keskiviikko 19. joulukuuta 2007

Sanafetisistin tunnustuksia

Vaikutusvaltainen protokollamme on aikaansaanut pitkällisten alter egojen välisten bilateraalisten neuvottelujen tuloksena aikaan julkilausuman suomen kielen kauneimmasta sanasta. Vastikäänhän jossakin valittiin sana "äiti" kauneimmaksi, mutta uskon tuon johtuvan enemmänkin sanan semanttisesta sisällöstä kuin foneettisesta miellyttävyydestä.

Ja vuoden 2007 Ellunkanan elintilan Miss Sana -palkinnon saa... taajama.

Jostain syystä olen äärettömän mieltynyt tuohon ilmaukseen. Se aaltoilee pitkine vokaaleineen mukavasti suussa, ja toisaalta alun t tuo sanaan tarvittavaa särmää. Lisäksi se on äärettömän havainnollinen: en ole havainnut muissa kielissä vastaavanmerkityksistä sanaa, jos joku tietää predikoikoon välittömästi. (Ruotsin tätort ei mielestäni ole ihan sama asia.) Suomen asutukseen liittyvä terminologia on muutenkin äärettömän kaunista: miettikääpä vaikka sanaa lähiö. Mmm!

Juttelin tänään kaverin kanssa kahvilla ulkomaille muuttamisesta. En oikein osaisi itse kuvitella vaihtavani kotimaata: olen niin kirotun ugri, että haluan puhua äidinkieltäni, nauttia (vielä kun voin, vrt. eilinen kirjoitus) Suomen neljästä vuodenajasta ja elää tutussa kulttuuriympäristössä. En ole nationalisti, ainoastaan vahvasti kulttuuriin määrittynyt ihminen. Ja itseäni määrittää vielä kotoinen kieli niin voimakkaasti, että joutuessani ilmaisemaan itseäni vierailla kielillä minusta ikään kuin putoaa pala pois. Jos en voisi puhua ja kuulla suomea ympärilläni, olisin kuin Klonkku ilman mahtisormusta.

Jaha. Näin mahtipontista soopaa sitä tänään.


tiistai 18. joulukuuta 2007

Jalanjälkiä Sarasvatin hiekassa

Intiaani ties eikä kirkonmies miten luotiin maamme tää
Rajalinjoja vailla ja sillä lailla se ois pitänyt säilyttää

-Freud, Marx, Engels&Jung: Mystinen metsätyömies

Ylläoleva Freukkareiden biisi on käynyt monet kerrat mielessä seuratessani vastikään päättyneen Balin ilmastokokouksen tapahtumia. Al Gorea lainaten hiilidioksidipäästöt eivät kunnioita valtioiden rajoja, vaan ongelma on yhtäläinen kaikille maapallon asukkaille riippumatta heidän omista toimintatavoistaan. Valtioiden pitäisi pystyä unohtamaan omat etunsa ja toimimaan yhdessä ilmastonmuutoksen kahlitsemiseksi, ajattelematta vaikka oman teollisuutensa kilpailukykyä. Tämä on tunnetusti ollut ongelma etenkin Yhdysvalloille, jota on ollut erittäin vaikea saada mukaan minkäänlaisiin neuvotteluihin (ironista kyllä, Jenkkilässähän myös kirkolliset asiat ovat politiikanteossa erittäin tärkeitä). Balilla onneksi mentiin tässä asiassa eteenpäin.

Ilmastonmuutos on tosiasia, jonka kiistävät enää harvat änkyrät. Jokaisen tulisi nykymaailmassa pohtia omaa toimintaansa ja kulutustottumuksiaan sen näkövinkkelistä, pyrkien ekologisesti mahdollisimman kestäviin toimintamalleihin. Meillä länsimaisen hyvinvointivaltion asukeilla on mahdollisuus valita vaikkapa miten ja missä tuotettua ruokaa syömme, miten liikumme paikasta toiseen ja minkälaisia palveluita käytämme. Kehitysmaissa tällainen on yksilötasolla vaikeampaa, jopa mahdotonta, mutta ilmastonmuutos koskettaa heitä yhtä lailla.

Vaikka olenkin monista asioista kalastaja Linkolan kanssa eri mieltä, on hänen näkemyksessään maapallon kantokyvystä kovastikin järkeä. Maapallo ei yksinkertaisesti kestä kuutta miljardia länsimaisten normien mukaisesti kuluttavaa ihmistä. Tämä johtaa aikamoiseen älylliseen ristiriitaan, sillä kaikkien intresseissä toki on saada kehitysmaat kehittymään. Länsimaat teollistuivat aikanaan ympäristön kannalta varsin epäkelvolla tavalla, ja kehittyviä maita närästää, kun niiltä evätään oikeus samaan. Nykyään kuitenkin asioista tiedetään paljon enemmän kuin 1800-luvulla, ja kehitysmaita tulisikin tukea kehittämään talouttaan mahdollisimman ympäristöystävällisesti.

Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan samalla kun kehitysmaiden elintaso nousee meidän länsimaalaisten olisi kyettävä "laskemaan" elintasoamme. Tämä on monien hyvin vaikea ymmärtää. Olen laittanut sanan laskemaan sitaatteihin siksi, että olemme länsimaissa tottuneet moniin asioihin, jotka itse asiassa ovat melko tarpeettomia ja näistä luopuminen olisi ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllistä. Moni taajama-alueella asuva esimerkiksi tulisi vallan hyvin toimeen ilman autoa, mutta mukavuudenhalustaan sitä käyttää. Lihan tuotanto kuluttaa maapallon voimavaroja ja tuottaa päästöjä moninkertaisesti enemmän kuin maanviljelys, ja siirtymällä syömään enemmän kasvisruokaa voi helposti tehdä todellisen ekoteon. Tosin kannattaa myös miettiä, mistä ruoka on peräisin: Etelä-Amerikasta laivatut etelän hetelmät eivät ole läheskään niin ekologisia kuin lähikunnassa kasvatetut luomuomenat. Myös ns. vihreään sähköön vaihtaminen kannattaa.

Yksilön tai valtion luonnonvarojen kulutusta voidaan mitata ekologisen jalanjäljen avulla. Oman jalanjälkensä voi laskea täällä http://www.earthday.net/footprint/info.asp Minun jalanjälkeni on 2,3 hehtaaria, siinä missä keskivertosuomalainen tarvitsee 8,4. Jos kaikki eläisivät kuten minä, tarvittaisiin 1,3 maapalloa. Tulokseni on siis varsin hyvä, mutta vieläkin voisi parantaa. Tulokseeni vaikuttavat muun muassa se, että asun kahdestaan mieheni kanssa länsimaisten standardien mukaan varsin pienessä asunnossa (alle 40 m2), jossa käytämme ekosähköä. En syö lihaa enkä omista autoa. Nostan tässä hiukan omaa häntääni ja totean, että minusta on tärkeää myös elää kuten opettaa. Arvostan suunnattomasti esimerkiksi Oras Tynkkystä, joka pyrkii huomioimaan ympäristönäkökohdat kaikessa toiminnassaan.

Tämänpäiväisen tekstini otsikko viittaa tietenkin Risto Isomäen ekokatastrofista kertovaan romaaniin Sarasvatin hiekkaa. Suosittelen lämpimästi lukemaan, kirjan julma dystopia voisi hyvin olla jonain päivänä todellisuutta.



maanantai 17. joulukuuta 2007

Ja eikun syömään... not

Mieheni kävi ruokaostoksilla ja toi minulle syötäväksi pakastealtaasta löytämäänsä Pirkan pestopastaa, olettaen minun moisesta kovasti ilahtuvan. Lähempi tuoteselosteen tarkastelu paljasti kuitenkin tuotteen sisältävän anjovista, mitä kaltaiseni laktovegetaristi ei tietenkään suuhunsa suurin surminkaan laita. Alkoi ottaa ihan penteleesti pallopollaan moinen.

Mikä ihme siinä on, että periaatteessa täysin vegetaarisiin eineksiin täytyy väkisin muiluttaa tapettuja eläimiä? Ei ole kauaakaan siitä, kun löysin eräästä salsasta (mikä lähtökohtaisesti on täysin vegaaninen elintarvike) lihalientä. Voisi ainakin yrittää sellaista käytäntöä, että tuotteisiin laitettaisiin näkyvästi esille, mitä tuote sisältää: esimerkiksi juuri noihin Pirkka-tuotteisiin voisi kirjata isolla "sopii kasvissyöjille/suitable for vegetarians" mikäli tuote ei sisällä kalaa, kanaa tai lihaa. Tietäisi karvaisempikin puoliskoni, mitä ostoskassiin sopii asettaa mikäli tahtoo välttyä perhedraamalta.

Niin, entäs sitten vegaanit? On toki hieman ongelmallista, kun esimerkiksi kasvissyöjille markkinoidut Go Green -soijapihvit sisältävät kananmunaa, mitä moni välttää - itsekin pyrin sen dieetistäni mahdollisimman tarkasti eliminoimaan, sillä siipikarjan elinolot ovat monin paikoin todella epäinhimilliset. Näihin voisi laittaa näkyvästi esille tiedon niiden sisältämästä eläinperäisestä aineksesta malliin "sisältää kananmunaa". Ei luulisi olevan kovin monimutkaista ja helpottaisi kovasti kuluttajan suunnistamista einesviidakossa.

perjantai 14. joulukuuta 2007

Vaurioita mediamaisemassa

Yleisradion tila se jaksaa puhuttaa päivä toisensa jälkeen. Tv-lupia on irtisanottu ennätyksellisesti, mikä osaltaan on aiheuttanut Ylelle rahoituskriisin: säästötoimenpiteitä on luvassa vielä Yle Extran lakkauttamisen jälkeenkin. Tilanne on todella surullinen, sillä Yleisradiota tarvitaan edelleenkin suomalaisen mediamaiseman biodiversiteetin ylläpitäjänä.

Julkisen palvelun median hienous on siinä, että se voi tuottaa laadukasta ja monipuolista ohjelmaa ajattelematta katsojalukuja tai kuluttajasegmenttejä. Tämä takaa muun muassa kielivähemmistöjen (myös viittomakieli) huomioinnin ohjelmapolitiikassa sekä antaa mahdollisuuden lähettää muutakin kuin suuria katsojalukuja tavoittelevaa viihdettä. Viihdettäkin toki tarvitaan, mutta massaviihteen, ennen kaikkea amerikkalaisen, markkinoilla kaupalliset kanavat ovat ottaneet niin vankan aseman ettei Ylen kannata sille sektorille lähteä mestaroimaan. Ylen ydinosaamista onkin ajankohtaistuotanto sekä kotimainen kulttuuri ja draama.

Tv-lupamaksukäytäntö näyttäytyy nykyisessä tilanteessa koko lailla aikansa eläneenä systeeminä. Paitsi että lupia irtisanotaan jatkuvasti protestimielessä, lupamaksua on edelleenkin mahdollista kiertää ja pakoilla. Ihmisten tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että jättämällä lupamaksun maksamatta maksu kasaantuu muiden kansalaisten maksettavaksi. Solidaarisuus, missä pelaa?

Vapaamatkustajaongelmaan olisi yksi varsin näppärä ratkaisu, nimittäin lakkauttamalla lupamaksukäytäntö ja siirtymällä rahoittamaan toimintaa verovaroin. Jos tämä herättää negatiivisia viboja, kannattaa miettiä sitä tosiasiaa että suurin osa suomalaisista maksaa kiltisti kirkollisveroa vaikka kirkon palveluita ei käytä kuin korkeintaan omissa hautajaisissaan. Verotuskäytäntöä olisi periaatteessa mahdoton kiertää, joten se takaisi rahoitukseen enemmän ennustettavuutta kuin vaihteleva lupamaksukertymä.

Jotain Ylen taloudelle on tehtävä ja pian. Jatkuvat toiminnan supistamiset ja työntekijöiden irtisanomiset eivät ole pitkäjännitteistä toimintaa, sillä väistämättä leikkaukset näkyvät myös ohjelmatuotannossa mikä ei ainakaan lisää ihmisten halukkuutta osallistua palvelun rahoittamiseen. Ehdotankin siis kannettavaksi erityistä mediamaisemaveroa, jolla ylläpidettäisiin Yleisradion toimintaa eettisesti ja mediaekologisesti kestävällä tavalla, niin että kaikki kukat saisivat edelleen kukkia.

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Poliisi hämmentää taas

Osallistuin vähän yli vuosi sitten ASEM-kokouksen tiimoilta Helsingissä järjestettyyn suureen mielenosoitukseen. Tapahtuma oli oikein leppoisa ja isommilta rähinöinneiltä vältyttiin, vaikka jengiä olikin melkoisesti kertynyt iskulauseita huutelemaan ja marssimaan. Toveri Paavo Arhinmäki huudatti ihmisiä megafoneineen, mieleen jäivät pyörimään muun muassa sloganit "meidän Eurooppa ei ole herrojen Eurooppa" ja "meidän Eurooppa ei ole poliisibussien Eurooppa (näitä hirvityksiä oli reitin varrelle parkkeerattu oikein useampi kappale)". Jossain vaiheessa allekirjoittaneen kielikorvaa alkoi juimia niin hermeettisesti, että oli pakko sulkea kuuloelimet ja jupista itsekseen mantraa "meidän Eurooppamme on possessiivisuffiksin Eurooppa". Myöhemmin illalla toiset tahot olivat organisoineet sen kuuluisamman ASEM-tempauksen, josta ei sitten selvittykään pelkkien kielipoliisien voimin vaan jälkipyykkiä lingotaan edelleen.

Viime päivinä kansan uskoa poliisivoimiin on jälleen koeteltu. Helsingin huumepoliisia epäillään vakavista menettelytapavirheistä, ja poliisin toimet tuon edellämainitun Smash Asem -mielenosoituksen yhteydessä ovat nousseet uudestaan keskusteluun - puhumattakaan julkisuuteen vuotaneista putkapahoinpitelyvideoista. Uutiset eivät tee hyvää Suomen poliisin maineelle, joka noin yleisesti katsoen lienee ihmisten keskuudessa varsin hyvä.

Poliisia tarvitaan järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Täydellisessä maailmassa toki ei olisi rikoksia, jolloin virkavalta olisi tarpeeton. Kuitenkin koska maailmamme ei ole virheetön, on jonkinlainen järjestystä ylläpitävä taho paikallaan. Toistaiseksi poliisia parempaa systeemiä ei liene keksityn. Järjestelmä vaatii silti vastavuoroisuutta: poliisin on toimittava niin, että ihmiset voivat ammattikuntaan luottaa. Parhaassa mahdollisessa tilanteessa polliisia ei tarvitsisi pelätä kuin korkeintaan oululaisten, ja ainoa aidosti halveksittava poliisi olisi rokkipoliisi, tuo bändikeikoilla nenänvarttaan pitkin esitystä katsova nyrpeä besserwisser.

Aina silloin tällöin kuulee kertomuksia poliisin tekemistä ylilyönneistä ja välinpitämättömyydestä virkatehtävissään. Näihin olisi puututtava välittömästi, sillä tilanne, jossa vaikkapa kotonaan pahoinpidelty ihminen ei halua soittaa tapahtuneen vuoksi poliisille "koska ei se kuitenkaan mitään tee" ei ole todellakaan hyväksyttävä. Yhteiskunta, jossa kansalainen ei voi luottaa järjestysvaltaan, ei ole sivistynyt yhteiskunta.

tiistai 11. joulukuuta 2007

Itänaapurissa jotain mätää

Presidentinvaaleihin on aikaa vielä useita kuukausia, mutta vaalien voittaja on silti jo selvillä. Samalla taidetaan tietää jo seuraavan pääministerin nimi. Ei kuulosta kovin demokraattiselta, mutta on valitettavasti totisinta totta itärajamme tulla puolen.

Olin tippua tuolilta Ylen uutisankkurin eilen illalla aloittaessa uutissähkeen suurinpiirtein näin: "Venäjän seuraava presidentti on todennäköisesti Dmitri Medvedev." Uutinen asiassa oli siis se, että nykyinen presidentti Vladimir Putin oli ilmaissut tukevansa Medvedeviä ja tämähän nyky-Venäjällä tarkoittaa myös varauksetonta kansan enemmistön suosiota. Luonnollisesti tänään julkaistussa uutisessa Medvedev kannattaa Putinia seuraavaksi pääministeriksi. Piiri pieni pyörii jne.

Venäjällä tuntuu yhä olevan tsaarinvallan perintönä kaipuu vahvaan johtajaan, joka sanelee mitä mieltä ihmisten pitää olla ja miten heidän tulee toimia. Putinin suosiota on länsimaisen sivustaseuraajan varsin vaikea ymmärtää, mutta uskon ihmisten kiintymyksen johtohahmoonsa johtuvan juuri hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan ja tavastaan luoda ympärilleen henkilökultti - esimerkkinä vaikka presidenttiä kannattava nuorisojärjestö Nasi tai Putinia ylistävät pop-viisut.

On myös todella surullista, että Suomessa ei edelleenkään uskalleta rohkeasti kritisoida Venäjän tilannetta, siinä missä toisen mahtivallan Yhdysvaltojen arvostelu tuntuu olevan legitiimiä kaikkialla (toki sekin on usein oikeutettua). Vastikään toimitetuissa duumanvaaleissa lienee tapahtunut jos jonkinmoista vilunkipeliä, mutta kummastipa vain Suomen pääministeri ei kommenttiensa mukaan nähnyt menettelytavoissa mitään ongelmallista vaan uskoi vaalien olleen vilpittömät. Just.

Olen ihan hillitön Venäjä-fiili, rakastan venäläistä kirjallisuutta ja kulttuuria ylipäätään. Siksi harmittaakin, että länsimaisen demokratian vakiintumisprosessi näyttää ottavan jatkuvasti takapakkia itänaapurissamme.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Sesongin maaginen paitamuoti


Postipoika oli kuljettanut itse itselleni ostamani joululahjan jo mukavasti etuajassa. Kyllä tämä paita päällä on kiva mennä ensi vuonna katsomaan, kun TamU pelaa Mestarien Liigan lohkovaiheessa.

Futis mietityttää muutenkin, huomenna pitäisi tulla jo alustavia tietoja siitä, saako Veikkausliigaan noussut Rovaniemen Palloseura liigalisenssin. Lisenssihän on myönnetty seuralle poikkeusluvalla jo kahdesti, eivätkä Palloliiton säännöt anna myöden kolmannelle erivapaudelle. Oli hauska nähdä eilen Urheiluruudussa vanha insertti vuodelta 1999: tilanne Rollossa on ollut täsmälleen sama jo viime vuosituhannelta asti. Saas nähdä. Omat ajatukseni asiasta tuntuvat jumittuneen henkiseen paitsioansaan: toisaalta olisi hienoa nähdä perinteikäs RoPS liigassa, toisaalta pelisääntöjen olisi oltava kaikille samat. Jos lisenssiehtoja voi kaudesta toiseen venyttää, ei niillä ole enää mitään merkitystä.

Ääh. Hirveä suomifutiksen ja erityisesti Veikkausliigan puute. Tulisi jo liigacup korvaushoidoksi...

Kuntoilun ajatuksiaherättävästä vaikutuksesta

Tulipa käytyä pitkästä aikaa reippaalla lenkillä. Kuntoilu virkistää mieltä, kohentaa kuntoa, pitää puntarin ehjänä - ja onhan hölkätessä tai kävellessä aikaa mietiskellä niitä näitä. Parasta lenkkeilyssä taitaa kuitenkin olla sen ilmaisuus, mitä nyt kunnollisiin tossuihin kannattaa joskus satsata jos oikein ahkerasti hölköttelee. Koskahan porvari keksii maksulliset lenkkipolut? Ei nyt maalata piruja seinille (niitä on siellä jo vaikka muille jakaa), mutta mutta...

Kunnon kohottamisesta on viime vuosina tullut statussymboli ja luokkaeroja kärjistävä tekijä. Nykyään päästäkseen kuntosalille täytyy maksaa itsensä kipeäksi osakkuudesta puljussa. Toinen toistaan fiinimmät fitnesskeskukset houkuttelevat luokseen maksukykyisiä asiakkaita jotka haluavat treenata lähentäjälihaksiaan toisten kaltaistensa kanssa. Korkeat hinnat pitävät vähävaraiset ihmiset kiltisti lenkkipoluillaan ja uimahallien halpavuoroilla. Eikä sellaisia nuhjuisissa verkkareissa kuntopyörää polkevia alempikastisia edes kaivata Meidän paikkoihin haisemaan, hyi!

Menneinä vuosikymmeninä lihavuus oli merkki hyvinvoinnista ja pääomasta, nykyään asetelma on kiepahtanut päälaelleen. Terveellinen ruoka, vihannekset ja hedelmät muun muassa, on etenkin näin talvisaikaan kallista. Ei ihme, että köyhä kansa lihoo, kun suomalainen perusvihannes HK:n blöö on halvempaa kuin porkkanat. Kuntoilun kallistuminen myötäilee tätä tendenssiä tehden fyysisestä hyvinvoinnista entistä enemmän vain yläluokan yksinoikeuden.

Kehityssuunta ei ole terve. Onneksi sentään on vielä olemassa edullisia liikuntamuotoja, jotka ovat ihan yhtä hyviä elleivät parempiakin kuin kuntosaliharjoittelu: lenkkeily, uinti, talvella hiihto... vaihtoehtoja riittää. (Hiihtoa on omien muistikuvieni mukaan pidetty junttimaisena harrastuksena jo kauan. Ollessani yläasteella teimme urheilupäivänä retken laskettelukeskukseen, tosin minä ja kaverini pakkasimme mukaan murtomaasukset "juppisuksien" sijaan. Kommentit bussissa olivat mallia [halventavasti] "Meetteks te murtsikkaa, ai kun söpöö.")

Kunnon kohottaminen voisi olla hyvä uudenvuodenlupaus itse kullekin. Ja ai että olisi makeaa näyttää öisin kaupungilla notkuessa porvarille kunnon luomukeinoin tuunattua fitnesspersettä (pahoittelen alatyylistä ilmaisua, mutta ilman sitä intertekstuaalinen viittaus olisi mennyt ns. harakoille)!

PS. Oletteko huomanneet, että Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä -hitti on lepakkobiisi? Ha! Kuunnelkaapa tarkkaan ja etsikää muuten heteronormatiivisesta diskurssista merkityksellistävä repeämä, joka avaa portit tiedostavaan lesboluentaan. Uuh, sain eilen illalla huomattuani asian nin järkyttävän intellektuaalisen orgasmin, etten ollut päästä nukkumaan laisinkaan...

sunnuntai 9. joulukuuta 2007

Minun daimonini on tänään äkäinen

Kävin eilen katsomassa Kultainen kompassi -elokuvan. Leffassa mystisen Magisteriumin sadanpäämiehet poistivat koneella lapsilta sielut (joita markkeerasivat ihmisten rinnalla jatkuvasti kulkevat, eläinhahmoiset daimonit) ja näin saivat poistettua lapsilta oman tahdon - ja muutettua heidät alistuviksi, tahdottomiksi kansalaisiksi, jotka eivät osaa kapinoida eivätkä kyseenalaistaa auktoriteettejä. Ilkeät lapsenkaappaajat eli kahmaisijat sieppasivat daimoninpoiston eli irrottautumisen kohteeksi ensisijaisesti alemman yhteiskuntaluokan lapsia, työläisten vesoja ja orpovesseleitä. Leffan keskiössä oli pieni Lyra-tyttö, joka rohkeasti uskalsi lähteä taisteluun tätä julmaa koneistoa vastaan.

Symboliikka on varsin selvää. Nykyäänkin hallitseva luokka haluaisi pitää alamaisensa ruodussa, kiltteinä ja tottelevaisina. Esimerkiksi tuloerojen jatkuvasti kasvaessa nyky-Suomessa on kuitenkin ilmeistä, että jossain vaiheessa alempi kasti ei enää suostu mukisematta luovuttamaan daimoneitaan. Yhteiskuntamme vähempiosaisten, prekaarien, työttömien, opiskelijoiden ja muiden vähävaraisten, on noustava kapinaan puolustaakseen oikeuksiaan. Ei ole sattumaa, että Kultaisen kompassin pääosassa on nuori tyttö, sillä tytöiltä ja naisilta tämä yhteiskunta riistää daimonit kaikkein väkivaltaisimmin.

Itse en ainakaan halua olla tahdoton systeemin työkalu. Pidetään kiinni daimoneistamme, omasta tahdostamme ja mielipiteistämme, sillä vain siten toisenlainen maailma on mahdollinen.

(Oho. Tulipa väsynyttä maailmanparannusta tänään. Taidan tietoisesti alistaa itseni valtakoneiston leivälle ja sirkushuveille ja tehdä itsestäni harmittoman kansalaisen. Menen katsomaan kaupalliselta kanavalta mäkihyppyä.)

tiistai 4. joulukuuta 2007

Ave Roy, morituri te salutant!

Käsi pystyyn, kuinka moni oletti otsikon nähtyään tämänpäiväisen merkintäni käsittelevän Huuhkaijen väistyvää valmentajaa? Hähää, gotcha!

Kävin juuri elävissä kuvissa kokemassa ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvan Sinä elävä. Tällä kertaa hyvää kannatti odottaa - Anderssonin edellinen elokuva, mestarillinen Toisen kerroksen lauluja, pyöri teattereissa vuonna 2000. Olen mykistynyt. Mies on nero.

Anderssonin elokuvat saattavat ensinäkemältä vaikuttaa vain kokonaisuudelta toisiinsa väljästi liittyviä fragmentteja, joissa ei ole mitään selkeää juonenkuljetusta saati muutakaan dramatiikkaa. Elokuvien hienous piilee juuri tässä: ohjaaja esittää elokuvissaan tavallisia, ehkä hieman karikatyyrinomaisia ihmishahmoja arkisissa askareissaan ja tulee samalla piirtäneeksi varsin raadollisen kuvan länsinaapuristamme, jota myös kansankodiksi kutsutaan. Anderssonin elokuvissa yksikään hahmo ei ole hyvä eikä paha, vaan kaikki ovat uhreja - heidät on uhrattu kasvottoman Yhteiskunnan alttarille, jossa ihmisiä käsitellään kuin huutokaupattavaa tavaraa.

Luin eilen loppuun erään komisario Beck -kirjan, ja tietyllä tavalla samaa ruotsalaista kansankotikritiikkiä kuin mitä Sjöwall ja Wahlöö kirjoissaan esittivät jo 1970-luvulla, löytyy myös Anderssonin leffoista. Kuitenkin siinä, missä Beck-kirjoissa yhteiskunnan epäkohtiin puuttuminen on hyvin suoraa ja osoittelevaa, jopa alleviivaavaa, Andersson ainoastaan vihjaa ja antaa katsojan ajatella itse. Tämä tekee hänen elokuvistaan sekä hyvin haastavia että palkitsevia katsella. Anderssonin tapa esittää asioita epäsuorasti heijastaa postmodernia kulttuuria: maailma ei ole enää yhtä mustavalkoinen kuin Martin Beckin aikaan, syy- ja seuraussuhteet ovat hämärtyneet välinpitämättömyyden usvaan eikä ihminen voi olla enää varma edes olevansa, vaikka ajattelee. Anderssonille ruotsalainen hyvinvointivaltio on kuin epäonnistunut taikatemppu - idean tasolla loistava, mutta käytäntö ontuu. Sekä Sinä elävä - että Toisen kerroksen lauluja - elokuvasta löytyy kohtaus, jossa amatööritaikuri ryssii suunnittelemansa numeron. Ohjaaja tulee noilla kohtauksilla kuvanneeksi yhteiskuntaa todella hienosti ja ovelasti.

Erojakin näiden kahden loistavan leffan välillä löytyy. Käytyäni katsomassa Toisen kerroksen laulut, itkin taukoamatta pitkään. Elokuva oli aivan uskomattoman ahdistava, painostava ja surullinen - sen dystopisesta maailmankuvasta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Sinä elävän henkilöhahmoista paistaa eskapismi: he halajavat parempaan maailmaan, kuka päiväunelmien, kuka päihteiden, kuka varastetun lompakon tarjoaman maallisen mammonan avulla. Pako todellisuudesta tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, kun todellisuus itsessään on absurdi kun villein uni. Ja vaikka pako onkin lyhytaikaista ja paluu todellisuuteen karu ja julma, se herättää kuitenkin toivonkipinän paremmasta. Siinä missä Toisen kerroksen laulujen hahmot ruoskivat itseään synneistään vuokrayksiöissään, Sinä elävän hahmot kurkottavat pois reaalimaailmasta ja toivovat ihmettä.

Ehdin kävellä Niagarasta Kehräsaaresta melkein Sokokselle asti ennen kuin itku tuli, tällä kertaa puhdistavana ja toiveikkaana. Maailmassa on sittenkin paljon hyvää, kiitos Roy.

maanantai 3. joulukuuta 2007

Joulumaa on muutakin kuin ostoskärryjä ja hikikarpaloita


Joulu se taas on tuloillaan ja tuo muassaan stressaantuneiden ihmisten kansainvaellukset ostoskeskuksiin ja automarketteihin. Joulun sanotaan olevan juhlista jaloin, mutta minun on ainakin kovin hankala nähdä mitään jaloa hikipisarat otsallaan markkinahumussa taapertavassa perheenisukissa. Kuvioon kuuluu myös jokajouluinen mantra siitä, kuinka "tänä jouluna ei sitten osteta mitään" ja silti tuskaillaan vielä aattonakin kassajonoissa. Raadollista.

Jospa tänä jouluna annettaisiinkin toisenlaisia joululahjoja? Itse olen ottanut projektikseni tehdä tänä vuonna kaikki lahjat itse, kaapista kun löytyy keräkaupalla lankoja joille on vaikea keksiä fiksumpaakaan käyttöä. Ja tumppuja ja villasukkia täällä napapiirin läheisyydessä tarvitsee aina. (Ja jotenkin tuntuu oikeutetummalta hikoilla tuskasta pudonneen silmukan kuin sikakalliin turhakkeen takia.)

Vielä eettisempää olisi jättää kokonaan materiaaliset lahjat antamatta ja satsata palveluihin - ja tukea samalla kotimaista työllisyyttä. Mitä jos antaisit äidille, tai miksei vaikka isillekin, lahjakortin hierojalle tai kosmetologille, tai lupauksen herkullisesta ateriasta hyvässä ravintolassa? Taatusti olisi mieluisa yllätys saajalleen.

Vahvalla globaalilla omatunnolla siunattu ihminen voi taas antaa joululahjaksi hyvää mieltä ja toimeentulon helpotusta kolmannen maailman vähäväkisille. Monien järjestöjen kautta voi lahjoittaa maksamalla pienehkön rahasumman esimerkiksi lehmän, vuohia, kanoja tai terveystarkastuksen. Runsaasti vaihtoehtoja löytyy vaikkapa WorldVisionin Lahjaksi lehmä -nettikaupasta: http://www.lahjaksilehma.fi/lahjakauppa/

Selaillessani tuota lahjakauppaa aloin kokea valtaisaa kognitiivista dissonanssia eli tiedollista riitasointua. Järjestön kautta voi lahjoittaa köyhälle perulaisperheelle pienen marsulauman sekä tykötarpeita marsulan rakentamista varten. Marsu on Etelä-Amerikassa perinteistä juhlaruokaa, erittäin ravitsevaa ja koska epeli on vielä kova sikiämään, erinomainen helpotus vähävaraisten ihmisten ruokahuoltoon. Itse olen kuitenkin aina mieltänyt palleroisen marsun vain ja ainoastaan hellittäväksi lemmikiksi, jonka syöminen tuntuu julmalta ajatukselta. Toisaalta sydämeni ei antaisi myöten lahjoittaa karvakeriä syötäviksi, toisaalta taas tietoisuus Andien vuoriston perheiden ahdingosta korventaa. Aargh! Kuka Perkele soittaa cortexissani klustereita rystysillä?

No jaa. Itse odotan joulussa eniten lomaa ja yhdessäoloa rakkaiden ihmisten kanssa. Sitä ei voi mikään maallinen mammona korvata. Rattoisaa adventtiaikaa!

perjantai 30. marraskuuta 2007

Eikö ketään edes hävetä?

Viime päivinä uutisia katsellessa on mielen vallannut aikamoinen tyytyväisyys siitä, etten ole kymmeneen vuoteen syönyt porsasta (enkä itse asiassa muutakaan lihaa).

Oikeutta eläimille -järjestön salaa kuvaamat videopätkät kotimaisilta maatiloilta ovat herättäneet ansaittua tyrmistystä. Nauhoilla näkyy huonokuntoisia, likaisia ja sairaitakin sikoja aivan liian pienissä karsinoissa. Myös kuvat siipikarjatiloilta ovat järkyttävää nähtävää: kanat ovat pienessä tilassa aivan kylki kyljessä, nokkien toistensa höyheniä. Julmaa kuin mikä.

Mikä sitten saa ihmisen kohtelemaan eläviä luontokappaleita tällä tavoin? Suuria tuotantoyksiköitä suosiva tehomaatalous ajaa ihmisen ajattelemaan eläimiä pelkkinä tuotantokoneiston osina, ei elävinä otuksina, joilla on tarpeet ja tunteet. Pienillä tiloilla eläintä on mahdollista ajatella enemmän yksilönä kuin osana kasvotonta biomassaa. Esimerkiksi suurilla sikatiloilla on jo käytännön syistä mahdotonta antaa naskien toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään. Sika on älykäs ja toimelias eläin, joka kärsii (sic) ahtaissa karsinoissa mittaamattomasti.

Luomutuotannossa eläimet voivat paremmin, mutta tutkimusten mukaan kansa ei halua luomua ostaa osin sen korkeamman hinnan takia. Olisiko nyt luomun markkinoinnille inhimillisenä vaihtoehtona hyvä sauma? Kyse on osin myös kauppojen nihkeydestä ottaa luomutuotteita valikoimiinsa, mikä johtaa itseään toteuttavaan ennusteeseen: ihmiset eivät halua ostaa luomua -> sitä ei ole tarjolla -> sitä ei osteta. Muualla Euroopassahan luomu on huomattavasti suositumpaa kuin Suomessa, mikä pitkälti johtuu juuri kauppojen paremmista valikoimista.

OE:n videot tulivat julki juuri sopivalla hetkellä. Kannustankin kaikkia suomalaisia boikotoimaan tänä jouluna kotimaista sianlihaa ja jättämään kinkut kauppojen hyllyille. Perinteinen joulupöytähän notkuu ihania herkkuja ilman kinkkuakin, itse odotan jo vesi kielellä imellettyä perunalaatikkoa...

torstai 29. marraskuuta 2007

Sota odotushorisontteja vastaan

Panostin eilen kulttuuriin ja kävin katsomassa ravintola Artturissa taiteilija Kari Rainerannan runoperformanssia. Mainion esityksen hän oli ystävineen saanut tälläkin kerralla aikaan, harmi vain että yleisöä oli ilmeisesti pikkujoulukaudesta johtuen poikkeuksellisen vähän.

Odotellessani esityksen alkua selailin iltapäivälehtiä. Iltalehti oli uhrannut kokonaista kaksi aukeamaa Kristian Smedsin Tuntematon sotilas - dramatisoinnille - tai tarkalleen ottaen tuohtuneiden ihmisten kommenteille. Itse en ole kyseistä teatterikappaletta luonnollisestikaan vielä nähnyt, joten en osaa sanoa sen taiteellisesta arvosta juuta enkä jaata. Ihmisten sinänsä varsin odotetut reaktiot teokseen saivat kuitenkin minut miettimään perustavanlaatuisia asioita kulttuurin luonteesta.

Kaunokirjallisen teoksen voi dramatisoida yksinkertaistetusti kahdella tavalla: joko siirtämällä mahdollisimman orjallisesti teoksen tapahtumat näyttämölle tai sitten ottamalla enemmän taiteilijanvapauksia ja muokaten teosta rohkeammin. Käytettiin dramatisoinnissa sitten kumpaa metodia hyvänsä, on oleellista muistaa että kyseessä on aina lähtötekstistään irrallinen taideteos, jota ei tule samastaa täysin alkutekstiin. Teatterin käytettävissä olevat keinot poikkeavat niin paljon kirjallisuuden vastaavista, että näytelmän arvottaminen sen mukaan, kuinka hyvin se toistaa alkutekstin on yksinkertaisesti naiivia, typerää ja osoittaa arvottajan kulttuurikäsityksen masentavan suppeaksi.

Smedsin teoksen vastaanotossa mielenkiintoista on, että juuri kukaan kritisoijista ei vertaa teosta Linnan romaaniin, vaan Edvin Laineen elokuvaan, joka jo siis on tulkinta pohjatekstistä. Kriitikot tulevat näin tehdessään oikeuttaneeksi vain yhden tavan tulkita sinänsä monisyistä kirjaa. Niin hieno kuin tuo filmatisointi onkin, on surullista miten se vielä tänä päivänäkin ohjaa suuren yleisön odotuksia noin voimakkaasti.

Olen ymmärtänyt, että Smedsin tulkinnassa Tuntematon on revitty aika lailla pirstaleiksi ja koottu sitten uudestaan niin, että se tulee analysoineeksi paitsi sotaa an sich myös nykypäivää. Tällainen dekonstruktio on parhaimmillaan hyvin hedelmällistä, sillä se pakottaa katsojansa ajattelemaan. Totunnaista tulkintaa on helppo katsoa pohtimatta lainkaan teoksen merkitystä ja sanomaa. Smedsin näkemykseen ei varmasti voi suhtautua neutraalisti.

