Kaikki se pimeys, jota emme näe

Joskus Finnkino yllättää iloisesti. Kuvittelin jo, että alkuvuodesta teattereissa pyörinyt, laajalti suitsutettu The Zone of Interest olisi mennyt itseltäni ohi, mutta niin vain löytyi arkipäivänäytös. Tyytyväisenä astelin Kinopalatsin montun portaat alas, otin hyvän asennon tuolissa ja valmistauduin elämykseen. 

Elokuvan loputtua jalat tuntuivat portaissa kummallisen raskailta. Niiden yläpäässä oli pakko jäädä istumaan, puhjeta lohduttomaan itkuun ja voida pahoin. 

Koen usein elokuvien jälkeen voimakkaita tunteita, eikä spontaani huutoitku ole minulle lainkaan tavatonta. Joskus se saa alkunsa surullisesta tai ahdistavasta tarinasta, joskus kauneudesta, usein kiitollisuudesta taidetta kohtaan; ilosta siitä, että juuri näkemäni elokuva on tehty ja että olen saanut sen kokea. En kuitenkaan muista, koska viimeksi olisin kokenut tällaista fyysistä kuvotusta elokuvan äärellä semminkin, ettei leffassa varsinaisesti näytetä mitään ällöttävää. 

The Zone of Interest kertoo Auschwitzin komendantti Rudolf Hössin ja hänen perheensä arjesta keskitysleirin muurien kupeessa. Kamerat eivät vieraile piikkilanka-aitojen sisällä kertaakaan, vaan joukkotuhonnan kaameus kuvataan fantastisesti ja kammottavasti toteutetun äänimaiseman keinoin. Perhe välttelee kaikin tavoin muurin toisen puolen tapahtumista puhumista, ja juutalaiskysymykseen ylipäätään suhtaudutaan arkisena tosiasiana. Vähin erin julmuudet kuitenkin uivat lasten leikkeihin ja alkavat syödä aikuisiakin sisältäpäin. 

Tullessani kotiin puolisoni oli paistanut pizzaa. Televisiossa käytiin keskustelua rajalaista. Tuli jotenkin outo ja vieraantunut olo.

 

 *** 

Mitä on kaikki se pimeys, jota emme näe? Miltä suljemme silmämme nykyajassa, jotta elämäntapamme voisi jatkua? Minkä muurien taakse emme halua katsoa? 

*** 

Toisen maailmansodan kauhut synnyttivät ymmärryksen siitä, ettei koskaan enää. Tätä tavoitetta tukemaan luotiin kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, joiden avulla haluttiin turvata kaikille ihmisille oikeus ihmisarvoiseen elämään. Niitä ei tulisi rikkoa vähäisestä syystä. 

Kuitenkin rajalaki on vain pisara meressä. Ihmisoikeuksia rikotaan valtavassa määrin kaikkialla maailmassa tavoilla, joista osasta olemme tietoisia, osasta vähemmän – ja osasta emme edes halua kuulla. Sodat nousevat usein uutisiin, ja niistä saa dramaattisia otsikoita (vaikka valikoiden): pitkät kehityskulut eivät ole lainkaan niin kiinnostavia. Kiina ylläpitää edelleen keskitysleirejä uiguureille, ja pakkotyön tuloksia saattaa löytyä meidänkin vaatekaapeistamme ja laukuistamme. Vaikka siirtomaa-aika on muodollisesti loppu, sen henki elää yhä esimerkiksi siinä, miten vauraat länsimaat kuppaavat lapsityövoimalla Afrikassa kaivettuja mineraaleja digitalisaationsa toteuttamiseen. Orjuus on näennäisesti lopetettu, mutta syvään juurtunut ei-länsimaisten ihmisten riisto mahdollistaa yhä elämäntapamme ylläpidon. Samu Kuoppa ja Riina Tanskanen kirjoittavat Kapitalismin suuri illuusio -kirjassaan, miten ”[o]rjuus ei ole kadonnut mihinkään, sillä kapitalismi elää ja hengittää vapauden riistosta ja pakkotyöstä tehdyillä voitoilla”. 

Emme halua kuulla nykyajan keskitysleireistä ja pakkotyöstä, koska hyvinvointimme lepää rääkättyjen, toiseutettujen ihmisten harteilla. 

*** 

Hannah Arendtin tunnettu väite pahuuden banaalisuudesta, arkipäiväisyydestä, on tänään aivan yhtä ajankohtainen kuin syntyaikanaan. Keskustelussa rajalaistakin unohtuu, mistä me oikeastaan puhumme: elävistä ihmisistä, joiden kohtelun piilottaminen ”push back -menettelyn” kaltaisten käsitehirviöiden taakse paljastaa, ettemme oikeasti ole valmiita kohtaamaan julmuutta itsessämme. 

Mitä tulevaisuuden historioitsijat nostavat ajastamme esiin? Millaisia elokuvia siitä tehdään? 

 *** 

The Zone of Interest on monella tapaa järisyttävä elokuva: niin kerronnallisesti, kuvauksellisesti kuin äänisuunnittelullisesti. Se on kaikin puolin ehyt taideteos, jonka muoto tukee sisältöä täydellisesti. Ja tässä on myös sen julmuus ja vaikuttavuus. Natsit kuvittelivat luovansa täydellistä valtakuntaa, josta vääränlaiset ihmiset oli siivottu pois. Tämä vaati valtavan määrän arkista työtä ja propagandaa, jotta kansalaiset saatiin vakuuttuneiksi projektin oikeellisuudesta. Elokuvassa Hössin vaimo nyppii rikkaruohoja kukkapenkeistään samalla arkisuudella, millä puolisonsa marssii joka päivä työpaikalleen laittamaan ihmisiä uuniin. 

Elokuvan näkemisestä on jo tuntikausia ja yhä minua oksettaa. Ehkä nykyajankin suhteen taide voisi olla se väline, joka saisi silmämme edes vähän avautumaan ja muureihin ilmestymään säröjä. Ja ehkä juuri tästä syystä diktaattorit ja sellaisiksi halajavat ovatkin kautta historian olleet niin innokkaita suitsimaan kulttuuria.