Asioista ja ihmisistä

Välillä hiukan harmittaa, ettei ole tullut kerättyä talteen itseen kohdistunutta nettikommentointia. Ylläoleva parin vuoden takainen näytekin on ennemmin söötti kuin harmistuttava. Kataloogista löytyisi nimittäin lukuisia huoritteluja, erilaisia eritekuvauksia, valehtelijaksi syyttämisiä ja taitaisipa joukkoon joku klassinen väkivaltafantasiointikin mahtua. Itselläni on solvausten suhteen kehittynyt erittäin paksu nahka, olenhan työskennellyt kotimaan numeropalvelussa ja moderoinut Suomi24:ää. Siitä huolimatta täytyy nostaa hattua esimerkiksi Dan Koivulaaksolle, joka päivästä toiseen saa lukea kuunatsia mä metsästän -juttuja sekä painokelvottomia uhkauksia. Itse en todennäköisesti jaksaisi moista.



Sattuneesta syystä punavihreän skenen kokema nettihäirintä on tullut itselleni enemmän kuin tutuksi. Olinkin aidosti hämmentynyt, kun Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kirjoitti eilen Uuden Suomen Puheenvuoron blogissaan kokemastaan vihapuheesta - ja nimenomaan vasemmistolaisten taholta. Kirjoitus avasi ainakin minun silmäni tajuamaan, että homma toimii molempiin suuntiin. Kaikki osapuolet ovat vain sokeita toisten kokemuksille. Eikä se, että toiselle osapuolelle on sanottu vielä törkeämmin, tee tekemättömäksi toiselle sanottua. (1)

Ongelma ei näyttäisikään olevan yksiselitteisesti missään yhdessä ryhmässä vaan keskusteluilmapiirissä ylipäätään. Tuntuu, että yhä rajummat ilmaukset muuttuvat jos nyt eivät täysin hyväksytyiksi, niin ainakin villaisella painettaviksi. Suurin piirtein samaan aikaan, kun luin Tynkkysen blogia, sai eräs kaverini eräällä julkisella facebook-seinällä seuraavanlaista palautetta: "Helpottaa jos tommoset idiootit sais luvan kanssa laittaa kalmistoon :)" Ilmeisesti kirjoittaja kuvitteli hymiön laimentavan epämiellyttävän viestin soveliaaksi. Vastaavaan retoriikkaan törmää aivan jatkuvasti, lähes kaikkialla.

Ihan kaikkiin väittelyihin, verkossa ja sen ulkopuolella, pätee vanha tuttu ohjenuora siitä, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Kun väittelijä joutuu turvautumaan henkilökohtaisuuksiin tai solvauksiin, hän on heikoilla, mutta väittelyn lopputuloksen ratkaisevat kuitenkin sen seuraajat. Niin kauan kuin itse kukin meistä jättää puuttumasta vihapuheeseen, se jatkaa muuntumistaan normiksi ja yhä raflaavampi kielenkäyttö muuttuu hitaasti hyväksyttäväksi.

On todella epämiellyttävää ja surullista, että koventunut keskustelukulttuuri näkyy erityisesti nuoren polven poliitikkojen arjessa. En ihmettelisi, jos moni nuori, lahjakas poliitikonalku lopettaisi uransa alkutekijöihinsä juuri tästä syystä tai jättäisi kokonaan hakeutumatta päätöksenteon kentille.Toki kritiikkiin on totuttava, mutta henkilöönkäyvällä loanheitolla ei ole relevantin arvostelun kanssa mitään tekemistä.

Puolen vuoden päästä äänestetään eduskuntavaaleissa, ja niitä ennen ehditään käydä lukematon määrä erilaisia keskusteluja erilaisilla foorumeilla. Mitä jos ihan oikeasti yritettäisiin tällä kertaa käyttäytyä ja myös puuttua toisten huonoon käytökseen? Ei voi olla niin vaikeaa.


1)  Viittaan tässä muutamien esittämiin huomioihin siitä, miten oikeistolaisten (etenkin perussuomalaisten) solvausten määrä ja taajuus olisi huomattavasti vasemmistolaisten vastaavaa suurempi. Minulla ei ole asiasta tilastoja eikä muutakaan faktaa. Huomautan kuitenkin, että olivatpa määrät mitä tahansa suuntaan tai toiseen, ne eivät tee toisen osapuolen kokemaa tekemättömäksi ja mitätöi mielipahaa.