torstai 30. elokuuta 2012

Tilastonikkarit taas vauhdissa

Helsingin kaupunginvaltuusto kävi eilen kipakan keskustelun asuntorakentamisesta. Erityistä kiivailua aiheutti autopaikkanormi: kuinka paljon autopaikkoja tulee uusiin taloihin rakentaa. Jyrkimmät mielipide-erot asiassa löytyvät vihreiden ja kokoomuksen väliltä, mikä tuskin yllättää edes Juha Mietoa (kauanko tämä vitsi jaksaa naurattaa?).

Ideologiset perusteet ovat politiikanteossa toki hyväksyttäviä, mutta mitattavissa asioissa toivoisi vedottavan faktoihin eikä mutuiluun. Sirpa Asko-Seljavaara (kok.) puolusti tiukkaa autopaikkanormia näin (Helsingin Sanomien mukaan):

E­lä­män­muo­tom­me on, et­tä kai­kis­sa ta­louk­sis­sa on au­to. No, eh­kä jois­sain vih­reis­sä per­heis­sä ei ole, mut­ta on­nek­si te et­te ole enem­mis­tös­sä.

Asko-Seljavaara puhuu lööperiä. Vuoden 2010 tilastojen mukaan Helsingissä autottomia talouksia on 54 %. Minun laskuoppini mukaan tämä on enemmistö.

Ihmiselle on tyypillistä yleistää asioita oman kokemuksensa mukaan. Toivoisi kuitenkin poliitikoilta sen verran ymmärrystä, että osaisivat edes joskus katsoa oman elämänpiirin ulkopuolelle. Helsinkiin tarvitaan ensisijaisesti asuntoja, autot tulevat ainakin minun arvojärjestyksessäni ihmisten jälkeen.

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Supernaiivi

Suomessa on tavattu suhtautua Yhdysvalloissa suosittuihin lapsimissikilpailuihin lähinnä kummastellen. Toisaalta on ollut vain ajan kysymys, koska tämä formaatti maahamme rantautuu. Nyt tyttöjen kauneuskilpailuja on tuomassa Suomeen televisiosta tuttu Marjo "Supermarjo" Niittyviita.

Niittyviita on varmasti liikkeellä vilpittömästi asiaansa ja hyviin tarkoitusperiinsä uskoen, mutta lepikkoon kurvataan silti niin että ryskää. "Olen aina katsellut näitä jenkkien lapsimissikisoja ja ajatellut, että ai kamala, miksi lapset esineellistetään? Miksei tätä voisi tehdä toisin, päivä prinsessana –tyyliin? Monella tytöllä on kuitenkin unelmana pukeutua kauniiksi ja laittaa kruunu päähän", kertoo Niittyviita Maikkarille. Kyllä, monella tytöllä on unelmana pukeutua kauniisti (kuten monella pojallakin) eikä siinä olekaan mitään pahaa. Mutta onko oikein, että jo lapsesta asti opetamme tytöille ulkoisen kauneuden olevan asia, jota voidaan mitata ja josta voidaan kilpailla? Samassa haastattelussa Niittyviita peräänkuuluttaa, että kilpailussa kaiken on lähdettävä lapsesta itsestään. Mutta kuinka lapsilähtöistä on oikeasti toiminta, joka pakottaa lapsen hyvin ahtaaseen, aikuisten ennalta asettamaan kulttuuriseen muottiin?

Kauneuskilpailujen yleensä, ja lapsimissikilpailujen erityisesti, taustalla oleva ideologia on tunkkainen ja sovinistinen. Siinä ulkoisesta, tarkoin määritellystä viehättävyydestä (joka tarkoittaa siis viehättävyyttä oletetun, stereotypisoidun mieskatsojan silmissä) tehdään oikean naiseuden mittari. Kilpailuihin liittyy aina myös voimakas seksuaalinen elementti, joka jenkkiläisissä lapsimissikilpailuissa tekoripsineen, purkkirusketuksineen ja jopa silikonirintoineen on häiritsevän silmiinpistävä. Vaikka nämä pahimmat ylilyönnit olisikin Suomi-versiosta karsittu pois, se ei silti poista kokonaan missikisojen formaattiin olennaisena kuuluvaa esineellistämistä. 

Lisäksi lapsen ruumiin asettaminen julkisen arvostelun kohteeksi on jo lähtökohtaisesti arveluttavaa. Niittyviita ei ilmeisestikään ole tietoinen siitä, miten julmasti ihmiset voivat toisiaan kohdella, eikä tämä ole todellakaan tavatonta lastenkaan kesken. Ihana itsetuntoprojekti voikin muuttua arvostelujen seurauksena ylimitoitetuksi itsekritiikiksi, josta voi seurata jatkossa vakaviakin ongelmia. Hyvä itsetunto ja terve ruumiinkuva ovat tytölle ensiarvoisen tärkeitä asioita, mutta ajatus niiden saavuttamisesta kauneuskilpailujen kautta on yksiselitteisesti häiriintynyt. Lasten pitää saada olla lapsia, tyttöjen tyttöjä - ja määritellä itsensä aivan itse, ilman tällaisia aikuisten maailman keinotekoisia väliintuloja. 





sunnuntai 26. elokuuta 2012

Mistä kuntavaaleissa äänestetään?

Talouskriisi ja huonossa jamassa olevien euromaiden auttaminen puhuttavat ihmisiä turuilla, toreilla ja netissä. On luontevaa, että aihepiiri nousee esiin myös kuntavaaleihin liittyvissä keskusteluissa. Niuhottajaksi leimautumisen uhallakin muistutan tässä muutamasta asiasta.

Näissä vaaleissa ei päätetä euroon tai Euroopan unioniin sitoutumisesta eikä euromaiden tukemisesta.

On älyllisesti epärehellistä ratsastaa kuntavaaleissa eurokriittisyydellä, kun tosiasiassa valituilla valtuutetuilla ei ole näihin asioihin minkäänlaista päätösvaltaa. Toki äänestäjälle voi olla hyödyllistä kertoa omat kantansa näihin sinänsä äärimmäisen tärkeisiin asioihin, mutta harhakuvitelmat niihin vaikuttamisesta äänestyskopilla on syytä ampua alas oitis.

Kuntavaaleissa valitaan ihmisiä päättämään tärkeistä asioista, jotka ovat kuntalaisten arkea lähellä. Talouskriisi näkyy tietenkin myös kunnissa tiukentuvana taloutena, ja kuntavaaleissa päätetään siitä, miten niukentuvat rahat jaetaan. Näissä vaaleissa päätetään esimerkiksi kyläkouluista, terveysasemista, bussilippujen hinnoista, nuorisotiloista ja vanhainkodeista - asioista, jotka koskettavat jokaista kuntalaista. Olisi toivottavaa, että myös vaalikampanjoinnissa keskityttäisiin näihin asioihin haihattelun sijaan.

lauantai 25. elokuuta 2012

Vaaliasiaa, viimeinkin

Kaiken kiireen keskellä olen alkanut pikku hiljaa käynnistellä kuntavaalikampanjaani. Kuten kuvasta näkyy, nuorison asiat ovat kärkiteemani. Minun Helsinkini on nuorisoystävällinen kaupunki, jossa yksikään nuori ei syrjäydy, jossa on riittävästi opiskelu- ja työharjoittelupaikkoja, jossa pyörätiet ja julkinen liikenne toimivat ja jossa vapaa kaupunkitila ei ole pelkkä hippien utopia. Tulen purkamaan teemojani tarkemmin tässä blogissa lähiaikoina.

Teen kampanjaani realitettien sanelemana käytännössä nollabudjetilla. Olemme varanneet puolueosastoni kanssa Voima-lehteen yhteismainoksen, josta tulee jonkin verran kulunkeja. Lisäksi esiinnyn tietenkin puolueen yhteismainoksissa sekä täyttelen vaalikoneita minkä kerkiän. Pyörin myös turuilla ja toreilla ennen vaaleja tavattavana, lähempänä h-hetkeä myös puolueen vaalimökillä. Ja naisehdokkaiden kanssa tiedossa on vaalibileetkin lokakuussa!

Ylläolevasta johtuen toivoisinkin kampanjointiini juuri sinun apuasi. Jos katsot minun olevan ehdokas, jonka puolesta haluaisit tehdä jotain pientä, se käy helposti. Tykkää Facebook-sivustani ja jaa blogilinkkejä eteenpäin sosiaalisessa mediassa. Kun ehdokasnumerot tulevat, teen omaani julistavan picbadgen jonka voit lisätä profiilikuvaasi. Jos netissä toimiminen ei ole sinun juttusi, jaksaisitko jakaa flyereitä tai viedä niitä vaikka työpaikallesi/oppilaitokseesi/kavereillesi? Eikä puskaradion merkitystä sovi väheksyä.

Huh, miten itsensä markkinoiminen tuntuu epämiellyttävältä tyrkyttämiseltä. Mutta tätä kai tämä moterni kampanjointi on :D

perjantai 24. elokuuta 2012

Tarkkailkaa lähimmäisiänne ja raportoikaa poikkeavuuksista

Helsinkiläinen Paavo Tanskanen on sydämistynyt. Ollessaan viime vuonna vaimonsa kanssa seuraamassa Savonlinnan oopperajuhlilla Giuseppe Verdin Don Carlos -oopperaa, hän joutui ikäväkseen huomaamaan myöskin läsnä olevan kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen räpläävän kännykkäänsä toistuvasti ensimmäisen näytöksen aikana. Tämä epäkunnioittava toiminta ärsytti Tanskasta niin, että hän katsoi asiakseen kirjoittaa oikein lehteen. Tanskasen mielipidekirjoitus "Älypuhelin vei voiton Don Carlosista" julkaistiin tänään Helsingin Sanomien mielipidesivulla.

Kännykän näpelöinti oopperassa ei tietenkään ole hyvien käytöstapojen mukaista. Silti väistämättä herää kysymys, olisiko Tanskanenkin voinut keskittyä Arhinmäen suuntaan vilkuilun sijasta itse oopperaan? Jatkuvan pään kääntelyn luulisi häiritsevän taidenautintoa.

Suomalainen korkeakulttuuriporukka, ja erityisesti oopperaväki, otti tuoreen kulttuuriministerin välittömästi nimityksensä jälkeen hampaisiinsa. Milloin on tultu oopperaan vääränlaisissa kengissä, milloin oltu paikalla liian harvoin, milloin ei ollenkaan. Väkisinkin tulee mieleen, että näille ihmisille tuntuu ministerin poliittisia linjanvetoja ja rahanjakopolitiikkaa tärkeämpää olevan oikeissa paikoissa näyttäytyminen ja oikealla tavalla edustaminen - muodon ja pinnallisuuden korostaminen sisällön kustannuksella. Tämä on pikkusieluista ja osin lapsellistakin kyyläämistä, joka ei taatusti tuo niin kutsutulle korkeakulttuurille yhtään uutta ystävää vaan pelkästään loitonnuttaa sitä potentiaalisesta yleisöstään. Ehkä tämä on tarkoituskin? Eihän oopperassakaan ole enää mitään hienoa ja elitististä identiteettiä vahvistavaa, jos siitä kiinnostuvat kaiken maailman juntit.

Tanskasen avautumisen vieressä oli toinenkin kulttuuriministeriä käsittelevä kirjoitus, jossa kiiteltiin ministerin ennakkoluulottomuutta kulttuurin suhteen ja ihasteltiin hänen mieltymystään populaariin. Kirjoitus päättyi hupaisaan kieli poskessa esitettyyn kysymykseen, miksei ministeri ollut paikalla Kontufesteillä kuuntelemassa Notkeaa Rottaa. Oivallus ilahdutti. Olemme tottuneet kuuntelemaan oopperaväen tosissaan esittämiä kitinöitä sopivasta oopperakäyntien määrästä, mutta Arhinmäen edustus muunlaisissa kulttuuritapahtumissa ei ole ylittänyt uutiskynnystä. Toivoisin korkeakulttuurin ystävienkin kiinnittävän jatkossa enemmän huomiota siihen, mitä ministeri sanoo, ei siihen, missä hän milloinkin on, millaisissa vaatteissa ja miten keskittyneenä.

torstai 16. elokuuta 2012

Värillä on väliä

Todd Solondzin elokuvassa Palindromes (2004) samaa teinityttöä esittää viisitoista eri näyttelijää, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, yksi jopa miespuolinen. Vaikutelma on huikea ja sanoma käy selväksi: nuoruuden kasvukivut ovat universaaleja, jossain määrin yhteisiä kaikille. Myös esimerkiksi Bob Dylanista kertovassa elokuvassa I'm not there (2007) maineikkaasta laulaja-lauluntekijästä inspiraationsa saaneita hahmoja esittää kuusi eri näyttelijää, joista yksi on nainen. Viime päivinä Suomessa on kohuttu elokuvasta, jossa kansallista ikonia, marsalkka Mannerheimia, esittää musta mies. Kohu on ollut valtava huomioiden sen, että ennen ensimmäisiä vihanpurkauksia elokuvasta ei ollut nähty vielä vilaustakaan eikä siitä tiedettykään juuri muuta kuin pääosan esittäjän etninen tausta.

Elokuvan tekijöiden taiteellisten valintojen arvosteleminen lopputuotosta näkemättä on moukkamaista, oli sitten kuvauksen kohteena aivan kuka tahansa. Tekijöiden mukaan elokuva keskittyy Marskin rakkaussuhteisiin ja noudattelee afrikkalaisen tarinankerronnan perinteitä. Näistä lähtökohdista voisikin kuvitella kyseessä olevan enemmän kertomuksen rakkaudesta sinänsä kuin mistään tietystä ihmisestä, joka tässä tapauksessa on vain toiminut tarinan inspiraationa. 

Toisekseen on oireellista, miten voimakkaan reaktion ihonvärin kaltainen detalji saa ihmisissä aikaan. On huvittavaa, miten samat ihmiset, jotka hassuttelevat Muhammed-pilapiirroksilla ja väittävät sananvapauttaan loukatun, kun heidän rasistisia kirjoituksiaan moderoidaan keskustelupalstoilta bittiavaruuteen, ovat nyt valmiit nousemaan barrikadeille taiteilijoiden ilmaisunvapautta vastaan. Lisäksi dokumentin ja elokuvan ero ei tunnu olevan ihmisille selvä. Muotokuvia ja näköispatsaita varten dokumentti on erinomainen ilmaisukeino, mutta kritiikittömien hologrammien luominen tuottaa useimmiten kehnoja elokuvia.

Episodi herättää myös kysymyksiä soveliaan ja ei-soveliaan rajoista. Onko Mannerheim tosiaan suomalaisille niin pyhä ja myyttinen hahmo, että hänen esittämisensä muulla kuin totunnaisella tavalla tuottaa väistämätöntä vastarintaa? Ihonvärikriitikot tuntuvat peräänkuuluttavan jotain sosialistisen realismin kaltaista, yhteiskunnallisten ideaalien manifestaatiota myös elokuvantekijöiltä. Ja onko ihonväri suomalaisille tosiaan vielä niin tärkeä asia, että musta Marski tuntuu ajatuksenakin niin yliampuvan groteskilta, ettei edes valinnan perusteista olla kiinnostuneita? Ja olemmeko me valmiita nostamaan Mannerheimin kaiken arvostelun, kritiikin, karnevalisoinnin tai edes poikkeavan esittämisen yläpuolelle, siis toimimaan samoin, mistä kritisoimme esimerkiksi muslimeita Muhammedin kuvaamisessa?

Hommaforumilla asia vastaanotettiin luonnollisesti tyrmistyneesti, mutta keskustelu poiki mielenkiintoisen sivujuonteen. Eräs kirjoittaja loihe lausumaan seuraavasti: "En ihmettelisi jos seuraavaksi ilmoitetaan suurtuotantosarjasta "Kalevala" jonka hahmot ovat ympäri maailman ja jossa suohon laulaminen muutetaan minareetista kailottamiseksi." Mutta tämähän olisi vallan huikaiseva idea! Tässä olisi mahdollisuus purkaa kansalliseepostamme aivan uudella tavalla ja samalla osoittaa tiettyjen kulttuuristen suurten kertomusten yhdenmukaisuus. Tarinaan voisi yhdistellä eepoksia ja kansanperinnettä eri puolilta maailmaa ja luoda aivan uusia oivalluksia kulttuurisista narratiiveista. Idean saa vapaasti varastaa, kuka lähtisi käsikirjoittamaan?