I'm with Sanna ja tokenismin ongelma

Kalevan lukion abeja. Kuva: Marjut Suomi / Yle

 

Abiturientit viettivät eilen penkkareita poikkeusoloissa ympäri Suomen. Erityistä riemua herätti ainakin omassa sosiaalisen median kuplassani kuva tamperelaisista Sanna Mariniksi pukeutuneista abeista, ja tokihan se omatkin suupielet ylös käänsi. On aidosti hienoa, että nuoret kokevat politiikan itselleen läheiseksi ja ammentavat siitä sisältöä myös omaan arkeensa. Ja onhan Marin aivan fantastinen esikuva tytöille ja nuorille naisille. 

Esikuvien merkitys on politiikassakin valtava. Paitsi, että Marin nuorena naispääministerinä ja puoluejohtajana on pirstonut useampiakin lasikattoja, joiden läpi tulevien sukupolvien on helpompi päästä, jo pelkästään hänen esimerkkinsä on rohkaiseva. Kun nuoret sukupolvet tottuvat näkemään televisiossa nuoria naisia puhumassa politiikkaa setämiesten sijaan, he saattavat itsekin innostua parlamentaarisesta toiminnasta paitsi äänestäjinä, myös ehdokkaina. Representaatiolla todellakin on väliä. Monelle meistä nelikymppisistä Tarja Halosen presidenttiys oli vedenjakaja: sen jälkeen todellakin tuntui, että naiset ovat tulleet politiikan huipulle jäädäkseen. Sanna Marinista on tulossa hyvää vauhtia samanlainen feminismin ikoni, ellei hän sellainen jo ole. 

Suomen nykyinen hallitus on saanut runsaasti kansainvälistäkin huomiota, mikä tietenkin tuntuu mairittelevalta ja tekee pikkuisen ylpeäksikin. Kuitenkin on tärkeä muistaa, ettei se ole koko kuva sukupuolten tasa-arvosta Suomessa. On toki totta, että meillä poliittinen eliitti on huomattavan tasa-arvoinen verrattuna moniin muihin maihin: Ilkka Ruostetsaaren eliittitutkimuksista käy ilmi, että juuri politiikan eliitissä naisten osuus suhteessa miehiin on suurin. Muissa eliiteissä luvut ovat pienemmät ja miesten valta-asema tukevampi. Esimerkiksi elinkeinoelämän huipulla naisia on vain muutama hassu prosentti. Ja mikä olennaisinta: eliitin koostumuksesta ei voi tehdä johtopäätöksiä koskemaan koko kansaa, ei edes koko politiikan kenttää. 

Tokenismilla tarkoitetaan ilmiötä, jossa yksittäinen hyvin menestynyt yksilö nostetaan tikun nokkaan ja oletetaan hänen asemansa pätevän koko edustamaansa ryhmään. Suomessakin on ollut puhetta siitä, miten tasa-arvo on maassamme valmis - onhan meillä ollut naispresidentti ja nyt myös naispääministeri. Jotkut ovat jopa kyselleet miesten aseman perään, vaikka historiallisessa katsannossa nykytilanne on Suomessakin poikkeus. Koko itsenäisyytemme aikana naisia on ollut pääministerinä vain muutama, puolueensa puoluejohtajina kourallinen. Eduskunnasta löytyy isojakin puolueita, joilla ei ole ollut naispuheenjohtajaa koskaan. Suomi on tietenkin kansainvälisessä vertailussa edistyksellinen, mutta tähän ei saisi tuudittautua. Yhä edelleen naisten asema politiikassakin on haastava: naiset esimerkiksi kohtaavat enemmän seksuaalissävytteistä, loukkaavaa vihapuhetta, ja hyvä veli -verkostot ja miesten saunaseurat ovat yhä voimissaan. Patriarkaatti ei kaadu yhteen pääministeriin.

Lisäksi tasa-arvokysymyksiä ei voi tarkastella vain binäärisen sukupuolen mukaan. Suurin osa näkyvistä poliitikoistamme on edelleen cissukupuolisia, vammattomia, heteroita, valkoisia, keskiluokkaisia ja keskimääräistä korkeammin koulutettuja. Tämä ei voi olla näkymättä päätöksenteossa. Ja onhan myös vaikkapa politiikasta kiinnostuneilla transnuorilla oikeus esikuviin. 

Niin tärkeää kuin naisten pääseminen yhteiskunnan huipulle onkin, se ei saa mitätöidä ruohonjuuritason tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyötä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö nykyisen hallituksen koostumuksesta saisi olla iloinen - tietenkin saa ja pitääkin olla. Kuitenkin keskittymällä yksittäisten huippuyksilöiden menestykseen tulemme helposti unohtaneeksi ne lukuisat kamppailut, joita vaikkapa yksinhuoltajanaiset, transnaiset, päihdeongelmaiset naiset ja vammaiset naiset jatkuvasti arjessaan käyvät.