perjantai 30. toukokuuta 2014

Kokovartalohumanisteille ja lähimmäisenrakkauden ammattilaisille

Puhe Humanistisen ammattikorkeakoulun valmistuneiden juhlassa 30.5.2014

Hyvät ystävät, valmistuneet, opiskelutoverit

Olen opintojeni aikana tavannut aloittaa kaikki harjoitustyöni sitaateilla, enkä aio tehdä poikkeusta tälläkään kertaa. Tämä lainaus on eräästä mielikirjastani, Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinista. Sitaatissa vankilan pappi puhuttelee telkien taakse joutunutta kirjan päähenkilö Alexia, jota lainauksessa puhutellaan vankinumerolla.

”Hyvyys tulee jokaisesta itsestään, 6655321. Hyvyys on sellainen asia, joka valitaan. Kun ihminen ei voi valita, hän lakkaa olemasta ihminen.”


Jossain vaiheessa opintojaan jokainen tuleva yhteisöpedagogi joutuu pohtimaan omaa kasvatustietoisuuttaan. Itse voin sanoa, että tuo siteeraamani kirja räjäytti omani. Kirjassa arvosteltiin rajusti kirjoitusaikana vallinnutta behavioristista, mallioppimiseen perustuvaa kasvatuskäsitystä, mutta sen sanoma on pätevä yhä nykypäivänäkin. Kärjistetysti ja mutkia oikoen viesti on tämä: nuoren on saatava kokeilla rajojaan, vaikka kokeilun tavat saattaisivatkin vaikuttaa aikuisista vierailta, jopa vastenmielisiltä. Nuoren on löydettävä itse oma tiensä, hänen on saatava tehdä valintansa itse.

Meitä ympäröivä maailma on tulvillaan puhetta yksilöllisyydestä ja yksilönvapaudesta. Nämä eivät kuitenkaan koske kaikkia samalla tavalla, edes täällä Suomessa. Monelle nuorelle maailma näyttäytyy kieltojen ja rajoitusten täyttämänä ei-ei-maana, jossa opintoaikoja rajataan, sosiaaliturvaa ja palveluita leikataan, työtä tai harjoittelupaikkaa ei löydy eikä edes kauppakeskuksissa ei saa oleskella ostamatta mitään. Puhumattakaan siitä, mitä paineita julkisessa puheessa asetetaan tuleville sukupolville, ja lisätään soppaan vielä ihan kaikenikäisiin kohdistuvat kielteiset kulttuuriset ilmiöt, kuten rasismi, seksismi ja homofobia. Tilanne vaatii selvästi yhteisöpedagogia.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kampanjoi taannoin kieliopillisesti epämiellyttävällä lauseella ”Presidentti on työ”. Tätä hieman vääntäen uskallan väittää, että yhteisöpedagogi ei ole työ, yhteisöpedagogi on asenne. Yhteisöpedagogi on lähimmäisenrakkauden ammattilainen, jonka ammatillista kasvua ei voi erottaa henkisestä kasvusta edes teoreettisesti. Yhteisöpedagogina toimimista ei voi lähestyä pelkkien ammattinimikkeiden tai työnkuvausten kautta, vaan yhteisöpedagogi on leimallisesti kokovartalohumanisti ja mahdollistaja. Yhteisöpedagogi etsii vapauksia sieltä, missä muut näkevät vain rajoituksia: mahdollisuuksia sieltä, missä muiden silmissä on vain torjuntaa.

Yhteisöpedagogi näkee jokaisessa ihmisessä ihmisen ja toimii siten, että mahdollisimman monella olisi mahdollisuus valita – ja vieläpä valita hyvyys. Toimimmepa sitten nuorisotyössä, järjestöissä tai monikulttuurisuuden kysymysten parissa, meillä on tehtävä.

Koska pidän paitsi sitaateista, myös kauniisti kaareutuvista draamallisista muodoista, aion myös lopettaa tämän puheeni sitaattiin. Saila Susiluoto päättää runonsa Satu Ounasjoesta näin: ”Vapaus on tuuli, ihminen sen kello, valitsee vapaudestaan vain vähän.” Meidän tehtävämme maailmassa on luoda ihmisille mahdollisuuksia valita enemmän: enemmän vapautta, enemmän hyvyyttä, enemmän ihmisyyttä.

Kiitos.


Ei kommentteja: