keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Intersektionaalisuutta, ei ruusuja

Hyvää naistenpäivää! Tänäkään vuonna en kaipaa ruusuja, vaan lahjaksi saa antaa murskatun patriarkaatin (1 kpl) hopealautasella, kiitos. Ja sitten asiaan.

Kun aloittelin naistutkimuksen (nyk. sukupuolentutkimus) opintoja viime vuosituhannen lopulla, oli feminismin niin kutsuttu kolmas aalto vielä tuloillaan. Innostuin isosti brittiläisestä tyttötutkimuksesta, joka viehätti minua erityisesti paitsi toki aihepiirinsä takia, myös siksi, että kaikessa analyysissä oli huomioitu gender, race and class: sukupuoli, rotu ja luokka. Brittiläinen yhteiskunta toki oli tuolloinkin paljon monietnisempi ja voimakkaammin luokkiin jakautuva kuin suomalainen, mutta monet ajatukset tuntuivat hyvin järkeenkäyviltä kotoisessakin kehyksessä. Mietin, miksei tästä puhuta Suomessa juurikaan.


Sitten suomalaisenkin feminismin kentän yli pyyhkäisi kolmas aalto ja toi mukanaan intersektionaalisen ajattelun. Intersektionaalinen feminismi on käsite, joka tunnutaan usein (tietoisesti) ymmärrettävän väärin - tai sitä ei haluta ymmärtää ollenkaan. Lyhyesti intersektionaalisessa tarkastelussa otetaan huomioon ihmisen erilaiset ominaisuudet ja elämänpiirit, jotka muodostavat yksilöllisen elämänkokemuksen ja tuovat ihmiselle erilaisia valta-asemia erilaisissa tilanteissa. Siinä, missä perinteisessä feminismissä puhuttiin lähinnä miesten ja naisten valta-asemien eroista, tunnistaa intersektionaalinen ajattelu myös sukupuoliryhmien sisäiset erot. Keskiluokkainen nainen on yleensä etuoikeutetumpi kuin työväenluokkainen; työväenluokkainen kantasuomalaisnainen on usein etuoikeutetumpi kuin kriisialueelta tuleva turvapaikanhakijamies ja niin edelleen.

Intersektionaalisessa ajattelussa ymmärretään siis paitsi sukupuolen, myös esimerkiksi etnisyyden, luokan, iän, vammaisuuden ja seksuaalisuuden moninaisuus ja se, miten nämä ominaisuudet vaikuttavat ihmisen toimintamahdollisuuksiin samanaikaisesti. Tavoitteena on paitsi purkaa syrjiviä rakenteita, myös tietoisesti edistää aktiivisin toimin sorrettujen asemaa.

*****

Intersektionaaliset feministit kutsuvat valtavirtafeminismiä valkoiseksi feminismiksi (white feminism): siinä ollaan kiinnostuneita kysymyksistä, jotka koskevat lähinnä valkoisia, keskiluokkaisia, länsimaisia naisia. Suomessakin on pohdittu paljon esimerkiksi työelämän sukupuolittavia käytäntöjä, mikä tietenkin onkin pirun tärkeää ja edelleen ajankohtaista. Tällaisia käytäntöjä on kuitenkin muuallakin, ja ne kytkeytyvät ihmisten ja kulttuurin muihin ominaisuuksiin tavoin, joita pelkkään sukupuoleen keskittyminen ei tavoita.

Yhteiskunnan moninaistuessa intersektionaalinen näkökulma on kuntapolitiikassakin huomattavan tärkeä. Päätösten suvaamisen eli sukupuolivaikutusten arvioinnin lisäksi tarvitaan laajempaa sosiaalisten vaikutusten arviointia, joka ottaa huomioon, että ihmisen kokemukseen omasta arjestaan vaikuttavat monet muutkin muuttujat kuin vain sukupuoli. Olen kirjoittanut viime aikoina paljon alueiden segregaatiosta ja kaupunkisuunnittelusta, joka liittyy myös tähän kysymyksenasetteluun. Kehitämmekö keskiluokkaisia ja työväenluokkaisia alueita ja niiden palveluita samalla tarmolla? Pystymmekö ottamaan palveluiden kehittämisessä huomioon alueiden erilaisen väestöpohjan?

Tiedämme, että Helsingissäkin alueelliset terveyserot kasvavat. Suuri osa näistä palautuu luokkaan. Mikäli emme tunnista näitä eroja ja osaa reagoida niihin, on vaarana, että huono-osaisuus lisääntyy entisestään. Tiedämme, että etenkin työväenluokkaisilla miehillä on useita elämäntapoihin sekä kuluttavaan työhön liittyviä terveysriskejä, ja he myös keskimäärin kuolevat nuorempina. Osaammeko huomioida nämä tekijät sosiaali- ja terveyspalveluissa? Toisaalta, ja tähän liittyen, valtaosa iäkkäistä kaupunkilaisista on naisia. Osaammeko ottaa tämän huomioon vanhuspalveluissa? Seniori-ikäisen naisen tarpeet ovat usein erilaisia kuin miehen.

*****

Aivan erityisen tärkeää intersektionaalisuus on kasvatuksessa ja koulutuksessa. Vihreät ovat olleet ulostuloissaan viime päivinä huolissaan poikien huonosta koulumenestyksestä - toki aivan syystä. Moni vihreiden esittämä vaatimus on aivan perusteltu: erityisen tyytyväinen itse olen oppilashuollon merkityksen huomioimiseen sekä sukupuolisensitiivisen kasvatuksen korostamiseen.

Tässä, kuten monissa vastaavanlaisissa esityksissä, on kuitenkin yksi todella suuri ongelma: se ei ota huomioon riittävästi poikien lähtökohtaeroja. Suurimmat ongelmat koulussa kasautuvat nimenomaan työväenluokkaisille pojille, ja koska koulujen oppilaaksiottoalueet ovat sosioekonomisesti varsin eriytyneet, ongelmia on eri kouluissa aivan eri tavalla. Samoin maahanmuuttajaoppilailla saattaa olla omanlaisiaan sukupuolittuneita ongelmia. Ei ole mahdollista puhua tyttö- ja poikaoppilaista yhtenäisinä ryhminä, vaan on ymmärrettävä, että koulunkäynnin ongelmat ovat todella erilaisia lapsen lähtökohdista riippuen.

Lisäksi tyttöjen ja poikien koulunkäyntiin kohdistetaan yhä usein erilaisia odotuksia. "Pojat on poikia" -asenne elää yhä edelleen, samoin mielikuvat ahkerista ulkoaopettelevista kympin tytöistä. Nämä oletukset saattavat piiloisesti ohjata paitsi ammattikasvattajien, myös vanhempien suhtautumista, ja muuttua itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Jos alisuorittavaa poikaa ei kotona kannusteta opiskeluun ja opettaja katsoo hänen sluibailuaan läpi sormien "koska pojat poikia", tehdään lapsen tulevaisuudelle hallaa kaksinkertaisesti. Oletusten ja stereotypioiden läpi on osattava nähdä, ja kohdattava jokainen lapsi ja nuori yksilönä. Juuri tämä on sukupuolisensitiivisen kasvatuksen idea.

Joitain oppilaita koskee ilmiö, jota voisi kutsua vaikka kulttuurinen kultalusikka suussa syntymiseksi. Koulutus periytyy Suomessa edelleen hyvin vahvasti, ja samoin käy myös koulutukseen liittyville asenteille. Paitsi, että koulutetut vanhemmat tyypillisesti kannustavat lapsiaan enemmän opiskeluun, heillä on myös vähemmän koulutettuja paremmat valmiudet auttaa lapsiaan läksyissä. Samoin periytyvät asenteet lukemiseen: jos kotona ei juuri lueta tai käydä kirjastossa, ei lapsi opi lukuharrastusta kovin helposti. Tämä taas näkyy usein huonompana koulumenestyksenä.

Peruskoulumme on varsin keskiluokkainen: opettajat ovat keskiluokkaisia, ja mielikuva ihanneoppilaasta noudattelee keskiluokkaisia hyveitä. (Palaan tähän tematiikkaan myöhemmin tarkemmin.) Miksi tämä sitten on ongelmallista? No siksi, että etuoikeuksiaan ja niistä johtuvaa ajattelun kapeutta hahmottamattomat opettajat eivät väistämättä ymmärrä lapsien lähtökohtaeroja ja osaa huomioida niitä opetuksessaan. Jos vaikkapa äidinkielenopettaja olettaa, että kaikilla on kotona hylly täynnä kirjoja, kotiin tulee useita päivä- tai aikakauslehtiä ja vanhemmat ovat monin tavoin medialukutaitoisia, ei kyetä hahmottamaan niitä ongelmia, joita lapselle saattaa koulussa tulla.

*****

Intersektionaalisen ajattelun esiin tuomia lähtökohtien eroja voi paikata, anteeksi kömpelö termi, radikaalin inklusiivisella hyvinvointivaltiolla. Tarkoitan tällä sitä, että paitsi, että tarjoamme kaikille kansalaisille yhteiset, universaalit palvelut ja sosiaalietuudet, kohdennamme myös erityistä tukea niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Juuri tästä on kyse esimerkiksi köyhien alueiden kouluille kohdennetussa positiivisen diskriminaation tuessa, harkinnanvaraisessa toimeentulotuessa, luottamuselinten sukupuolikiintiöissä sekä erityisissä terveyspalveluissa riskiryhmille, kuten vaikkapa papa-seulonnat tietyn iän ylittäneille kohdullisille sekä itseni saama ilmainen aivokuvaus, kun suvussani ilmeni suuri ja periytyvä infarktiriski. Kyse ei siis ole mistään megalomaanisen monimutkaisesta ja teoreettisesta asiasta, vaan ainoastaan ihmisten erilaisten elämäntilanteiden tunnistamisesta.

Valitettavasti olemme menossa aivan päinvastaiseen suuntaan monella politiikan sektorilla. Sekä suunniteltu sote-uudistus että uusi peruskoulun opetussuunnitelma (joka toki pääasiassa on oikein hyvä) korostavat ihmisen yksilöllistä toimijuutta huomioimatta, että ihmisten kyvyt itsenäiseen päätöksentekoon ja omatoimisuuteen eivät ole yhteneviä. Yksilön pärjäämisen hehkuttamisen sijaan tarvitsisimme uutta yhteisöllistä ajattelua, jossa vahvempi olisi solidaarinen heikommalle ja antaisi tilaa. Kukaan ei ole oman onnensa seppä, vaan lähtökohtiensa, olosuhteiden ja puhtaan sattuman summa, johon itse voi vain rajallisesti vaikuttaa.




Ei kommentteja: