tiistai 23. huhtikuuta 2019

Tänään jaksan itseäni katsoa

Teini-iässä liityin osaksi pitkää naissukupolvien jatkumoa ja opin vihaamaan ulkonäköäni. Opin, miten monella tavalla ruumiini on sopimaton: mistä se on liian iso, mistä liian pieni, ja ennen kaikkea miten monella tavalla kasvoni ovat epäkelvot – silmäni ja suuni pienet, nenäni iso ja pysty, leukaperäni kuin Ridge Forresterilla ja perkele, vielä rillitkin. Käytin huomattavan suuren osan nuoruusvuosistani erilaisia meikkikikkoja opetellen, kameroita vältellen ja itseinhossa piehtaroiden.


En tietenkään ollut yksin. Kapitalistisessa heteropatriarkaatissa keskeinen osa naiseksi sosiaalistumista on oppia olevansa epätäydellinen, vääränlainen. Opittu epävarmuus saa meidät vähättelemään itseämme, tavoittelemaan mahdotonta ja kilpailemaan keskenämme. Elin ristiriidassa: toisaalta kauniit asiat, kuten meikit, korut ja vaatteet, tuottivat minulle esteettistä mielihyvää, mutta en osannut nauttia itseni katsomisesta niitä kantaessani.

Sitten löysin selfiet.

***

Alicia Eler kirjoittaa Selfie Generation -kirjassaan, miten ”selfie” on paitsi substantiivi, myös verbi eli teonsana (to selfie). Kuvaamalla itseään selfien ottaja rakentaa kuvaa itsestään ja esittää itsensä juuri sellaisena kuin haluaa. Siinä, missä perinteisen median kuvakulttuurin katsotaan usein rakentuvan miehisen katseen ja halun varaan, selfietä ottava nainen päättää katseen suunnan itse.

Ei ole myöskään sattumaa, että selfiet ja niitä ottavat naiset ovat olleet viime vuosina kritiikin kohteena. Selfieitä pidetään pinnallisina ja niiden ottajia narsistisina ja ulkonäkökeskeisinä. Sattumaa ei ole sekään, että vastaavia kielteisinä pidettyjä ominaisuuksia on tavattu yhdistää tyttöihin ja naisiin jo ennen kuin selfieitä oli olemassakaan. Selfievihassa on kyse paitsi nuoriin liitetystä moraalipaniikista, myös misogynistisestä eli naisvihamielisestä kulttuurista, jossa pyritään suitsimaan tyttöjen ja naisten itsemäärittelyä.

***

Aluksi otin kauniita kuvia meikatuista kasvoistani. Asemoin itseni aina samaan puoliprofiiliin, jossa kasvoni näyttivät mielestäni sopusuhtaisilta. Käytin filttereitä ja muokkasin kuvia. Pikku hiljaa toistojen myötä totuin siihen, miltä näytin. Kaverini Facebookissa pitivät kuvistani, ja otin niitä lisää. 

Sitten aloin laajentaa skaalaa. Otin kuvia saunapuhtaana, vastaheränneenä, tukka pystyssä, huulet allergiasta turvonneina. Huomasin pitäväni siitä, miltä näytin meikittömänä alaviistosta kuvattuna – se toi mieleeni nuoruuteni androgyynit brittipopparit. Tutustuin kasvoihini ja sitä kautta itseeni.

***

Selfieiden ottaminen on ollut monelle voimaannuttava kokemus. Aivan erityisen tärkeää se on ollut monille vähemmistöille, joille itsen kuvaaminen on koettu keinoksi raivata itselle tilaa sekä tehdä näkyväksi valtakulttuurin kuvastoista syrjäytettyjä olemisen tapoja. Alicia Eler kirjoittaa kirjassaan, miten esimerkiksi queereille ja rodullistetuille selfieillä on ollut iso merkitys. Etenkin rodullistetut naiset on tavattu kuvata valtakulttuurissa valkoisen katseen läpi tavalla, joka tulee tahtomattaankin uusintaneeksi ennakkoluuloja rodullistettuja kohtaan. Ottamalla kännykkäkameran omaan käteen ja aloitteen itselleen ovat vähemmistöjen naiset voineet murtaa näitä konventioita.

Selfieiden avulla voi voimaantua myös dokumentoimalla muutosta. Eler kuvaa, miten monet transihmiset ovat paitsi tehneet sukupuolenkorjausprosessiaan näkyväksi muille, myös totuttautuneet muuttuvaan ruumiiseensa kuvaamalla. Ja aivan kaikissa selfieissä kommunikatiivinen elementti, yhteys muihin ja palautteen saaminen on tärkeää. Monet mielenterveysongelmista kärsivät ovat kokeneet hyödylliseksi postata selfieitä silloin, kun tuntuu pahalta. Oman kokemuksen ilmaisu kuvin auttaa paitsi yksilöä, myös yhteisöä tekemällä vaietut vaivat näkyviksi.

***

Nykyään en enää ahdistu omien kuvieni näkemisestä, en edes, vaikken olisi ottanut kuvaa itse. Totuttelemalla itseni katsomiseen olen vähin erin riisunut sisäistetyn naisvihani aseista. Siinä taistelussa kamera on verraton ja vaaraton väline.

Eikä nenäni ole iso ja siksi ruma. Se vain paljastaa itäiset sukujuureni, jotka ovat ihan yhtä kauniita ja arvokkaita kuin muutkin.


Alicia Eler (2017): The Selfie Generation. How our self images are changing our notions of privacy, sex, consent, and culture. Skyhorse Publishing, New York.

1 kommentti:

J. Jörgensen kirjoitti...

Ja pitäisikö lukijan olla tällä poliittisten blogien foorumilla olla jotenkin kiinnostunut sinun omakohtaisista tilityksistäsi?