KU: Aika helmiä pöllöjä

Julkaistu Kansan Uutisissa 23.11.2012.

Aika helmiä pöllöjä

Helmipöllö on Suomen yleisin pöllö, monin verroin runsaslukuisempi kuin vaikkapa huuhkaja. Pienikokoinen pöllö on vaelluslintu, ja saattaa alkusyksyisin vaeltaa satojenkin kilometrien matkoja itä–länsisuunnassa. Helmipöllöiksi eli Helmareiksi kutsutaan myös Suomen naisten jalkapallomaajoukkuetta, ja tällä pöllölaumalla on ensi heinäkuussa edessä jännittävä reissu itänaapuriimme Ruotsiin EM-kisoihin. 

Naisten maajoukkueelta on viime vuosina totuttu odottamaan menestystä, ja jo pääsy 12 maan lopputurnaukseen karsintalohkonsa voittajana on mainio suoritus. Joukkue eteni karsinnoissa voitosta voittoon, mutta menestyksen varaan ei kannata tuudittautua – se kisa nimittäin voitettiin melkein jo lohkoarvonnoissa. Suomen karsintalohko oli varsin helppo, ja käytännössä Helmarit taistelivat alusta asti lohkonsa voitosta yhdessä Ukrainan kanssa. 

Kisoissa tie saattaa olla huomattavasti kivisempi, sillä rouva Fortuna arpoi joukkueen ykköskorista huolimatta varsin kovaan alkulohkoon. Samassa lohkossa Helmareiden kanssa pelaavat isäntämaa Ruotsi, kova Tanska ja arvaamaton Italia.

Vaikka päävalmentaja Andrée Jeglertz kommentoikin medialle lohkoa ”ihan hyväksi”, eivät joukkueen siivet välttämättä kanna jatkopeleihin asti. Onkohan Halmstadissa tai Göteborgissa, joissa Suomen alkulohkon ottelut pelataan, paikallista pöllökantaa? Sopivassa tilanteessa kentälle liihottelevalle voimaeläimelle voisi olla nyt käyttöä...

Kentälle liihottelevalle voimaeläimelle voisi olla nyt käyttöä.

Suomen joukkue on toki laadukas. Maalivahtiosasto on erityisen vahva, sillä kokeneet Minna Meriluoto ja tuore Norjan mestari Tinja-Riikka Korpela taistelevat tosissaan ykkösveskarin paikasta. Hyökkäyksessäkin on voimaa: joukkueen ehkäpä tärkein pelaaja Linda Sällström on toipunut pitkää kuntoutusta vaatineesta polvivammasta ja on mukana, kun ryhmä kokoontuu ensi viikolla Eerikkilään ensimmäiselle EM-kisoihin valmistavalle leirille.

Futista seuraava bongaa pöllöjen pelaajalistasta nopeasti tutulta kalskahtavia nimiä, mutta tosiasiassa Eveliina Parikka ei ole sukua Jarnolle, Tuija Hyyrynen Mikolle eikä Essi Sainio Karille. Annica Sjölund toki on maajoukkuehyökkääjä Danielin systeri.

Kovin kauaa ei itse asiassa ole siitä, kun suomalainen maajoukkue viimeksi pelasi lopputurnauksessa Ruotsin maaperällä: alle 21-vuotiaat Pikkuhuuhkajat kävivät kolme vuotta sitten ottamassa alkulohkossa kolme kertaa siipeensä.

Positiivisimpana suomalaisilmiönä kisoista jäikin mieleen Suomen Maajoukkueen Kannattajien paikalle matkustanut valtava fanijoukko, joka jaksoi kannustaa omiaan kovaäänisesti myös tappion hetkellä. Ilmeisesti SMJK on suunnittelemassa samantyyppistä matkaa myös ensi suven kisoihin, enkä voi toivoa muuta kuin runsasta osanottoa – toki myös omatoimimatkailijoilta.

Politics is a momentum game

Pääministeri Jyrki Katainen tuli nostaneeksi ison, mouruavan emokissan pöydälle vaatimuksellaan kotiäitien töihinmenosta. Jo uutista lukiessani arvasin, millaisen vastareaktion esitys tulee herättämään: pöyristymistä, torjuntaa ja Saul Schubakin muotoisten pirujen maalailua seinille. Tosiasiassahan Kataisen esitys oli harvinaisen jäsentymätön, eikä sisältänyt muuta kuin epämääräisen ajatuksen "perhe-etuuksien tarkastelemisesta". Mitä jos vaihteeksi ei luettaisikaan porvarileirin ulostuloja tarkoitushakuisen kielteisesti, vaan käytettäisiin tämä momentum niiden ihan oikeiden ongelmien, jotka aidosti haittaavat äitien työssäkäyntiä, esilletuontiin? 

Tutkimusten mukaan pienten lasten vanhemmat ovat halukkaita osa-aikatyöhön. Tämä ei kuitenkaan usein ole taloudellisista syistä mahdollista, sillä suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä perustuu oletukseen kokoaikaisista työsuhteista. Kun vaihtoehtoina ovat täysimittaiset sosiaalietuudet tai osa-aikainen työ ilman etuuksia, ei työn vastaanottaminen ole läheskään aina kannattavaa. Tästä pitäisi haastaa kokoomusta paljon enemmän, puoluehan nimenomaan on peräänkuuluttanut sitä, että työnteon pitäisi aina kannattaa. Ratkaisun dilemmaan ei tarvitsisi olla porvarillinen keppi eli tukien leikkaaminen, vaan sosiaaliturvan joustojen ja sovittelun mahdollisuuksien lisääminen niin, että osa-aikatyön vastaanotto ei vähentäisi automaattisesti tukia kuten nykyään. Tämä olisi myös oikeansuuntainen askel kohti yhtenäistä perustuloa. 

Kotiäitikysymys on myös tasa-arvokysymys, sillä vain toisen sukupuolen jääminen vuosikausiksi kotiin haittaa naisten urakehitystä ja asemaa työmarkkinoilla sekä yksilön tasolla että yleisesti. Sosiaalietuuksien ja työmarkkinoiden joustoilla voitaisiin edesauttaa myös miesten osuutta lasten kotihoidosta. Paljon on puhuttu myös siitä, miten huoltosuhteen heikentyminen ja vanhusten määrän lisääntyminen vaatisivat rutkasti lisää työtä tekeviä käsiä jatkossa hoiva-alalle, etenkin ikääntyneiden palveluihin. Nämä ovat varsin naisvaltaisia aloja, joille taatusti olisi mahdollista työllistää lisää myös osa-aikaisia. 

Kataisen lausunnon kaltaisiin heittoihin ei ole kovin rakentavaa vastata jäsentymättömällä ninamikkosmallin huutomyrskyllä. Sen sijaan tällaiset tarjoavat meille helposti hyödynnettäviä mahdollisuuksia positiiviseen väärintulkintaan ja keskustelun ohjaamiseen haluamaamme suuntaan. Ja siinä vaiheessa, kun porvarit huomaavat, miten heitä on (väärin)luettu, on maito jo lattialla, emmekä todellakaan aio siivota jälkiämme.

KU: Kehittyvien jalkapallokuntien Suomi

Julkaistu Kansan Uutisissa 2.11.2012.

Kehittyvien jalkapallokuntien Suomi

Olemme saaneet viime ajat nauttia poikkeuksellisesta tilanteesta: hallituksessa istuu urheiluministeri, joka ymmärtää myös kuningaslajin päälle. Myös sunnuntaisissa kuntavaaleissa valtuustoihin ympäri Suomenniemeä oli tyrkyllä lukuisia jalkapallomielisiä ehdokkaita. Etenikö jalkapalloyhteiskunta myös maakunnissa? Kansan Uutiset otti selvää.

