Terapiassa tavataan -kampanja herätti taannoin varsin paljon keskustelua ja osin hyvinkin kriittistä. Nyt Yle on julkaissut erittäin tärkeän artikkelin, jossa nostetaan esiin se kaikkein olennaisin pointti: EI SINNE TERAPIAAN NIIN VAIN MENNÄ.
Aloitin itse elämäni ensimmäisen terapian viime vuoden helmikuussa. Moiselle olisi ollut tarvetta jo aiemminkin, mutta se jäi aina jostain kiinni: milloin rahat eivät riittäneet edes Kelan tukemaan terapiaan, milloin en yksinkertaisesti saanut aikaiseksi etsiä terapeutteja. (Jokainen joskus masennuksesta kärsinyt ymmärtänee tällaiset ongelmat.) Hakeuduin psykiatriseen päivystykseen edeltävän vuoden kesäkuussa, minkä jälkeen alkoi useita kuukausia kestänyt papereideni pallottelu ympäri Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskusta. Kalasatamassa vaihtui tuolloin henkilöstö taajaan, ja taisin syksyn aikana käydä neljällä eri lääkärillä tai sairaanhoitajalla. Väistämättä tällaisessa tilanteessa tulee myös informaatiokatkoksia, mutta tilanne oli itsellenikin todella turhauttava. Onneksi loppujen lopuksi hommat etenivät, sain tarvittavat lausunnot, ohjeistuksen etsiä itselleni terapeutti sekä hakea tuet Kelalta.
Kuten jo edellä olevasta selostuksesta käy ilmi, terapiaan hakeutumisprosessissa on älytön määrä pullonkauloja. Onneksi tällä kertaa jaksoin suorittaa prosessin loppuun asti, ja kävihän matkan varrella myös säkäkin. Monet kertovat terapeutin saamisen olevan todella vaikeaa: itselleni kävi tuuri, mihin vaikutti varmasti myös se, että olin liikkeellä alkuvuodesta. Kävin tapaamassa kahta terapeuttia, joista molemmat olivat oikein hyviä eikä valinta ollut helppo. Valitsin pohdinnan jälkeen kognitiivista ja ratkaisukeskeistä terapiaa tekevän, itseäni jonkin verran vanhemman naisen. Vuoden sessioinnin jälkeen valinta on osoittautunut oikein hyväksi: hieman ensin epäilin ratkaisukeskeisyyttä, mutta kaltaiselleni jahkaajalle ja kaikenanalysoijalle on välillä terveellistä laittaa asiat ns. halki, poikki ja pinoon.
Itse olen monella tapaa etuoikeutettu, mikä on helpottanut terapiaprosessin temppurataa ja madaltanut kynnyksiä. Ensiksikin käyn töissä. Tuntuu oikeasti jumalattoman epäoikeudenmukaiselta, että Kela tukee kuntoutuspsykoterapiaa ainoastaan "työ- ja opiskelukykyiseksi kuntoutumiseen". Tämä sulkee pois muun muassa pitkäaikaistyöttömät ja eläkeläiset - eikö heillä ole oikeutta hyvään mielenterveyteen? Tokihan psykoterapiaan voi hakeutua kuka tahansa, mutta ilman Kelan tukea hinnat ovat varmasti suurimmalle osalle ihmisistä kohtuuttomat - minullekin. Tuen kanssa maksan viikoittaisista terapioistani noin 130 euroa kuukaudessa, mikä on terapiakustannuksiksi vähän mutta voi silti olla monelle liikaa. Työstä saamani palkka mahdollistaa terapiani. Ei varmaan tarvitse rautalangasta vääntää, miten tämä systeemi synnyttää ja ylläpitää rakenteellista eriarvoisuutta.
Asialle olisi kuitenkin mahdollista tehdä paljonkin. Erittäin tärkeä Terapiatakuu-kansalaisaloite lienee hautautunut soteselvitysten alle, mutta ansaitsisi tulla käsitellyksi niin pian kuin suinkin - ja mielellään myös hyväksytyksi. Niin ikään kansalaisaloite psykoterapiakoulutuksen muuttamiseksi maksuttomaksi etenee eduskuntaan. Aloite todennäköisesti paitsi parantaisi terapian saatavuutta, myös moninaistaisi terapeuttikuntaa. Nykyisellään koulutukseen eivät kykene hakeutumaan kuin varakkaat, mikä samankaltaistaa terapeuttikenttää ja saattaa johtaa luokkaspesifien ongelmien käsittelyn hankaluuteen.
Koko keskustelu mielenterveyspalveluiden ympärillä on osoittanut sen, että kyseessä on edelleen kulttuurinen tabu. Toki avoimuus ongelmien ympärillä on lisääntynyt, mutta vain rajatusti: kärjistetysti mediassa esiintyvät masennuksesta kuntoutuneet, hyvinvoivat ihmiset, jotka voivat kuvata kuntoutumistaan tärkeänä ja opettavaisena elämänkokemuksena. Mitään näiltä ihmisiltä pois ottamatta, olisi tärkeää puhua julkisesti myös siitä, miten mielenterveysongelmien kanssa eläminen ei ole suoraviivainen prosessi, joka etenee lineaarisesti sairastumisesta toipumiseen - ja ihmisten palvelutarpeet ovat kovin erilaiset riippuen ongelmien luonteesta ja muusta elämäntilanteesta. Nykyinen systeemimme tukee lähinnä hyväosaisten mielenterveystyötä, eikä se ole oikein. Jokaisella pitää olla oikeus hyvään mielenterveyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti