiinni. Emme voi sulkea silmiämme lähiöiden ongelmilta, mutta tuomitsemalla kaikki maahanmuuttajat saamme vain heidät suhtautumaan yhteiskuntaan entistä kielteisemmin. Miksi pitäisi kotoutua maahan, joka vihaa meitä jo valmiiksi? Loisiksi ja sosiaalipummeiksi leimaaminen saattaa muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi, etnisestä taustasta riippumatta. Rasismi ei ratkaise ongelmia, ainoastaan kärjistää niitä.



Ei kommentteja: