perjantai 20. maaliskuuta 2020

Koronapäiväkirja: valmiuslain suorittamisesta

State of emergency
How beautiful to be
 
-Björk:Jóga

Kun kuulit, että valmiuslaki tulisi voimaan, miltä sinusta tuntui?


***

Päivien ajan meille on kerrottu, mitä me saamme tehdä ja mikä taas on kiellettyä. Me tiedämme, että saamme istua puistonpenkillä, käydä kaupassa, viedä lapsemme päivähoitoon ja ulkoiluttaa koiraa. Meille on myös annettu vinkkejä, miten voimme auttaa seniorikansalaisia, miten viihdyttää tylsistyvää kotikoululaista tai miten löytää netistä parhaat jumppavideot.

Mutta kukaan ei ole kertonut meille, mitä meidän pitäisi tuntea, mikä on normaalia ja luvallista. Tuntuu kuin tätä poikkeustilaa pitäisi suorittaa vain mekaanisesti, käynnistää etätyösovellus, uusia lääkereseptit, katsoa televisiosta joka päivä kolmelta Markus Liimataista ja lähettää Whatsapp-viesti äidille iltaisin.

Tuntuu myös, että koska tunteista ei puhuta, ihmiset kanavoivat kaiken joko toimimalla itse tai kyttäämällä muita. Vessapaperin ja käsidesin hamstraaminen voi olla ahdistuneen ihmisen hätähuuto, epätoivoinen yritys saada järjestystä kaoottiseen elämään toimimalla samoin kuin tuhannet muut. Vaikka tiedämme, ettei hamstraamisessa ole järkeä, teemme niin silti - tartumme arkemme pieniin jäljelläoleviin osasiin kuin pelastusrenkaaseen. Bilettäminen hullun lailla after skin viruslingossa näennäisen vailla huolta huomisesta voi olla defenssi sekin: välinpitämättömyyden naamio saattaa olla alitajuinen yritys siivota ikävät tunteet pois parketilta.

Myönnän, että kun kuulin kauppakeskuksissa ja huoltoasemien baareissa vailla huolen häivää kahvittelevista pappakööreistä, suutuin. Tuntui epäreilulta, että kun itse olen menettänyt töitä sen vuoksi, että ihmisiä suojellaan, nämä suojelun ensisijaiset kohteet viis veisaavat määräyksistä. Jos minä suoritan tätä karanteenia täydellisesti, mikseivät muut toimi samoin? Mutta kun ei tämä ole mikään kilpailu tai realityshow, jossa parhaiten eristäytyvä saa palkinnon. Tämä on ihmisten arkista selviytymistä, ja sen sijaan, että mietimme, mitä ihmiset tekevät, meidän pitäisi miettiä, miksi he tekevät niin.

Ahdistuuko kahviringin pappa yksinään kotona?

Pelkääkö after skin bilekeisari duuninsa puolesta ja miettii, ettei hänellä ehkä ole koskaan enää varaa juhlia?

Saako lastensa kanssa kotiin jumittunut yksinhuoltaja huutaa väsymystään?

Onko normaalia ahdistua ajatuksesta, ettei vielä toukokuussakaan pääsisi työpaikalleen?

Suorittavatko jotkut tätä eristystä totaalisesti ja pesevät kätensä ruvelle vain siksi, että saisivat jotain järkeä tähän kaikenkattavaan punaiseen hätätilaan?

***

Meitä ympäröi tällä hetkellä valtava tiedon, toimintaohjeiden ja suositusten meri, jossa meidän on opittava uimaan. Samoin joka puolelta tulvii puhetta siitä, miten tämä kriisi on myös mahdollisuus: se voi lähentää ihmissuhteita, opettaa keskittymään perusasioihin, pakottaa miettimään, mikä on elämässä tärkeää. Varmasti jollakin hyvinvoivalla ja etuoikeutetulla ihmisellä näin onkin, mutta monille haavoittuvammassa asemassa oleville tilanne on katastrofi. Siinä kohtaa lifestylebloggaajien hyväätarkoittavat puheet kuulostavat silkalta vittuilulta. Tässä puheympäristössä on kuitenkin vaikea löytää tilaa väsymyksen, ahdistuksen, surun ja paniikin ilmaisuille - inhimillisille tunteille uuden tilanteen äärellä.

Kun valmiuslaista kerrottiin, minusta tuntui tyhjältä ja oudolta, kuin sivustakatsojalta. Asiat valuivat hiljaa tajuntaani, mutta en reagoinut niihin mitenkään. Se tuntui väärältä: kun media täyttyi toisaalta ylenpalttisen käyttäytymisen, toisaalta välinpitämättömyyden ilmaisuista, tuntui suorastaan rikolliselta tuijottaa vain television lähetystä tonnin seteli -ilme kasvoillaan. Reaktio tuli vasta myöhemmin, ja väärältä tuntui sekin: miksi minä itken, enhän minä kuulu edes riskiryhmään. 

Valmiuslaki ei kiellä pelkoa, surua, ahdistusta ja yksinäisyyttä.

Me emme selviä tästä ilman, että myönnämme heikkoutemme, kohtaamme ne ja puhumme niistä.







Ei kommentteja: