Ratikkaseksuaalin tunnustuksia

Tässä jokunen päivä sitten vietettiin Autotonta päivää. Kaupungilla tallustaessa se ei kyllä näkynyt millään tavalla, aivan samoin kuin normipäivinäkin tööttäilivät kiesit Bulevardin tietyömaita väistellen. Tässä muutaman kuukauden kantakaupungissa asuneena jaksaa edelleen ihmetellä, miten ihmiset viitsivät kruisailla bemareillaan päivästä toiseen keskustan kapeilla kaduilla, näyttää perin kettumaiselta hommalta. Ammattiautoilijat ja työasioissa liikkuvat ovat toki asia erikseen, mutta taatusti valtaosalla keskustassa liikkuvista kyse on pelkästä tavasta ja mukavuudenhalusta.

Helsingissä oman auton käyttöä ei oikein järjellisesti voi perustella edes huonoilla julkisilla liikenneyhteyksillä, sillä metrolla, ratikalla ja bussilla pääsee kaikkialle. Tampereen ja Turun bussien kanssa taaplaamiseen tottuneelle tämä on pieni taivas. Muutosvastarinta nostaa silti joskus päätään yllättävissäkin asioissa: suunniteltu ratikkareitin laajennus eteläiseen kantakaupunkiin on kohdannut yllättävää vastustusta alueen yrittäjissä. Keskusteluissa on ollut esillä kaksi kilpailevaa vaihtoehtoa uudelle reitille, ja yrittäjät vastustavat nimenomaan Korkeavuorenkadun läpi kulkevaa vaihtoehtoa mutta hyväksyisivät toisen, Laivurinkadun-vaihtoehdon. Toivottavasti tämä vastustus ei torppaa koko hanketta, sillä linjojen laajennus palvelisi etelän asukkaita vauvasta vaariin. Raiteiden rakentamista Korkeavuorenkadulle vastustavat pelkäävät raitiovaunujen vievän osan alueen omaleimaisuudesta. Olisikohan kuitenkin kyseessä pelko, että ratikat vievät mennessään tilaa autojen parkkipaikoilta?

Minä pidän raitiovaunuista, ne luovat mukavaa kaupunkitunnelmaa ja ovat vielä aika sympaattisia vempeleitä. Julkiset kulkupelit saavat helposti heittäytymään tunteelliseksi: metrossa matkustamisesta tulee aina jotenkin melankolinen ja dekadentti fiilis, kun taas ratikassa on jotain kotoisampaa. Ehkä se on se kiskojen lonksuva, epäsäännöllinen kolina versus vauhtia ja virtaviivaisuutta ihannoiva koneromantiikka.

Tietä taantumukselle!

Hankkijalippis- ja nappiverkkarikansan messias Timo Soini latelee Uusi Tie-lehdessä valikoituja totuuksia. Asiasta kertoo Ilta-Sanomat.

Katolilainen Soini sanoo hyväksyvänsä avioliitoksi vain miehen ja naisen liiton. Hän vastustaa avoliittoa ja hänen mukaansa "seksuaalisuus kuuluu vain miehelle ja vaimolle, koska se vain on niin".

- Mielestäni homoseksuaalit eivät voi mennä naimisiin eivätkä adoptoida lapsia, enkä hyväksy hedelmällisyyshoitoja kuin aviopareille. ...Jos luterilaisena vetelisi samat jutut, pidettäisiin aivan mahdottomana tyyppinä.

- Enkä välitä yhtään, jos minua sanotaan taantumukselliseksi, hän huomauttaa.

Mielenkiintoista, miten joviaalin kansanmiehen maineessa oleva Soini paljastuukin aikamoiseksi fundamentalistiksi. Luultavasti monet persujen kannattajat kuitenkin nielevät nämä lausunnot sen enempiä pureksimatta, vaikka samanaikaisesti kavahtavat ostoskeskuksessa huivipäistä tapamuslimia. Koska se vain on niin -turahdus kertoo kaiken siitä, miksi uskonto ja politiikka pitäisi pitää tiukasti erillään: uskonto perustuu aina uskomuksiin, joita ei voi rationaalisesti perustella (se, että jossain pyhänä pidetyssä kirjassa sanotaan niin, ei ole rationaalinen perustelu).

Tässäpä muuten mainio vinkki homofoobikoille ja muille seksuaalivähemmistöjä ja tasa-arvoa ylipäätään kavahtaville. Kääntykää katolilaisiksi. Saatte olla ihan mitä mieltä tahansa eikä ketään häiritse. Pakkohan sen on niin olla, kun Soinikin niin sanoo.

Iltapäivälehdet ovat käyttäneet jo kaikki otsikot, pahoittelemme puutetta.

Suuri ja mahtava The Vaalirahakohu se senkun paisuu. Nyt väläytellään jo uusia eduskuntavaaleja, ja oppositio on aikeissa aiheen tiimoilta oikein kokoustaakin jo huomenna. Jopa hallituspuolue Vihreistä löytyy sympatiaa eduskunnan hajottamiselle.

Omaan nenääni koko vaalispekulaatiossa haiskahtaa lähinnä populismi ja pyrkimys kiillottaa omaa, kohussa ryvettynyttä kilpeä. Mitä ihmettä on tapahtunut välikysymysmenettelylle? Kohuhan on koviten horjuttanut Kepun ja Kokoomuksen edustajia, ja loogisimmalta ratkaisulta tuntuisi hallituksen äänestäminen kumoon välikysymyksellä. Tässä tilanteessa kun rivit horjuvat, saattaisi enemmistöhallituskin kaatua. Välikysymyksellä saataisiin asia hoidettua siististi normaalin päiväjärjestyksen mukaisesti, ja eduskuntavaalit voitaisiin sitten järjestää ajallaan.

Jotenkin tuntuu, että koko tämä vaalirahahässäkkä on laajennut jo täysin hallitsemattomasti eteneväksi fraktaalikuvioksi, joka multiploi haaransa jatkuvasti eikä jokaista keskustelulinjaa pysty seuraamaan edes väyrynen. Tuliko jollekulle oikeasti yllätyksenä tieto, että poliitikkojen rahanhankintakeinot eivät aina ihan kestä päivänvaloa ja että jotkut taitavat myös rahan jakamisen itselleen? Tokihan kyseessä on skandaali ja vastenmielinen ilmiö, mutta silti jotenkin toivoo tämän polemiikin saavan kohta päätöksensä. Päästäisiin viimeinkin keskustelemaan päätöksistä päättäjien sijaan.

Murder, she wrote

Kirjailija Kaari Utrio onnistui nostattamaan pienoisen mediamylläkän viimeaikaisilla kommenteillaan vanhustenhoidosta. Utrio vaati provosoivasti vanhuksille pilleriä, jolla päivänsä voisi päättää halutessaan arvokkaasti - ja tämähän herätti median, mikä toki lieni kirjailijan ulostulon tarkoituksenakin. Samalla vain median kauhistellessa raflaavaa lausuntoa jäi toimittajilta, ja sitä kautta myös iltapäivälehdistä pelkät otsikot lukevalta yleisöltä, huomaamatta johtopäätökseen johtanut päättelyketju.

Suomalaisen vanhustenhoidon tilanteessa on paljon korjattavaa, ja moni pelkää vanhuutta ja sairautta jo yksinomaan tästä syystä. Ajatus itsestä liian kiireisten hoitajien pompoteltavana tuntuu epämiellyttävältä. On älyllisesti epärehellistä irrottaa Utrion lausunto tästä kontekstista, ja esittää hänen vaatineen ainoastaan oireen hoitoa sairauden sijasta. Suomalaisten vanhainkotien olosuhteet eivät parane sillä, että pari Pihtiputaan mummoa nappaa syanidikapselin kun ei paikallinen palvelutalo oikein innosta.

Tämän tapauksen käsittely saa hyvin surulliseksi joukkoviestinnän tilasta. Utrio selvitti äsken A-studiossa lausuntonsa perusteita, ja nimenomaan painotti että a)tässä ei ole kyse armomurhasta vaan yksilön henkilökohtaisesta päätöksestä ja b)tämä on vasta viimeinen keino, kun tahtoa parantaa vanhusten olosuhteita ei näytä muuten löytyvän. Tämän jälkeen esitetyssä insertissä sitten luonnollisesti kysyttiin kansanedustajilta, mitä mieltä he ovat armomurhasta. Eipä tässä oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Mua ei nyt taas huvita yhtään mikään!

Jos maailmasta pitäisi löytää jokin absoluuttinen totuus, hyvä ehdokas olisi Tampereen kaupungin jalkapallovastaisuus. Mokomat ihmisperperit ovat keksineet käyttää pääasiassa junnufutiskäytössä olevia nurmikenttiä messujen paikoitusalueena, vaikka asfaltoituja parkkipaikkojakin olisi ihan riittämiin. Ja hups, kentät ovat pilalla ainakin loppuvuodeksi. Toveri Boris Runqvist (sic! :D)kirjoitti aiheesta jo nasevan merkinnän ja mieheni ahkeroi eilen mielipidekirjoituksen Aamuporvariin. Myös keskustelu nettifoorumeilla käy aiheesta kuumana.

Tamperelaisen futisväen mitta alkaa olla täysi. Tiedämme toki, kiitos ohjeist... anteeksi, käyttöpäällikkö Matti Kaarion, että Ratina ei ole lumileikkejä varten, mutta ilmeisesti lasten ja nuorten treeninurmet ovat kuitenkin brömistelijöitä varten. Nyt hyvät ihmiset barrikadeille, menkää vaikka potkimaan Supertelellä autojen lomaan.

Ilmastotragediasta ilmastostrategiaan

Käytin eilisen päiväni harvinaisen hyödyllisesti: istuin Ryhmäteatterin katsomossa kuuntelemassa ilmasto-asiantuntijoita Polttava kysymys -koulutustilaisuudessa. Mukavaa oli, kaivelemaan jäi ainoastaan se, miten tärkeän asian saisi välinpitämättömimpienkin tietoisuuteen. Tällaisissa tilaisuuksissa kun yleensä tapaa olla paikalla jo käännytettyjä oikeauskoisia.

Päivän annin voi tiivistää yhteen lauseeseen: Suomeen on saatava kattava ja sitova ilmastolaki. Toimet, joihin Suomessa ollaan tällä hetkellä sitouduttu, eivät ole riittäviä globaalin ilmastokriisin torjuntatyössä. Suomi ei toki yksin pysty ilmastonmuutosta estämään, mutta laki olisi oikeansuuntainen toimi ja hyvä esimerkki muille maille. Laki olisi hyvä saada valmisteltua ennen loppuvuoden tärkeää Kööpenhaminan ilmastokokousta: mitä useampi maa on valmis sitoutumaan kunnianhimoisiin ilmastotavoitteisiin, sitä varmemmin Köpiksessä saadaan aikaiseksi myös globaali, sitova sopimus päästövähennyksistä.

Mutta entäs sitten meidän talouskasvumme ja teollisuutemme, kysyvät epäilevät tuomaat. Kerrottakoon heille, että Isossa-Britanniassa saatiin ilmastolaki voimaan jo viime vuonna ja sumusaarilla kampanjaa tuki erityisellä effortilla paikallinen EK. Ensi kuulemalta epäpyhältä allianssilta haiskahtava toveruussuhde on kuitenkin helposti perusteltavissa: laki auttaa ennakoimaan yritysten toimintaympäristöä.

Ilmastonmuutoskeskustelussa ei ole kyse mistään piperryksestä vaan aidosti vakavista asioista. Tokihan näin pohjoisen ugrin näkökulmasta ajatus lämpenevästä ilmastosta saattaa kuulostaa houkuttelevalta, mutta mokoma lämpötilan nousu saattaa olla esimerkiksi metsäteollisuudellemme kuolinisku. Luonto kun ei sopeudu nopeisiin muutoksiin. Lisäksi kyse on solidaarisuudesta köyhiä maita kohtaan, joilla ei ole samoja resursseja kuin meillä vauraissa länsimaissa. Lisäksi esimerkiksi köyhä Costa Rica on sitoutunut tekemään maasta hiilineutraalin parissakymmenessä vuodessa! Paikalliset olosuhteet toki helpottavat tätä projektia, mutta ei kaikki ole aina vain rahasta kiinni.

Lisäksi lakia puoltaa se, että yksittäisten ihmisten puuhastelulla ei ilmastonmuutosta estetä. Ekologinen elämäntapa on toki kannatettavaa, mutta se ei yksin riitä vaan vaaditaan toimia suuryrityksiltä. Ja niiden toimia ohjaa parhaiten lainsäädäntö.

Ilmastopoliittista tulevaisuusselontekoa valmistelee Suomessa tulevaisuusvaliokunta, joka siis voi edellyttää valtioneuvostoa valmistelemaan ilmastolakia. Tulevaisuusvaliokunnassa istuu ihmisiä ympäri maan ja kaikista suurista puolueista, Helsingistä mukana on Päivi Lipponen (sdp), Pirkanmaalta Marja Tiura (kok), Mikko Alatalo (kesk), Pertti Virtanen (perus) ja Harri Jaskari (kok). Tukkikaa näiden kansanedustajien inboxit ja postilaatikot, täti käskee! :) Ilmastolain kannalla on tällä hetkellä vasta 55 kansanedustajaa, onneksi oma edustajani eli Minna Sirnö Tampereelta on valinnut oikein.

Haloo Helsinki!

Aika palata pitkän tovin jälkeen taas sorvin ääreen. Elämässäni on tapahtunut sitten viime bloggauksen monenmoista kummallista: olen muuttanut Helsinkiin, aloittanut työharjoittelun ja opiskelun avoimessa ammattikorkeakoulussa.Näpyttelen tätä tekstiä uudelta kotisohvaltani (tai siis koti on uusi, ei sohva) Ullanlinnasta Etelä-Helsingistä, kivenheiton päästä Kaivopuistosta. Alue on toki porvarillinen, mutta hillityn charmantti ennemmin kuin arrogantin röyhkeä. Minä tykkään, vaikkei (tuskin ketään yllättäen) omalta alueelta Vasemmistoliiton puolueosastoa löydykään.

Työskentelen nykyään harjoittelijana nykytanssin parissa Susanna Leinonen Companyssa Aleksanterin teatterilla. Aloittaessani olo oli kuin ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantaisella: juuri tästä nimenomaisesta asiastahan minä en mitään tiedä, mutta... Varsin nopeasti kuvioihin pääsee kuitenkin ainakin tietotasolla sisälle, vaikka ensi-illoissa tunnen ainakin vielä itseni pomon hupaisaksi sidekickiksi.

Ja opinnot olen aloittanut Humakin avoimessa yliopistossa, oppialana kansalaistoiminta ja nuorisotyö. Olen aivan lapsellisen innostunut päästessäni taas koulun penkille, ja näistä opinnoista voi olla ihan aidosti hyötyä.

Tapasin eilen muutamia ihmisiä uudesta puolueosastostani Vasemmistolinkistä enkä joutunut pettymään. Olin toivonut tapaavani näissä yhteyksissä ihmisiä, joiden kanssa voisi keskustella politiikasta myös teoreettisella tasolla ja jotka eivät kavahtaisi akateemissävytteisiä ajatuskehikoita. Viimeistään kun puheisiin ui "myyttinen oikeistolainen yrittäjähahmo" huuliltani pääsi helpottunut nauru. Tuntui heti kotoisalta. Tapasimme siis Linkin ja Kallion Vasemmistoliiton kanssa Paavo Arhinmäen ja Sirpa Puhakan, purkanen heidän kanssaan käytyä keskustelua tuonnempana.

Odotan kovasti viikonlopun Ihmistulva-festivaalia ja siihen liittyvää ilmastovaikuttamisen koulutusta. Näistä asioista ei voi koskaan tietää liikaa, vaikka valitettavasti tieto tapaa lisätä tuskaa.