maanantai 30. tammikuuta 2012

Persulaisesta taidekäsityksestä

Aki Kaurismäki sitten rohmusi odotetusti läjän parhaille kotimaisille elokuville myönnettäviä Jussi-patsaita Le Havrellaan, onnittelut taiteilijalle siitä! Elokuva ei ehkä ole Akin paras, mutta hänen mittapuullaan keskinkertainenkin on priimaa.

Luettuani uutisen Aamulehden nettisivuilta en malttanut olla vilkuilematta kommenttiraitaa. Ensimmäiset viestit onnistuivat mainiosti kiteyttämään sen, miksi Kaurismäki ei suomalaisten keskuudessa nauti läheskään sellaista arvostusta, joka hänelle kuuluisi.

Kaurismäki on sen luokan auteur, että 90% suomalaisista ei tiedä hänen taiteteoksistaan mitään. Tärkeintä on taide, ja nimenomaan todellisuudesta kauas harhautunut tekotaide.
Tällaista taidekäsitystä voisi kai kutsua väljästi persulaiseksi: taiteen tulee heijastaa todellisuutta mahdollisimman tarkasti, ja ei-esittävä taide tuomitaan tekosellaiseksi. Määrittely on julma isoa osaa elokuvataidetta kohtaan, sillä tiukkaa realismia varten on oma esitystapansa, dokumentti. Samalla logiikalla esimerkiksi sadut ovat huonoa taidetta, samoin valtaosa muustakin kaunokirjallisuudesta. Kaurismäen Le Havre on kaunis aikuisten satu, jossa on onnellinen loppu ja syvällinen, humaani opetus, ja sellaisena sitä on arvioitavakin, ei jonkun ennalta määritellyn "todellisuuden" hologrammina. 

Tuolla "tietämisellä" kommentaattori tarkoittanee ymmärtämistä. Viekas ja elitistinen ohjaaja katsokaas on sisäänkoodannut kokonaistaideteokseensa sellaisia merkityksiä, joita ei tavan tallaaja saata laisinkaan tajuta. Ja tämähän on taas ihan täyttä jytkyä: ei millään taideteoksella, oli se sitten elokuva, kirja tai maalaus, ole mitään yhtä oikeaa tulkintaa vaan jokaisen katsojan näkemys on aivan yhtä hyvä ja oikeutettu. Taideteos syntyy vasta tulkinnassa.  

Ja tiedän kyllä, että perussuomalaisten vaaliohjelmaan ujutetut taidepoliittiset kannanotot ovat osoittautuneet ns. läpällä heitetyiksi. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, etteikö niiden henki vaeltaisi vahvana keskuudessamme.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Reality check

Itse kullekin tekee välillä oikein hyvää tuulettaa omia ajatuksiaan ja kyseenalaistaa arvojaan. Partnerini palasi tovi sitten lapsuudenystäviensä kanssa tekemältään mökkireissulta: monet näistä vanhoista tovereista rakentavat omakotitaloja, äänestävät Niinistöä ja harrastelevat kaikkea sellaista porvarillisen keskiluokkaista, jonka suuntaan me ja monet nykyisestä ystäväpiiristämme emme normiolosuhteissa edes sylkäisisi. Erilaisista arvomaailmoista ja poliittisista katsantokannoista huolimatta viikonloppu oli kuulemma ollut mahdottoman hauska ja samalla tervehenkinen reality check: maailmaa on punavihreän suvaitsevaisuuslarppijengin ulkopuolellakin.

Paitsi että yritys ymmärtää toisenlaisia ajatusmaailmoita on kohteliasta toisia ajattelijoita kohtaan, se auttaa näkemään myös oman ajattelun sudenkuopat. Ihminen on näet melkoisen altis syyttämään toisia erheistä näkemättä malkaa omassa silmässään. Ajatus tuli väistämättä mieleeni luettuani päätoimittaja Honkosen tuoreimpaan Vihreään Lankaan nakutteleman pääkirjoituksen. Honkonen kirjoittaa heti ensimmäisessä kappaleessa

Pekka Haavisto on oikeassa. Ei se mikään vastajytky ollut. Haaviston kampanja ei ole ketään vastaan. Se on pahimman vihollisenkin puolesta. Ilon kautta!
Haavisto ei ensimmäisellä kierroksella provosoitunut loanheittoon.

...mutta sitten nostaa kuitenkin esille esimerkiksi Niinistön "kirjastomaksulausunnon", joka on jo useaan otteeseen todettu pelkäksi spekulaatioksi ja väärinymmärrykseksi. Tämäkö, valikoitujen ja vieläpä virheellisten sitaattien tarkoitushakuinen jakaminenko ei sitten ole loanheittoa? Lanka kuitenkin on Vihreiden äänenkannattaja, joka tukee näkyvästi Haaviston kampanjaa.

Vastaavanlaiseen sokeuteen törmää valitettavan usein niin vasemmistolaisissa kuin oikeistolaisissakin piireissä. Helpostihan sitä tulee ajatelleeksi, että oma ajattelutapa on ainoa oikea ja se oikeuttaa sellaisenkin toiminnan, jota vastapuolelta pidettäisiin moukkamaisena. Esimerkiksi kun nostin esille edelliseen blogimerkintääni johtaneen toiminnan, monet haavistolaiset eivät kerta kaikkiaan suostuneet näkemään asiassa mitään ongelmallista. Toisaalta taas sitten Ossi Mäntylahden tarina Pahvi-Saulin pahoinpitelystä punkkarien toimesta on jo ehditty tuomita sosiaalisessa mediassa porvarien omaksi syyksi: mitäs veitte Saulinne sellaiseen paikkaan, jossa ilmapiiri ei ole lähtökohtaisesti järin oikeistolaismyönteinen. Tokihan Mäntylahti ystävineen olisi voinut omata (anteeksi) hieman enemmän tervettä itsesuojeluvaistoa, mutta oikeuttaako tuollainen ajattelemattomuus kimppuunkäynnin? Mielestäni ei.

Eli vielä kerran, ystävät: rauhaa, rakkautta ja spudo börde. Vielä pitää viikko kestää.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Netiketin alkeet

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros sitten oli ja meni, kakkosvarvi odottaa ja kuhina etenkin sosiaalisessa mediassa ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä. Senkin uhalla että suututan taas muutaman toverin, puran ajatuksiani eräästä vaaleihin liittyvästä teemasta vielä täälläkin. Jo ensimmäisen kierroksen kampanjoinnin aikana oli helppo huomata, kenen kannattajat käyttivät sosiaalista mediaa, ja etenkin Facebookia, eniten hyväkseen: Haavisto-linkkejä, Pekka Haavisto Factseja, Jarlan kampanjasarjakuvia sun muuta tilpehööriä jaettiin likipitäen kaikki mahdolliset seinät tulvilleen. Muutamia ystäviäni tämä floodaus kävi toden teolla sapettamaan, semminkin kun monet Haaviston bändärit olivat kovin kerkeitä ohjeistamaan meitä vasemmistolaisia äänestyspäätöksissämme. Monia meistä, myös minua, kehotettiin äänestämään Haavistoa taktisesti ja annettiin ymmärtää, että presidentinvaaleissa puoluesidonnainen äänestysvalinta on typerä. Sitä vaihtoehtoa ei kukaan tuntunut ottavan huomioon, että jonkun mielestä se oman puolueen ehdokas saattoi oikeasti olla se paras.

Minulla ei ole mitään Pekka Haavistoa vastaan, päinvastoin. Arvostan häntä poliitikkona ja tulen erittäin todennäköisesti ääneni hänelle ensi viikolla antamaan. Tämän teen kuitenkin hänen arvojensa vuoksi, en siksi, miten ihana ihminen hän on tai kuinka herttainen Antonio. Luulen aika monen ajattelevan samoin. Moni on kiinnittänyt huomiota Haaviston tukijoiden facebook-kampanjoinnissa samaan ongelmaan: asiasisällön vähyyteen. Päivä toisensa jälkeen saa kuulla (tai lukea) miten hieno ihminen Pekka on ja miten loistava presidentti hänestä tulisikaan. Tätä en kiistä, mutta ne merkitsevät liikkuvat äänestäjät eivät välttämättä tästä perustelusta vakuutu vaan he kaipaavat faktoja päätöksensä tueksi. Lisäksi useita ei-vihreitä on käynyt ärsyttämään pekkaspämmin määrä ja taajuus. Jarlan sarjakuvat ovat kyllä perin hauskoja, mutta jos ne on ehtinyt postata jo 15 kaveria aikaisemmin huvitus kääntyy melko nopeasti vitutukseksi. Ihmiset keskimäärin eivät pidä tuputuksesta, ja samojen asioiden jatkuva syöttö kääntyy helposti itseään vastaan.

Ihmiset tekevät äänestyspäätöksiään vaihtelevin perustein ja tilanteen ollessa hankala, merkitsevä tekijä voi tuntua hyvinkin mitättömältä tai yhdentekevältä. Olen kuullut muutamien uhanneen jättää äänestämättä, koska ovat niin lopen kyllästyneitä Haaviston fanijoukkojen nettilobbaukseen. Niin typerältä kuin se saattaakin kuulostaa, tällaiset puheet on syytä ottaa vakavasti ja kyettävä vastaanottamaan myös kritiikkiä. Netti-ihkutuksen arvostelu ei tarkoita a) kyseessä olevan ehdokkaan arvostelua eikä b) kyseisen ihkuttajan henkilökohtaista dissaamista. Kampanjoinnista on voitava käydä avointa keskustelua, oli kyse sitten julkisten kampanjatiimien tai yksittäisten tukijoiden toiminnasta.

Eli rakkaat ystävät, malttia. Tehdään Pekasta presidentti.  


torstai 5. tammikuuta 2012

Ensimmäisen kiven

Paavon presidentinvaalikampanja on lähtenyt vauhdilla käyntiin ja tällä viikolla saatiin ihasteltaviksi myös hienot, taiteilijoiden tekemät kampanjajulisteet. Sosiaalisessa mediassa polemiikkia on herättänyt etenkin Teemu Mäen valinta yhdeksi kampanjan taiteilijoista. Moni tuntuu muistavan Mäen 80-luvulla tekemän "kissantappovideon" ja on pöyristynyt kiistellyn taiteilijan mukanaolosta. Onpa jokunen jo ilmoittanut jättävänsä Paavon jengin tästä syystä.

Itseäni Mäen osuus kampanjassa ei haittaa, vaikka ymmärränkin monien tuohtumuksen. Silti minusta on oireellista, että vasemmistolaisiksi itseään kutsuvat ihmiset, jotka peräänkuuluttavat esimerkiksi rikoksen tehneiden ja rangaistuksensa kärsineiden täysivaltaista mukaanottoa yhteiskunnalliseen elämään ilman turhaa stigmatisointia, ovat valmiit lynkkaamaan Mäen julkisesti yhden (1) harkitsemattoman teon takia (josta Mäki sai muuten myös tuomion). En tarkoita, etteikö Mäen teko olisi yksiselitteisen julma ja tuomittava. Kuitenkin hänen voidaan katsoa "oppineen läksynsä": vastaavia ylilyöntejä ei häneltä olla enää nähty. Ainakin minä olen valmis antamaan hänelle anteeksi.

Mäki on viime vuosina profiloitunut yhteiskunnallisesti kantaaottavana taiteilijana ja kolumnistina, jonka ajatukset voi moni Vasemmistoa äänestävä allekirjoittaa. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että joka ainoa kerta Mäen esiintyessä jossakin nostetaan esille kauan sitten tehty kuuden sekunnin pätkä. Miksei joka kerta Kimmo Sasista uutisoitaessa mainita sitä, että hän törkeällä välinpitämättömyydellään on aiheuttanut viattoman ihmisen kuoleman?

Minua on luvalla sanoen vituttanut näiden kampanjajulisteiden ympärillä vellonut keskustelu. Olisiko mitenkään mahdollista, että jatkossa keskusteltaisiin niistä julisteista, ei niiden tekijöistä? Ei kai kukaan jätä hyvää kirjaakaan lukematta siksi, että kirjoittaja oli kuulemma inhottava ihminen. On julmetun tekopyhää hylätä oma ehdokas, kun kampanjaan ilmaantuu ihmisiä, joita ei haluaisikaan leikkiseurakseen. Tärkeintähän tietenkin on, ettei tee elämässä virheitä, siten voi aina olla viskomassa sitä kuuluisaa ensimmäistä kiveä.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Nyt huudetaan!

Reipasta ja taistelevaa vuotta 2012 itse kullekin säädylliselle ja säädyttömälle. Bloggaustaiteen sääntöjen mukaan tässä vaiheessa vuodenkiertoa pitäisi kai vetää kulunutta vuotta jotenkin yhteen, mutta koska noin ylipäätään en tykkää ylhäältäpäin asetetuista ohjeistuksista, toimin hieman toisin. Nostan esille yhden asian, josta olen puhunut paljon ennenkin, mutta josta tulen ainakin itse vuoden 2011 muistamaan.

Saku Timonen kirjoitti Uuninpankkopoika -blogissaan uudenvuodenaattona tulleensa tietämättään liitetyksi erääseen lukuisista Facebookin viharyhmistä. Tämä "Ääri-islamin monikulttuuri vaarantaa lastemme tulevaisuuden" -ryhmä on julkinen ja edelleen olemassa, eikä juuri eroa lukuisista vastaavista rasistisista ja vihamielisistä ryhmistä, joissa lisäksi useimmiten keskustelevat samat ihmiset. Ryhmiä syntyy lisää sitä mukaa, kun Facebookin ylläpito niitä asiattomina poistelee.

Tässä ryhmässä sinänsä ei siis ole mitään uutta. Sen sijaan uutta ja huolestuttavaa on, miten monet tämän ryhmän ja Timosen kirjoituksen vastaanottivat: olankohautuksella ja toteamuksella, että tämä nyt on tätä samaa äbäläwäbälää, josta ei jaksa enää riehaantua.

Vuosi 2011: vuosi, jolloin rasismista ja vihasta tuli hiljaisesti hyväksytty osa valtavirtaa.

En syytä tästä kehityksestä (lue: taantumuksesta) yksin perussuomalaisia ja heidän jytkyään, se olisi yhden puolueen vaikutusvallan törkeää yliarviointia. Kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, jossa arvot kovenevat, sanat raaistuvat, julmat teot mahdollistuvat. Taloudellisen taantuman oloissa muukalaiset ovat helppoja maalitauluja ja syntipukkeja. On todella epämiellyttävää, että olemme tulleet jossain määrin immuuneiksi rasismille: rotuvihaiset ilmaukset ovat niin arkipäiväisiä, että emme välttämättä edes tiedosta niiden loukkaavaa luonnetta. Lisäksi etenkin verkon "maahanmuuttokriittiset" keskustelijat ovat nostaneet kipukynnyksemme sinnikkäällä floodaamisellaan niin korkeaksi, ettemme enää reagoi maltillisempiin äänenpainoihin vaan viestin on oltava todella törkeä, että se saa huomiomme.

Meillä ei ole varaa tällaiseen välinpitämättömyyteen. Jos hompanssit huutavat, meidän on huudettava lujempaa ja enemmän. Yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa toki kriittisiäkin äänenpainoja, mutta emme voi antaa koko maahanmuuttopoliittista keskustelua äänekkäille rasisteille vain siksi, että he ovat sitkeitä pyrkimyksissään.