Tänään vietetään ympäri Suomea Siivouspäivää, ja mikäs siinä: hauskahan tapahtuma tämä on, olisinpa saattanut itsekin osallistua ellen olisi viettänyt koko päivää puoluetoimistolla eduskuntavaaleja juonimassa. Erilaisia kaupunkitapahtumia on noussut viime vuosina etenkin Helsinkiin kuin sieniä sateella, ja vastikään ilmestyneessä Helsingin Juhlaviikkojen Juhlaviikkosanomissa äidyttiin kuvaamaan näiden pop up -henkisten häppeningien renessanssia peräti "vallankumoukseksi" ja väitettiin, että näissä Ravintolapäivissä, Kallio Block Partyissä sun muissa "valta on kansalla".
Muutama asia yhdistyi päässäni kuultuani viikolla surullisen uutisen: Hermannin yleinen sauna on menossa taloudellisten vaikeuksien takia nurin. Tapahtuma toi mieleeni noin vuosikymmenen takaisen episodin silloisesta asuinpaikastani Tampereen Viinikasta, josta lopetettiin lähiöyhteisön kohtauspaikkana toiminut Teboilin huoltoasema. Mihin me menemme, kun kahvila vietiin, kyseltiin kylillä tuolloin.
Samalla tajusin, mikä minua tässä pop up -tapahtumien propagoimassa "uudessa yhteisöllisessä kaupunkikulttuurissa" risoo. Ensiksikin se on tavattoman ulossulkevaa ja leimallisen elitististä, hyväosaisten satunnaiskapinaa ilman mitään aitoa kapinan tarvetta. Kaupunkitilan haltuunotto on hieno periaate, mutta sitä pitäisi tehdä ihan jokainen päivä, ei silloin, kun on jokin hassunniminen tapahtuma tai kun itselle sattuu sopimaan. Yhteisöllisen kaupunkitilan vallankumous on prosessi, ei projekti.
Toiseksi se, että sana "kaupunkikulttuuri" on vakiintunut merkitsemään juuri näitä tilapäistapahtumia, sulkee pois kulttuurin piiristä suunnattoman määrän jo olemassa olevaa ja arvokasta kaupunkikulttuuria. Yleiset saunat, huoltamoiden kahviot, lippakioskit, taloyhtiöiden asukastilat ja lähiöbaarit ovat yhtä kaikki elävää kaupunkikulttuuria, joka tuo mittaamatonta sisältöä käyttäjiensä arkeen ja luo tärkeää yhteisöllisyyttä. On oireellista, että kaupunkikulttuurin ja vapaan kaupunkitilan puolustajat lähes säännönmukaisesti sivuuttavat nämä perinteiset kulttuuri-ilmiöt.
Kolmanneksi ei voi olla huomaamatta, miten nämä kaksi edelläkuvattua huomiota tukevat toisiaan. Monet pop up -tapahtumat ovat leimallisesti nuoren, hyvinvoivan ja hyvin toimeentulevan väestön leikkikenttiä, ja on ymmärrettävää, että tähän kuplaan eivät lähiöravintoloiden vakioasiakkaat sovi. Yhteisöllisyys määrittyy tässä ajattelutavassa yksilölliseksi osallistumiseksi, mikä tavallaan sopii hyvin nykyiseen keskusteluilmapiiriin, jossa koulukiusaamisestakin puhutaan vain kiusaajan ja kiusatun välisinä aktioina sen sijaan, että kiinnitettäisiin huomiota koko yhteisön hyvinvointiin. Todellisuudessa tässä vallankumouksessa valta ei ole kansalla, vain ainoastaan hyvin pienellä osalla sitä. Maailmat erkanevat entisestään.
En tarkoita, etteikö pop up -kulttuurilla olisi mitään arvoa, päin vastoin. On vain ymmärrettävä, että arvokasta kaupunkikulttuuria löytyy muualtakin: kaikkea ei tarvitse aina keksiä, joskus säilyttäminen riittää. Parhaimmillaan nämä kaksi maailmaa elävät rauhassa rinnakkain toinen toistaan arvostaen: pop up -tapahtumat voivat vaikka rantautua lähiöihin ja toisaalta myös kaupungin keskustassa on oltava markkinoista vapaata tilaa, jossa myös vähävarainen ihminen voi oleskella ja tavata toisia. Kaupungin on kuuluttava kaikille, ihan vuoden jokaisena päivänä kellon ympäri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti