Rajat kiinni, raajat auki! Rasismi ja naisviha verkossa

Kirjoitus on julkaistu Perusteessa 1-2/2016. Pahoittelen alaviitteiden epäkäytännöllistä sijoittamista jutun loppuun.


Rasismi on vallannut alaa suomalaisessa verkkokeskustelussa ja naisvihamieliset asenteet ovat vahvistuneet sen kanssa rinta rinnan. Medialla ja poliitikoilla on keskeinen rooli tämän ilmiön torjumisessa.


Sana ”sovinismi” on alun alkaen tarkoittanut kansalliskiihkoilua. Sittemmin sen merkitys on muuttunut ajatukseksi miessukupuolen ylivertaisuudesta ja naisesta ”heikompana astiana”.

Nämä saman sanan kaksi eri merkitystä elävät sopuisasti rinta rinnan suomalaisissa verkkokeskusteluissa. Sieltä, mistä löytää rasistista äärinationalismia, löytää yleensä myös pidättelemätöntä naisvihaa.

Yhdistyneiden kansakuntien rotusyrjinnän vastainen komitea (CERD) huomautti Suomea internetiin liittyvistä ongelmista jo vuonna 2003 (Joronen & Salonen 2006, 64). Viime vuosina suomalaisia verkkokeskusteluita on pyyhkinyt todellinen rasististen ulostulojen aalto. Samalla kun avoimen rasismin määrä on kasvanut, se on muuttunut kärjekkäämmäksi ja raflaavammaksi.

Kehityksen alkusysäyksen voi paikantaa syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin vuonna 2001. Iskujen jälkeen etenkin muslimien vastainen vihapuhe voimistui kaikkialla maailmassa. Toisin kuin monet tutkijat olettivat, avoin julkinen keskustelu ja tiedonvaihto asioista ei ole vähentänyt ennakkoluuloja – pikemminkin päinvastoin. (Lindén & Laurent 2015, 76.) Suomessa muutoksen eturintamassa ovat olleet Ilja Janitskinin luotsaama MV-lehti, jo vanhempaa perua oleva Hommaforum sekä erilaiset Facebookin yhteisöt, kuten mielenilmauksia organisoiva Rajat kiinni -kansanliike(1). Näitä on omalla tavallaan ruokkinut myös perussuomalainen puolue, jonka näkyvät toimijat ovat toistuvasti koetelleet sananvapauden rajoja. Puolueen voi katsoa jopa normalisoineen viharetoriikan julkisessa keskustelussa, mikä madaltaa kynnystä entistä rajumpiin ilmaisuihin yksityisemmissä ympäristöissä. (Lindén & Laurent 2015, 75.)

Verkossa rasistisissa yhteyksissä esiintyvän naisvihan voi jakaa karkeasti kahteen lajityyppiin. Ensimmäinen, ja enemmän julkisuudessakin käsitelty ilmiö ovat naistoimijoiden saamat suorat uhkaukset, vihaviestit ja kirjeet. Toinen, ja hankalammin käsitteellistettävä laji on diskursiivinen naisviha: misogynistiset puhetavat, loukkaavat ja halventavat sanavalinnat.

Keskityn tässä artikkelissa erityisesti jälkimmäiseen, mutta kuvaan ensin lyhyesti myös ensimmäisen, koska ne linkittyvät yhteen ja ruokkivat toisiaan. Yhteisöllisesti luotu vihamielinen ilmapiiri kannustaa vihatekoihin ja oikeuttaa ne.

Nainen vaietkoon julkisuudessa

Tietyt ryhmät ovat jo vuosia pyrkineet vaientamaan erityisesti maahanmuuttoa julkisuudessa kommentoivia tutkijoita, poliitikkoja ja muita toimijoita. Viha- ja uhkausviestien kohteena ovat olleet useimmiten naiset(2), kuten Helsingin kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo, jonka kimppuun muun muassa europarlamentaarikko Jussi Halla-aho on masinoinut tukijoitaan(3). MV-lehden hampaissa ovat olleet etenkin lehteä kritisoineet naiset, kuten Loppu MV-lehdelle -kampanjan lanseeranneen SONKin puheenjohtaja Hanna Huumonen, Ylen toimittaja Jessikka Aro sekä verkkolehti Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkonen.

Heidi Kurvinen huomauttaa (2015, 38), ettei ilmiö etenkään naisjournalistien kohdalla ole uusi. Etenkin 1960-luvulla jolloin ala alkoi naisistua, monet naistoimittajat saivat osakseen vähättelyä ja pilkkaa myös kollegoilta. Tunkeutuminen aiemmin miesten hallitsemalle elämänalueelle koettiin uhkana.

Internetin ja sosiaalisen median nousu on kuitenkin muuttanut vihaviestimisen tapoja: siinä, missä aikaisemmin soitettiin puheluita tai lähetettiin kirje, nyt uhkaukset ja solvaamiset tapahtuvat yleisimmin sosiaalisessa mediassa. Ilmiö on vähintään yhteispohjoismainen. Ruotsalaisesta tutkimuksesta käy ilmi, että vaikka viime aikoina uhkailua on saanut osakseen huomattavan suuri osa toimittajista sukupuoleen katsomatta, on naisiin kohdistuva uhkailu luonteeltaan erilaista: seksuaalista ja naisvihamielistä (Nilsson 2015, 52).

Suvakkihuorat ja Suomi-neito

Naisvihamielisten asenteiden vahvistumisesta ei voi tietenkään syyttää vain internetiä, vaikka sillä onkin iso rooli asenteiden ja ilmaisutapojen levittäjänä. On kiinnostavaa, miten viime vuosina lähes käsiin räjähtänyt ”maahanmuuttokritiikki”, rasistinen ja muukalaisvihamielinen puhe, on tuonut mukanaan myös naisiin kohdistuvan vihapuheen valtavan kasvun.

Teoreettisesti tarkasteltuna tämä on hyvin ymmärrettävää. Robert Miles toteaa, että tärkeimmät ideologiat rasismin taustalla ovat nimenomaan nationalismi ja seksismi (Miles 1994, 129): siinä, missä rasismi ottaa ”rotujen” väliset erot annettuina ja geneettisesti periytyvinä, jäädyttää ja hierarkisoi seksismi sukupuolieron. Sekä naisten että rodullistettujen syrjintä perustuu samaan mekanismiin: yksinkertaistettujen olkiukkojen luomiseen ja niiden reposteluun. Yritykset murtaa näitä hierarkioita koetaan vihamielisiksi ja niihin myös vastataan vihalla. Pohjimmiltaan kyse on patriarkaalisesta vallasta, ja etenkin antirasismia ja feminismiä propagoivat naiset koetaan uhkaksi tälle järjestykselle.

Verkon maahanmuuttovastaisissa(4) yhteisöissä (kuten Rajat kiinni -kansanliikkeessä ja MV-lehdessä sosiaalisen median sivuineen) naisista puhutaan tavalla, jota voisi luonnehtia paitsi erittäin seksistiseksi, myös vulgääriksi ja vastenmieliseksi. Vihaa saavat osakseen etenkin ”vääränlaiset” naiset: maahanmuuttoon positiivisesti tai neutraalisti suhtautuvat (niin sanotut ”suvakit”), väärien puolueiden edustajat, sukupuolineutraalia avioliittolakia ajavat ihmiset, feministit, laveasti määriteltynä ”punavihreät” toimijat ja etenkin naiset, jotka eivät sovi keskustelijoiden mielikuvaan ihanteellisesta, isänmaallisesta Suomi-neidosta. Nämä naiset leimataan ”suvakkihuoriksi” ja heihin viitataan seksistisillä puhetavoilla.

Seksistinen pilkka voi kohdistua joko johonkin tiettyyn naiseen tai naisvaltaiseen yhteisöön(5) . Viime aikoina, kun Suomen Punainen Risti on ollut mukana perustamassa vastaanottokeskuksia, on keskusteluun vakiintunut termi ”SPR-huorat/SPR-pillut/vokkipillut”. Samanlaista pilkkaa saavat osakseen esimerkiksi Naisasialiitto Unionin työntekijät. Rajat kiinni -sivulla muun muassa levitetään kuvia SPR:n vapaaehtoistyöntekijöistä höystettynä ”annan pillua” -tyylisillä teksteillä.

Paitsi huorina, naisista puhutaan usein myös pilluina tai vittuina. Tapa typistää nainen pelkiksi genitaaleiksi tekee hänestä pelkän seksuaalisuutensa funktion. Yhteisöjen naisviha ei usein fokusoidukaan naiseuteen sinänsä, vaan nimenomaan naisen seksuaalisuuteen. Puheissa ”suvakkihuorien” tulkitaan olevan suvakkeja vain siksi, että he haluaisivat saada maahanmuuttajamiehiltä seksiä. Samoin ”mamuttajien” oletetaan ”tulevan järkiinsä” eli vastustamaan maahanmuuttoa, kunhan he ensin tulisivat maahanmuuttajamiesten raiskaamiksi. Fantasia ”suvakkihuorien” raiskatuiksi tulemisesta esiintyy keskusteluissa lähes pelottavan tiheään.

Seksuaalisuuden lisäksi pilkan kohteina ovat usein ”suvakkihuorien” ulkoiset ominaisuudet. Keskusteluissa mollataan esimerkiksi lihavia tai muuten vastenmielisen näköisinä pidettyjä naisia. Luotaantyöntäväksi tulkittu ulkonäkö mielletään keskusteluissa usein myös syyksi maahanmuuttomyönteisyydelle: kun nainen on liian ruma suomalaiselle miehelle, kääntyy kiinnostus ”tuontitavaraan”. Näissäkin keskusteluissa naisen hallitsematon seksuaalivietti näyttäytyy toiminnan motivaattorina ja asettuu vastakkain maahanmuuttokriitikoiden ”järkinäkökulman” kanssa.

Sillä, millaista kieltä naisista käytetään, on merkitystä. Kielellä paitsi kuvataan, myös luodaan todellisuutta: sillä voidaan sulkea ihmisiä keskustelun ulkopuolelle, arvottaa ja demonisoida. Toistuva tietynlainen puhe ja termien ”pakottaminen”(6) muokkaavat mielikuvia. Seksistinen tapa puhua naisista ja se, että vastaava puhetapa miehistä loistaa keskusteluissa poissaolollaan, vahvistaa sovinistista käsitystä naisista ”heikompana astiana”, tunteidensa ja libidonsa vietävinä olevina alempikastisina(7) . Tämänkaltainen diskursiivinen väkivalta(8) ylläpitää ja oikeuttaa vastakkainasettelua ja syrjintää, ja on siksi haitallista. Sillä voidaan myös oikeuttaa suorat hyökkäykset ”suvakkihuoria” kohtaan: hehän vain saavat, mitä ansaitsevat.

Kaikukammiot ja jengipetturit

Sini Perho (2010) on tutkinut Joensuun rasistisia nuoria 2000-luvun alussa. Sen aikaisessa ja nykyisessä liikehdinnässä sekä rasistien itsemäärittelyssä on paljon yhtäläisyyksiä: Joensuun nuoret puhuivat esimerkiksi usein itsestään ”tavallisina”, Rajat kiinni -väki esiintyy myös mielellään kansan syvien rivien vaiennettuna äänenä.

Verkkoyhteisöjen dynamiikka ohjaa kohti mielipiteiden ykseyttä. Samanmieliset hakeutuvat yhteen, ja ryhmän sisäinen vuorovaikutus voi olla hyvinkin voimakkaasti säänneltyä – poikkeavuuksista rangaistaan. Myös tämä on omiaan luomaan ryhmän keskuuteen perspektiiviharhan omien mielipiteiden yleisyydestä. (Pöyhtäri jne. 2013, 46.) Syntyy kaikukammio, jossa kuuluu vain yhdenlaisia ääniä.

Rasististen ryhmien tiiviys ja yhteisöllisyys ovat omiaan kärjistämään ryhmäläisten näkemyksiä ja kielenkäyttöä. Muualla verkossa asiattomana pidetystä puheenparresta tulee hyväksyttyä, jopa normi, josta poikkeaminen tulkitaan lojaliteetin puutteena. Erään Rajat kiinni -ryhmän naiskeskustelijan kommentti ”Minäkin olen kerennyt olemaan suvakkihuora ja neekerinnussija ja ties mikä ihmisten mielipiteiden mukaan, koska en ole tarpeeksi rasisti” kuvaa ilmapiiriä osuvasti.

Etenkin Rajat kiinni -kansanliikkeen keskustelijat korostavat usein viesteissään, kuinka ryhmä on heille henkilökohtaisesti tärkeä: tuntuu mukavalta, kun on jokin joukko, johon kuulua ja jonka ajatukset voi jakaa. Yhteisöllisyydestä imetään voimaa, ja sillä selittynee myös se oudoksuttava tosiseikka, että osa naisvihamielisistä keskustelijoista ryhmässä on itse naisia(9). Rasistinen eetos ohittaa solidaarisuuden oman sukupuolen edustajia kohtaan, ja vääränlaiset naiset koetaan sukupuolipettureina.

Valkoisen miehen tuska

Naisvihamielisten asenteiden nousu juuri tähän maailman aikaan ei ole sattumaa. Maria Sveland näkee ilmiön nousseen Ruotsissa esiin erityisesti ruotsidemokraattien saatua ensimmäisen vaalivoittonsa ja siten vakiinnutettua asemansa vuonna 2010. Ei liene kaukaa haettua nähdä yhteys perussuomalaisten ”jytkyyn” vuotta myöhemmin. Puolueiden esiinmarssi uusine, populistisine ja kärjekkäine puhetapoineen on raivannut tilaa julkisuuteen myös vihapuheelle, jonka monet puolueiden näkyvät poliitikot ovat hiljaisesti hyväksyneet.

Populistitkaan eivät ole nousseet tyhjästä, vaan, kuten Jiri Nieminen toteaa, syypää löytyy ensisijaisesti globaalista talouskriisistä. Hän huomauttaa myös yleiseurooppalaisesta kehityskulusta, jossa populistisia puolueita ovat nostaneet kurin ja järjestyksen sekä vahvan johtajan kaipuu sekä antifeminiinisyys. Etenkin perussuomalaisten maahanmuuttokriittinen siipi on ollut ulostuloissaan taipuvainen vastakkainasetteluun ja jopa vastustajien demonisointiin.(10) (Nieminen 2015, 67-69.) Rasistiryhmien tapa jakaa ihmiset ”meihin” ja ”suvakkeihin” toistaa samaa kaavaa, samoin kiintymys perinteisiin sukupuolirooleihin.

Rasismin ja naisvihan vastustamisessa on tärkeää ymmärtää, mistä se saa voimansa. Sekä Ruotsin että Suomen kehityksessä näyttää olevan kyse paitsi tietoisesta ja osin perusteettomiin uhkakuviin pohjautuvasta poliittisesta strategiasta, myös aivan todellisesta yhteiskunnallisesta murroksesta ja reaktioista siihen. Monimutkaistuva maailma, jossa yhä uudet vähemmistöt vaativat elintilaa ja oikeuksia, näyttäytyy monelle uhkana: naisten sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen vaatimukset yhdenvertaisesta kohtelusta koetaan uhkana ydinperheelle ja perinteisille sukupuolirooleille sekä maahanmuuttajien läsnäolo uhkana kotimaiselle kulttuurille ja kristinuskon arvoille.

Kun samanaikaisesti massatyöttömyys ja lama koskettavat erityisesti matalasti koulutettuja, raskaassa teollisuudessa työskennelleitä miehiä, on aivan ymmärrettävää, miksi äkäisin naisviha ja rasismi näyttävätkin kumpuavan valkoisten miesten joukosta. Ja tietenkin kyse on vallasta: jos valta ajatellaan nollasummapelinä, jossa toiset voittavat ja toiset häviävät, on naisten kohentunut asema miehiltä pois. Valtataistelussa kaikenlaiset miehet hyökkäävät kaikenlaisia naisia kohtaan: jopa kaikkein hyväosaisimmat miehet saattavat kokea yhteiskunnassa edenneen naisen uhaksi (Sveland 2013, 164.)

Kyse on siis toisaalta todellisesta murroksesta, toisaalta väärän puun haukkumisesta. Sen sijaan, että verkon vihaiset miehet suuntaisivat raivonsa todellisiin syypäihin eli globaaliin kapitalismiin ja sitä propagoiviin poliitikkoihin, käännetään katse helpommin hahmotettavaan kohteeseen eli naisiin ja maahanmuuttajiin. Luonnollisesti asetelma hyödyttää myös poliitikkoja, jotka ammentavat suosiota juuri maahanmuuttovastaisuudesta ja antifeminismistä – sekä miesten syrjäytetyksi tulemisen kokemuksesta.

Verkon diskursiivinen naisviha olisi miellyttävä kuitata olankohautuksella ja jättää omaan arvoonsa, vaieta kuoliaaksi. Ongelmana onkin, ettei viha jää rasistisille sivustoille vaan leviää paitsi muualle verkkoon, myös mediaan ja sen myötä yhä uusille yhteiskunnan alueille.

Paitsi, että media hakee usein uutisaiheensa sosiaalisen median ilmiöistä, media myös aktiivisesti antaa tilaa vihapuheelle. Uutismedia on vienyt palveluitaan verkkoon, osallistanut seuraajiaan keskusteluun ja jopa uutistuotantoon. Näin se on antanut kenties ymmärtämättään ja sananvapauden nimissä foorumin myös rasismille ja naisvihalle. Verkon aktiiviset keskustelijat saattavat päätyä jopa asiantuntijavieraiksi televisiokeskusteluihin. (Pöyhtäri jne. 2015, 252-253.)

Naisvihan lietsonta verkossa johtaa myös tekoihin. Kuten edellä kirjoitin, naistoimijoiden uhkailu on jo pelottavan arkipäiväistä ja ulottuu usein myös uhkailtujen perheenjäseniin. On ongelmallista, että osa ihmisistä on sitä mieltä, ettei tällaisessa toiminnassa ole mitään väärää vaan se on jopa oikein. Journalisti-lehden (Journalisti 2016) haastattelemat vihaviestien lähettäjät totesivat lähes yksissä tuumin, että viestien kohteet ansaitsivat tulla pelotelluiksi. Vihaviestejä lähettäneiden miesten puheissa toistui myös oletus, että sananvapauden nimissä on oikeus myös uhkailla ja huoritella, ”jos se on itse aiheutettua”. Verkon rasistiryhmien sisäinen sparraus hämärtää soveliaisuuden rajoja.
Pahin skenaario on hiljaisuuden spiraali, josta on jo näkyvillä merkkejä: osa naisista ei enää uskalla ottaa julkisesti kantaa etenkään maahanmuuttoaiheisiin vihaviestien pelossa. Naisten syrjäytyminen politiikan ja median kentiltä on todellinen uhka, joka on syytä ottaa vakavasti.

Peiliin katsomisen paikka

Verkon diskursiivisen naisvihan torjuminen ei ole yksinkertaista. Jokainen yksittäinen herjattu nainen voi toki tehdä vihamielisistä sisällöistä rikosilmoituksia, mutta kunnianloukkaussyytteiden kautta eteneminen on hidas ja raskas tie. Lisäksi ongelmaksi on osoittautunut vihasivustojen sijainti ulkomaisilla palvelimilla, jolloin Suomen oikeusjärjestelmä jää aseettomaksi.(11)

Lisäksi naisiin yleisesti kohdistuvasta vihapuheesta on hankala löytää soveliasta rikosnimikettä: oikeusteitse on mahdollista puuttua vain asianomistajarikoksiin, kuten kunnianloukkauksiin. Vihapuheen kansainvälinen määritelmä sisältää toki naisvihan, mutta Suomen lainsäädännössä koventamisperusteena naisvihaa ei ole mainittu. Viharikoksista puhuttaessa mainitaan sukupuoli-identiteetti ja sukupuolen ilmaisu, mutta näillä tarkoitetaan trans- ja homofobiaa (Neuvonen 2015, 120).(12)

Lisäksi Facebookin ilmiantokäytäntö on niin ikään osoittautunut hyvin hitaaksi ja jähmeäksi. Vihamielisten sivujen poistaminen on käytännössä onnistunut ainoastaan massiivisten ilmiantomäärien avulla, mikä on johtanut myös ilkivaltaan ja sivustojen väliseen nokitteluun. Tämän kirjoittamisen aikaan Facebook on ilmoittanut tiukentavansa linjaansa vihasivustojen suhteen, minkä seurauksena jo esimerkiksi MV-lehti on pohtinut sivunsa siirtämistä venäläiseen Vkontakte-palveluun. Ongelma ei siis väistämättä poistu vaan siirtyy toisaalle, entistä kauemmaksi ja viranomaisten ulottumattomiin.

Avainasemassa on valtamedia: lehdistö ja sähköiset viestimet. Viestintävälineiden on otettava nykyistä selkeämmin etäisyyttä vihapuhujiin. Heille ei tule antaa tilaa journalismissa, verkkokeskusteluja on suitsittava ja tarvittaessa suljettava ja vastakkainasettelujen lietsomista vältettävä. Olemme jo nähneet, miten ”maahanmuuttokriittisen” liikehdinnän lanseeraamat, vihamieliset termit ovat päätyneet osaksi yleistä kielenkäyttöä, pitkälti median ansiosta. On täysin mahdollista, että verkon naisviha alkaa levitä samalla tavalla, ja siksi toimittajien on oltava valppaina. Samoin vaaditaan vihapuheen tuomitsemista myös johtavilta poliitikoilta.

Naisvihasta ei tietenkään tule vaieta, mutta sitä on käsiteltävä asiallisesti ja kontekstoiden. Suorien siteerausten kanssa on oltava varovainen. Ilmauksia ei ole tarpeen omaksua ja siirtää vihapuheen terminologiaa osaksi yleistä kielenkäyttöä (Pöyhtäri 2015, 257), vaan käsitellä nimenomaan aineistona, mikäli tarpeen.

Media voi tarkastella omia toimintatapojaan myös haastateltavien valinnan suhteen. Kun asiantuntijoita käytetään laajalla skaalalla, jakautuu ”kansalaispalautekin” useammalle. Lisäksi vaaditaan kansalaisaktiivisuutta ja -rohkeutta. Naisvihamieliseen puheeseen, niin tuttujen kuin tuntemattomien, on uskallettava puuttua sekä elävässä elämässä että verkossa. Verkkokeskusteluissa on tyypillistä, että jokin tietty ryhmittymä kaappaa keskustelun heti alkuun. Tällöin erimielisten kynnys puuttua kasvaa. Lisäksi pahimmillaan verkkokeskustelut voivat jopa legitimoida poliittista päätöksentekoa, mikäli media ja poliitikot erehtyvät luulemaan, että äänekkäimmät keskustelijat edustaisivat enemmistön mielipidettä (Pöyhtäri ym. 2013, 226). Tätä on torjuttava ponnekkaasti. Niin viestintävälineiden kuin vallanpitäjienkin on opittava huomioimaan keskustelun vääristymät.

Olemme tottuneet pitämään Suomea tasa-arvoisena maana, joka on maailman paras äideille, jossa naisten työllisyysaste on korkea ja jossa tytötkin pääsevät kouluun. Ehkä siksi meidän on ollut vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että taantumuksellisia ja vastenmielisiä naisvihamielisiä ilmiöitä voisi kasvaa keskuudessamme: viha ei ole jossain tuolla muualla, vaan tässä ja nyt ja se koskee meitä kaikkia.


Viitteet

1 Tosiasiassa Rajat kiinni -nimisiä ryhmiä on Facebookissakin useita, ja ainakin kahden suurimman välit ovat tulehtuneet. Viittaan tässä artikkelissa Rajat kiinni -ryhmällä ”kansanliikkeeseen”, joka organisoi mielenilmauksia ympäri Suomea.

2 Reeta Pöyhtärin tutkimuksen mukaan naisiin kohdistuva vihaviestintä poikkeaa selvästi miehille suunnatusta. Se on luonteeltaan erityisen väkivaltaista ja seksististä. Vastaavanlaisia tutkimustuloksia löytyy myös Ruotsista. (Pöyhtäri 2015, 259; Wadbring 2015, 27.) Guardian-lehden tuoreesta selvityksestä taas kävi ilmi, että naiskirjoittajien jutut kirvoittavat lukijoista huomattavasti enemmän asiattomia kommentteja. Eniten häirityistä kymmenestä kirjoittajasta kahdeksan oli naista, kun taas vähiten häirityt kymmenen olivat kaikki miehiä. Myös tietyt aihepiirit, erityisesti feminismi, tuottivat vihapuhetta. (Gardiner jne. 2016.)

3 Ylen Uutisten verkkosivu 11.2.2015. http://yle.fi/uutiset/halla-aho_ohjasi_kannattajansa_vasemmistopoliitikon_ facebook-sivuille__ja_trolliarmeija_hyokkasi/7797138

4 Käytän ”maahanmuuttovastaista” ja ”rasistista” kattokäsitteinä kuvaamaan käsittelemiäni yhteisöjä. Niiden keskusteluissa vilahtelee äärioikeistolaisia, oikeistopopulistisia ja fasistisiakin linjauksia, mutta näitä ei jaeta varauksetta kaikkialla.

5 Aivan oma lukunsa on ”suvakkimiesten” feminisointi ja seksualisointi. Antirasisti- tai feministimiehiä neiditellään, heidän miehisyytensä asetetaan kyseenalaiseksi ja heidän raiskaamistaan toivotaan. Tapa heijastaa patriarkaalista ajatusta feminiinisyydestä maskuliinisuutta alempana ominaisuutena ja on siten keskusteluissa relevantti halventamisen tapa.

6 ”Pakottaminen” on nettikulttuurin ilmiö, jossa jotain tiettyä sisältöä (yleensä kuvallista) toistetaan tietoisesti tarkoituksena saada se elämään omaa elämäänsä meeminä. Maahanmuuttovastaisten yhteisöjen tapa luoda jatkuvasti uusia, arvolatautuneita sanoja ja sanaleikkejä (”pakoloinen”, ”juhlapaikanhakija” tai MV-lehden lanseeraama ”matu” eli maahantunkeutuja) vaikuttaa samankaltaiselta, osin tietoiseltakin toiminnalta.

7 Tämäntyyppistä keskustelua löytyy etenkin Hommaforumilta, ks. esim. keskustelu ”Tuhoavatko naiset Euroopan?” http:// hommaforum.org/index.php/topic,111586.0.html (”Oma mielipiteeni on, että naiset ovat Euroopan tuho, mutta he eivät ole siihen syyllisiä, hehän vain toimivat viettiensä ja biologiansa ohjaamina. Syyllisiä ovat eurooppalaiset miehet, jotka antavat kaiken tapahtua.”)

8 Verkon vihapuhetta tutkinut Anna Haverinen (2016) puhuu myös diskursiivisesta vihasta väkivaltana.

9 Päättelen verkkokirjoittajat naisiksi naistyypillisestä nimestä ja mahdollisesta Facebookin profiilikuvasta. Verkossa toki on mahdollista esiintyä valeidentiteetillä, mutta etenkään Facebookin ryhmissä en usko tämän olevan järin tavallista.

10 Cristian Norocel nostaa esille useita tapauksia, joissa perussuomalainen näkyvä toimija on koetellut sananvapauden ja sopivuuden rajoja. Kaikissa tapauksissa on ollut kyse siitä, että perussuomalainen, hyvässä asemassa oleva mies kokee oikeudekseen halventaa tavalla tai toisella syrjittyjä ihmisryhmiä. Toimintatavan taustalla on pyrkimys ”meidän”, valkoisen, heteroseksuaalisen ja suomenkielisen yhteisön turvaamiseen. (Lindén & Laurent 2015, 77.) Sama toimintalogiikka näyttäytyy myös verkon keskusteluissa.

11 Tämä ongelma on estänyt viranomaisten puuttumisen etenkin Espanjasta käsin operoivan Ilja Janitskinin MV-lehteen.

12 Selvä enemmistö viharikoksista on rasistisia, vuonna 2013 yli 85%. (Neuvonen 2015, 121.)

Lähteet

✕ Gardiner, Becky & Mahana Mansfield & Ian Anderson & Josh Holder & Daan Louter & Monica Ulmanu (2016) The web we want: The dark side of Guardian comments. https://www.theguardian.com/ technology/2016/apr/12/the-dark-side-of-guardian-comments. Viitattu 14.4.2016

✕ Haverinen, Anna (2016) ”Why so hateful?” Väkivalta verkossa. Antroblogi. Viitattu 22.2.2016. http:// www.antroblogi.fi/2016/02/1142/

✕ Joronen, Mikko & Salonen, Annamari (2006) ”Rasismi ja etninen syrjintä – ajatuksia ja tekoja”. Teoksessa Rasismi ja etninen syrjintä Suomessa 2005 (2006). Ihmisoikeusliitto, Helsinki. S. 15-66.

✕ Journalisti (2016). ”Huorittelijat”. http://www.journalisti.fi/artikkelit/2016/2/h/ Viitattu 14.4.2016.

✕ Kurvinen, Heidi (2015) ”Reporting on How Feminism and Immigration Triggers Hate Speech in Finland”. Nordicom-Information 3-4/2015. S. 38-42.

✕ Lindén, Carl-Gustav &  Laurent, Lina (2015) ”Sannfinländarna styr den finländska politiska debatten”. Nordicom-Information 3-4/2015. S. 75-79.

✕ Miles, Robert (1994) Rasismi. Vastapaino, Tampere. ✕ Neuvonen, Riku (toim.) (2015) Vihapuhe Suomessa. Edita, Helsinki.

✕ Nieminen, Jiri (2015) ”Teekutsuliike ja Perussuomalaiset kansanliikkeinä”. Peruste 4/2015. S. 65-70.

✕ Perho, Sini (2010) Rasistisuus nuorten yhteisöissä. Tutkimus vuosituhannen vaihteen Joensuusta. Nuorisotutkimusverkosto, Helsinki.

✕ Pöyhtäri, Reeta &  Haara, Paula &  Raittila, Pentti (2013) Vihapuhe sananvapautta kaventamassa. Tampere University Press, Tampere.

✕ Pöyhtäri, Reeta (2015) ”Vihapuhe haasteena uutismedialle ja journalismille”. Teoksessa Neuvonen, Riku (toim.) Vihapuhe Suomessa. Edita, Helsinki. S. 241-266. ✕ Rasismi ja etninen syrjintä Suomessa 2005 (2006). Ihmisoikeusliitto, Helsinki.

✕ Sveland, Maria (2013) Hatet. En bok om antifeminismen. Leopard förlag, Tukholma.