Helsingin tilanne tiedettiin jo etukäteen hyväksi, sillä jalkapalloministeri Arhinmäen läpimeno oli käytännössä taputeltu jo ehdokaslistojen julkistamishetkellä. Komea äänisaalis toikin muassaan Stadin Vasemmistolle kaksi lisäpaikkaa, ja varasijoille ylsivät futisfanit Riku Ahola ja Henrik Nyholm. Varalle nousi myös vihreä alasarjafutaaja Antti Möller. Ehkä Vassin Helsingin listan tunnetuin futiskasvo, valmentaja Ville ”Poika” Lyytikäinen, sai vain 134 ääntä, mikä ei riittänyt edes varapaikkaan. 

Espoossa kansanedustaja, Palloliiton Uudenmaan piirin puheenjohtaja Kari Uotila (vas.) uusi mandaattinsa. Kokoomus on Espoossa vahva, ja porvarileirin läpimenneistä löytyi tällä kertaa myös futismies, erotuomarina toimiva nuori Henrik Vuornos.

 
Tampereella vihreä alasarjapelaaja Juhana Suoniemi hyökkäsi valtuustoon asti, Ilveksen edustusjoukkueen manageri Tomi Erola (sd.) ylsi varalle. Hämeenlinnassa FC Hämeenlinnan hallituksen jäsen Martti Töttölä (vihr.) raivasi tiensä avaukseen, faniporukka Pioneeriryhmän toiminnassa mukana oleva Vasemmiston Aleksi Erola vaihtopenkille.

Perinteinen työväen laji kelpaakin kaikille.

Kotkasta kuului kummia: persujen maahanmuuttokriittisen siiven voimahyökkäyksen lisäksi valtuustoon saatiin useita uusia futisihmisiä. Vasemmistolaisia ja KTP:n kannattajia ilahduttaa suuresti aktiivifani Joona Mielosen läpimeno, mutta futistaustaisia toimijoita löytyy uudesta valtuustosta puoluekentän kaikilta laidoilta. KTP:n entinen pelaaja Veijo Kilpeläinen (kok.) ja juniorivalmentaja Sami Virtanen (vihr.) sekä KooTeePeen entinen puheenjohtaja Matti Koski (kok.) löysivät kaikki tiensä uuteen valtuustoon.

Kuopion valtuustoon ylsivät futaajat Tero Taipale ja Nelli Berg-Väänänen, molemmat kokoomuksesta kuten myös Oulussa varalle jäänyt Mika Nurmela. Listalle löytyisi vielä lukuisia niin kokeneita kuin tuoreempia poliitikkoja kaikkialta Suomesta, esimerkiksi Vaasasta, Porista ja Mikkelistä.

Mitä merkitystä futistaustaisuudella sitten valtuustotyöskentelyssä muka on? Ei välttämättä mitään. Voisi kuitenkin kuvitella jalkapallolle myönteisten poliitikkojen suhtautuvan positiivisesti esimerkiksi lasten ja nuorten urheilumahdollisuuksien parantamiseen tai liikuntapaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitoon, puoluekannasta riippumatta. Ja futis tuntuukin yhdistävän ihmisiä poliittisesta väristä riippumatta, toisin kuin vaikkapa jääkiekko, jonka toimijat tuntuvat systemaattisesti tukevan porvareita. Perinteinen työväen laji kelpaakin nykyään herralle, duunarille sekä kaikille siltä väliltä – ja hyvä niin.

Entä miten meille kolumnisteille kävi? Herrat Kohonen ja Alavuotunki kisailivat paikoista Oulussa, tuloksena äänimäärät 88 ja 67: Alavuotungille suurinta riemua tuotti kohukaunotar Jasmin Mäntylän peseminen. Itse sain Helsingissä ensikertalaisena 75 ääntä, millä ei vielä kuuhun, saati valtuustoon, mennä.

Kisailin pitkään tiukasti Kansan Uutisten Kaasuputki-blogisti Jami Järvisen kanssa, mutta lopulta Järvinen pinkoi kuudella äänellä ohi. Saan luultavasti kuulla asiasta tasaisin väliajoin noin neljän vuoden ajan, seuraavaan revanssin mahdollisuuteen asti.

Epilogi ja prologi

Viisitoista sekuntia julkisuudessa.

Niinhän siinä sitten kävi, että äänimääräni vaaleissa jäi aika vähäiseksi ja siten varavaltuutetunkin paikka haaveeksi. Iso kiitos kuitenkin kaikille minua äänestäneille ja tavalla tai toisella tukeneille! Tämä oli opettavainen kokemus, ja neljän vuoden päästä lähtökohdat ovat aivan toisenlaiset. Saldoksi jäi siis 77 ääntä, yksi lintsattu koulupäivä, totaalisen jumittuneet hartiat, paljon uusia tovereita sekä yksi kaatunut keskustelufoorumi (syy löytyy kuvasta).

Helsinki on ensikertalaiselle haastava kaupunki kampanjoida, ja minun tapauksessani haasteita oli vielä poikkeuksellisen paljon. Olen asunut kaupungissa vasta pari vuotta eikä sukuni ole täältä kotoisin, joten verkostoni ovat hyvin ohuet. Kun tuttavapiirinikin koostuu suureksi osaksi poliittisista toimijoista, on ymmärrettävää, että äänien ja kampanja-avun saaminen on hankalaa. Toisekseen asun vasemmistolaiselle erittäin hankalalla alueella, jonka haltuunotto vaatisi paljon sinnikkäämpää työtä kuin mikä nyt oli mahdollista. Kolmanneksi prekaarilla ei ole mahdollisuutta tehdä tuhansien eurojen kampanjaa, joka toisi pärstävärkille tunnettuutta. Neljänneksi pääsin Vasen-lehden takia aloittamaan oman kampanjointini kunnolla vasta vaiheessa, jossa muilla olivat jo flaijerit printatut, tukiryhmät kasassa ja doodlet täyteltyinä. Selittelyähän tämä vain on, mutta kaikesta voi oppia. Ensi kerralla aion muistaa nämä läksyt, kasata tukiryhmän ajoissa ja ennen kaikkea delegoida vastuuta. Ihmiset ovat kuitenkin rahaa tärkeämpi voimavara kampanjoinnissakin.

Miten sitten tästä eteenpäin? Poliittinen eläimellisyyteni ei tietenkään yhteen tappioon katoa, vaan nyt on aika suunnata kohti uusia pettymyks... siis haasteita. Vielä tämän vuoden puolella neuvotellaan lauta- ja johtokuntapaikoista, ja toivoisin minullekin jonkin luottamustoimen löytyvän. Lisäksi yritän piirin syyskokouksessa uusia mandaattini piiritoimikunnassa, saapa nähdä kuinka käy. Ensimmäinen vuosi sielläkin on mennyt lähinnä opetellessa, joten olisi eri kivaa saada jatkaa. 

Vaalien tuloksesta on kirjoitettu jo merkkitolkulla niin painetussa sanassa kuin blogosfäärissäkin, joten en juuri aio siihen tällä erää paneutua. Hassu yhteensattuma kuitenkin on, että jokunen viikko ennen vaaleja tulin käsitelleeksi eräässä opintoihini liittyvässä kirjallisessa työssä Helsingin Vasemmistoa ja pohtineeksi myös sitä, miten Helsingin hyvä pössis saataisiin levitettyä maakuntiin. Puolue syntyy toimijoista, ja sitoutuneet puolueaktiivit ovat ensiarvoisen tärkeitä. Mielestäni Vasemmistossakin tarvittaisiin keskustelua siitä, miten puolue toimii paitsi vaaliorganisaationa, myös kansalaisjärjestönä. En malta olla siteeraamatta itseäni tähän lopuksi, joten menköön nyt. Ehkä tästä joku saattaa jonkun ajatuksen saada irti.

Puolueet eivät välttämättä eroa toimintaperiaatteiltaan kovinkaan olennaisesti tavanomaisista kansalaisjärjestöistä, mutta erojakin löytyy. Emilia Palonen (2011) pohtii kiinnostavasti puoluetoimintaa identifikaation näkökulmasta. Hän toteaa, että siinä missä perinteiset kansalaisjärjestöt näyttäytyvät usein ”yhden asian liikkeinä”, puolueiden tarjoama intressien (ja myös toimijoiden) kirjo on laajempi. Toisaalta traditionaalisen järjestötoiminnan fokusoituneisuus tuntuu sopivan huonosti yhteen postmodernin hybridisoituneen identiteetin kanssa, toisaalta taas puolueiden heterogeenisuus saattaa karkottaa samastumispintaa etsiviä ihmisiä. (Palonen 2011, 82.)

Pohdinta asettuu mielenkiintoiseen suhteeseen viime vuosien aikana esitettyjen huolten vapaaehtoistoiminnan rapautumisesta kanssa. Varsin moni järjestö kamppailee jäsenistönsä ikääntymisen ja jäsenten osallistumisen intensiteetin kanssa, ja etenkin vaikeuksia on tuottanut nimenomaan verkostoyhteiskunnan kansalaisten sitouttaminen. Nykynuoret tuntuvat haluavan nimenomaan projektimuotoista ja lyhytaikaista osallistumista, ja perinteisten järjestöjen toimintamallit tätä harvoin onnistuvat tukemaan. (Raninen ym. 2008, 46.)

Puolueet monipuolisina organisaatioina pystyvät tarjoamaan jäsenilleen monenlaisia toiminnan mahdollisuuksia, ja mielestäni tätä on hyödynnetty markkinoinnissa anteeksiantamattoman vähän. Moni edelleen mieltää puolueet vain vaaliorganisaatioiksi ja broilerihautomoiksi, vaikka tosiasiassa nykyaikainen puoluetoiminta pitää sisällään monenlaista yhteisöllisen aktiivisuuden muotoa verkkodemokratiasta ja muodollisesta päätöksenteosta bileitten järjestämiseen ja lehdentekoon. Puolueen täytyykin paitsi mobilisoida kannatusta, myös tarjota erilaisia toimintamahdollisuuksia, niin kevyempiä kuin raskaampia, ja olla valmis monenlaisille identiteeteille (Palonen 2011, 99). Viime vuosina on puhuttu paljon politiikan paluusta politiikkaan: itse peräänkuulutan nyt järjestötoiminnan paluuta poliittisiin järjestöihin.

Länsimaissa, myös Suomessa, tapahtunut yhteiskunnallinen modernisaatio on johtanut yksilöllisyyden korostumiseen yhteisöllisyyden kustannuksella. Tämä asettaa haasteita järjestötoiminnalle: kuinka saada vapaaehtoiset sitoutumaan? Itse asiassa, kuten Tommi Uschanov muistuttaa, tämä kehitys ei ole laisinkaan niin suuressa ristiriidassa vasemmistolaisen ajattelun kanssa kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Uschanov (2008) tulkitsee jo vasemmistolaisuuden kantaisän Karl Marxin haaveilleen yhteiskunnasta, jossa ihmiset voisivat toteuttaa itseään nimenomaan yksilöinä ja jossa näillä yksilöillä voisi olla erilaisia itsensätoteuttamisen haluja – jopa enemmän kuin lähtökohtaisesti yhdenmukaistavassa kapitalismissa (Uschanov 2008, 105).

Lähteet:
Palonen, Emilia (2011): Puolue demokraattisena vastavoimana? Teoksessa Vasemmistofoorumi (2011): Puolue. Peruste-julkaisusarja 1/2011. Vasemmistofoorumi, Helsinki. S. 73-101.
Raninen, Anna & Raninen, Tarja & Toni, Ilpo & Tornaeus, Göran (2008): Mathildan muodonmuutos: Kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan uudet kasvot. Helsinki, WSOY. Helsinki.
Uschanov, Tommi (2008): Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki, Teos.