Eilen varmistui, että Suomen jalkapallomaajoukkue ei pelaa seuraavissa(kaan) EM-kisoissa. Katselin peliä kaverieni kanssa Kalevassa pub Väinämöisessä, missä tunnelma olikin sopivan virittynyt oikealle taajuudelle - siitä kiitos. Loppuvihellyksen jälkeen en oikeastaan ollut surullinen, olo oli vain sanoinkuvaamattoman tyhjä. Näinkö tässä taas kävi?
Huuhkajien menestys kansainvälisillä kentillä tuntuu kuitenkin nostattaneen Suomessa ennennäkemätöntä futiskiimaa. Suomihan on yksi niitä harvoja maita maailmassa, joissa jalkapallo ei ole suosituin urheilulaji - Härmän häjyt seuraavat mieluummin kotisohvillaan ja katsomoissa, kun isot miehet tappelevat kaukalossa littanasta mustasta esineestä. Viime vuosina myös suomalaisten seurajoukkueiden eteneminen pitkälle eurocupeissa, viimeisimpänä Tampere Unitedin Mestareiden liiga -taival, on ollut omiaan herättämään suuren yleisön kiinnostusta kuningaslajia kohtaan. Kesällä iltapäivälehdet julkaisivat monien sivujen mittaisia juttukokonaisuuksia joukkueista, millaista en muista nähneeni ainakaan vuosikausiin.
On surullista, miten monet jalkapallosta pitävät ihmiset suhtautuvat yhä negatiivisesti kotimaiseen futikseen ja kutsuvat sitä pejoratiivisesti potkupalloksi tai suomipotkikseksi. Ehkäpä viime aikojen menestys saa edes muutaman kriitikon muutamaan näkemyksiään kotoiselle jalikselle myönteisiksi. Menestys luo kiinnostusta, joka puolestaan ruokkii menestystä.
2 kommenttia:
Seuraan itsekin paljon Veikkausliigaa paikan päällä. Valitettavasti vain pieni osa matseista kestää kansainvälisen vertailun. Kunnon taistelujalkapalloa näkee enää harvoin, asenne peliin on heikko. Viime kaudella innostuin vain yhdestä matsista FC Haka-TamU, jossa oli vauhtia, taistelua, tunnelmaa ja peli oli muutenkin tasokas. Esim. TamU-TPS matsissa oli kyllä asennetta, mutta pelin taso heikko.
Missä lääke? Pitäisi saada aikaiseksi kunnon paikalliskamppailuja ja valmentajien pitäisi vaatia pelaajilta enemmän. Zico Hjelm vaatii, mutta vaativatko muut valmentajat?
:peukku:
Lähetä kommentti