Taidetta täytyy aina vähän väliä pikkuisen ravistella, muuten se lakkaa olemasta taidetta muuttuen pelkäksi toisteiseksi mielihyvän tuottamisen mekanismiksi.

keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Seis Jungner, annan kohta ylen

Suomen Yleisradiossa eletään jälleen kerran muutoksen aikoja. Eilen Ylen hallintoneuvosto päätti lakkauttaa nuorisokanava Yle Extran, ja irtisanomisiakin on luvassa. Myös ruotsinkielisen radiokanavan Yle X3M:in kohtalo oli vaakalaudalla, mutta se onneksi säästyi.

Suomesta on etenkin MoonTV:n lopettamisen jälkeen puuttunut televisiokanava, joka aidosti vetoaisi nuorisoon ja esittäisi mielenkiintoista populaarikulttuuriohjelmaa parhaaseen katseluaikaan. Yle Extra tuntuikin iskevän juuri oivalliseen markkinarakoon: kanava on esittänyt muun muassa suoraa nuorisokulttuuriin keskittyvää Extra Large -ohjelmaa, konserttitaltiointeja, musiikkivideokoosteita ja satunnaisesti myös sellaista urheilua, joka ei pääkanaville mahdu. Itsekin olen monta monituista kertaa löytänyt itseni Extran parista, sillä rennosti mutta ammattitaitoisesti toimitettua populaarikulttuuriohjelmaa ei muualta löydy. Juuri tällaista kanavaformaattia olin kaivannut pitkään, enkä taatusti ollut yksin.

Extran lopettamispäätös tuntuu harvinaisen hätiköidyltä ratkaisulta, sillä kanava haki vielä muotoaan eikä koko sen potentiaalinen katsojakunta ollut taatusti vielä löytänyt tietään kanavan ohjelmien pariin. On irvokasta lopettaa vielä osin keskeneräinen kanava, jolle on selkeä sosiaalinen tilaus. Yleisradiolla on valtiorahoitteisena organisaationa myös kansansivistyksellinen tehtävä. Talossa ollaan ilmeisesti jumahdettu ajatuksen tasolla vuosikymmenten taa, eikä osata nähdä populaarikulttuurin tuntemusta osana nykyaikaista yleissivistystä. Yleisradion tulisi myös palvella kaikkia kansalaisiaan ikään katsomatta. Mutta mitä katsoo teini, joka on jo kasvanut lastenohjelmille liian suureksi mutta ajankohtaisohjelmat ja draamasarjat eivät vielä jaksa kiinnostaa? Ei ole ihme, että tämä ikäluokka katsookin lähes poikkeuksetta kaupallisia kanavia.

Huomattavan härski oli myös hallintoneuvoston puheenjohtajan Kimmo Sasin toteamus, että kyllä näille Extran parhaille ohjelmille joku esityspaikka löydetään. Veikkaanpa, että esimerkiksi Extra Largea ei tulla jatkossa näkemään prime timessä, vaan se tyrjätään (pohjalainen murresana, joka tarkoittaa asian siivoamista piiloon niin, ettei sitä enää löydä) jonnekin arkiöiden pikkutunneille.

Tätä uudistusta en suostu purematta nielemään. Älä sinäkään, vaan allekirjoita adressi kanavan puolesta osoitteessa http://www.got.to/pelastayleextra

maanantai 26. marraskuuta 2007

Isoveli valvoo



"Söit sitten aivoton rääpäle meikäläisen kalkkunaleikkeet, kohta pistän pentukarvat pöllyämään..."

Siskoni iso Suti-kolli on ollut viikonlopusta asti porukoilla vieraisilla ja aikamoiset myllyt olivat kuulemma aluksi saaneet aikaan - pikkukissa haluaisi leikkiä, mutta iso on kovin tarkka sosiaalisesta intiimialueestaan. Muutaman päivän tutustumisen jälkeen kanssakäyminen on jo pääosin sopuisaa...

Ja viikon kuningataridea-palkinto menee...

...(rummun pärinää)... Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajuselle, joka suuressa viisaudessaan männäviikolla lausahti, jotta pääkaupunkimme keskustassa pitäisi autoilua lisättämän.

Mariaanien haudan syvyinen uuh.

Pajunen on onnistunut näkemyksellään nostattamaan aikamoisen myrskyn, eikä syyttä. Siinä missä muualla Euroopassa on vallitsevana tendenssinä nimenomaan rajoittaa keskusta-autoilua (esimerkkinä vaikkapa Tukholman tietullit, joista on saatu erinomaisia kokemuksia), lähtee Pajunen täysin eri linjoille kuunnellen ainoastaan rahan puhetta. Pajunenhan perustaa väitteensä ajatusmalliin, jonka mukaan kaupunkikeskustan pitäminen elävänä vaatii ostovoimaisia kansalaisia ja kun tällaiset ensiluokkaiset veronmaksajat tuppaavat kulkemaan autolla, on heidän liikkumisensa tehtävä mahdollisimman helpoksi.

Siinä Pajunen on oikeassa, että kaupunki ei pysy elävänä ilman ihmisiä. Ihminen on myös mukavuudenhaluinen eläin, joten liikkumisen paikasta a paikkaan b tulisi olla mahdollisimman helppoa, joustavaa ja huokeaa. Dekonstruoidaanpa Pajusen premissejä tässä illan ratoksi. Suomessa auto on toki statussymboli, ja julkisilla kulkuneuvoilla kulkeminen katsotaan monesti toisen luokan kansalaisten liikuttelemistavaksi. Asianhan ei toki tarvitsisi olla ollenkaan näin. Miksi ei kehitettäisi joukkoliikennettä niin, että se todella palvelisi kaupunkilaisia ja olisi vielä edullistakin? Asenteet eivät muutu hetkessä, mutta liikennesuunnittelun ja positiivisen imagomarkkinoinnin keinoin niihin on mahdollista vaikuttaa.

Minusta on käsittämätön ajatusmalli, että kaupungissa pitäisi välttämättä päästä joka paikkaan autolla. Eivät ne maksukykyiset asiakkaat jätä menemättä kauppaan, vaikka sitä varten joutuisikin vähän jalkapatikassa taivaltamaan. Entä shoppailukulttuuri? Eivät kai kaupasta toiseen liikkuvat ostoholistit vaihda autonsa paikkaa koko ajan. Monesti kuulee Tampereella puhetta myös kävelykatujen keskustan elinkeinoelämää näivettävästä vaikutuksesta. Ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Kuninkaankatu on erittäin suosittu ostoskatu, jonka liiketilat ovat haluttuja.

Itse olisin valmis rajaamaan Tampereen keskustasta kokonaan yksityisautoilun pois niin, että tietyille alueille olisi pääsy ainoastaan julkisilla kulkuvälineillä, jalan tai polkupyörällä. Keskusta-alueen viihtyisyys ja vetovoima kasvaisi huomattavasti, kun siellä liikkuessa voisi keskittyä olennaiseen vailla turhaa stressiä vaikkapa parkkipaikan etsimisestä. Ilmanlaatukin paranisi huomattavasti, kun autojen päästöt vähenisivät radikaalisti. Tuskinpa Pajunenkaan Helsinkiin haluaa smog-ongelmaa.

torstai 22. marraskuuta 2007

Suomesta jalkapalloyhteiskunta, tai ainakin jotain sinne päin

Eilen varmistui, että Suomen jalkapallomaajoukkue ei pelaa seuraavissa(kaan) EM-kisoissa. Katselin peliä kaverieni kanssa Kalevassa pub Väinämöisessä, missä tunnelma olikin sopivan virittynyt oikealle taajuudelle - siitä kiitos. Loppuvihellyksen jälkeen en oikeastaan ollut surullinen, olo oli vain sanoinkuvaamattoman tyhjä. Näinkö tässä taas kävi?

Huuhkajien menestys kansainvälisillä kentillä tuntuu kuitenkin nostattaneen Suomessa ennennäkemätöntä futiskiimaa. Suomihan on yksi niitä harvoja maita maailmassa, joissa jalkapallo ei ole suosituin urheilulaji - Härmän häjyt seuraavat mieluummin kotisohvillaan ja katsomoissa, kun isot miehet tappelevat kaukalossa littanasta mustasta esineestä. Viime vuosina myös suomalaisten seurajoukkueiden eteneminen pitkälle eurocupeissa, viimeisimpänä Tampere Unitedin Mestareiden liiga -taival, on ollut omiaan herättämään suuren yleisön kiinnostusta kuningaslajia kohtaan. Kesällä iltapäivälehdet julkaisivat monien sivujen mittaisia juttukokonaisuuksia joukkueista, millaista en muista nähneeni ainakaan vuosikausiin.

On surullista, miten monet jalkapallosta pitävät ihmiset suhtautuvat yhä negatiivisesti kotimaiseen futikseen ja kutsuvat sitä pejoratiivisesti potkupalloksi tai suomipotkikseksi. Ehkäpä viime aikojen menestys saa edes muutaman kriitikon muutamaan näkemyksiään kotoiselle jalikselle myönteisiksi. Menestys luo kiinnostusta, joka puolestaan ruokkii menestystä.

Rääpäle värikuvassa


Isäukko lähetti Reiskasta kuvamateriaalia, josta tässä makupala. On se niin hillittömän pieni, kamala ikävä on jo karvaista purisijaa.

tiistai 20. marraskuuta 2007

Kissoista, Alkon lakosta ja vähän Huuhkajistakin

Otin kesken Tamyn hallituskähmintöjen itselleni hieman omaa laatuaikaa ja reissasin viikonlopuksi vanhempieni luo Turkuun. Pääasiallisena vaikuttimena pikalomalle oli torstaipäivällä isukin ja äitiliinin luo kotiutunut Reiska-kolli - tietystihän pentua piti heti päästä lulluttamaan. Rääpäle tuntui kovasti nauttivan rapsuttelusta meikäläisen sylissä, ja yhdessä sorvasimmekin sopivia teesejä kuntavaalikampanjaani ajatellen: kissanminttu R-kioskeihin ja paljousalennukset lelurotille.

Kissanpentu massun päällä oli mielenkiintoista katsella televisiosta, miten ihmiset jonottivat Helsingissä Alkoon. Minusta on käsittämätöntä, miten muutaman päivän lakko voi saada suomalaiset aivan sekaisin. Alkon lakon tiimoilta olisikin ollut hyödyllistä itse kunkin pohtia omaa alkoholinkäyttöään, vaikkei mitään ongelmaa asian kanssa olisikaan. Onko se perjantaipullo ihan välttämätön vai voisiko vaihteeksi tehdä jotain muuta, mennä vaikka lenkille, elokuviin, teatteriin, tehdä käsitöitä, käydä mummolassa kylässä tai ihan mitä vain?

Suomalainen päihdekulttuuri on harvinaisen kaksinaismoralistinen. Meillä elää yhä vahvana kieltolain juopottelua paheksuva henki, mutta toisaalta alkoholi kuuluu meillä elimellisenä osana kaikkeen ilonpitoon. Absolutisteja kummastellaan, mutta toisaalta päihdeongelmaisiin suhtaudutaan halveksuen ja sosiaalisin sanktioin, mikä saa monet peittelemään ongelmiaan ja hakeutumaan hoitoon aivan liian myöhään. Tässä tarvittaisiin nyt totuttujen mallien dekonstruktiota ja kriittistä tarkastelua. Miksi toimimme niin kuin toimimme, ja voisimmeko toimia toisin?

Uskon vahvasti niin sanotun Sapir-Whorf -hypoteesin todenperäisyyteen. Tämän ajatuskehikon mukaan kieli määrää todellisuutta, eli se, millaista kieltä käytämme ja miten sen avulla jaamme maailman merkityksellisiin osiin, vaikuttaa siihen miten maailma meille on. Olen pitkään rutkuttanut esimerkiksi siitä, miten ylioppilaskunnan edustajiston kokousten jälkeen mennään aina "edarikaljoille" - ilmaisuun on sisäänrakennettuna oletusarvo, että kaikki juovat alkoholia. Tällaisten ilmauksien olemassaolo kielii mielestäni paljon kulttuuriimme sisäänrakennetuista oletuksista, joita pitäisi voida tarkastella kriittisesti ja muuttaa. Pienet asiat voivat olla yllättävänkin merkityksellisiä.

Niin. Tämä viikko on alkanut pohdiskelevissa merkeissä, huomenna valitaan Tamylle uusi hallitus ja sitä väännettäessä on tullut vietettyä puhelimessa tovi jos toinenkin. Huomenna sitten sanon hyvästit aika lailla lopullisesti myös yo-kuntatoiminnalle - aika aikaa kutakin - ja seuraan illalla into piukassa Huuhkajien marssia Alpeille.

maanantai 12. marraskuuta 2007

Täältä tullaan!

Katsokaa ja ihmetelkää, olen perustanut blogin. Tänne tuleepi jatkossa mietteitäni maailman menosta ja kuulumisiani. Hyvää kannattaa odottaa!