Kun silmä silmästä ei riitä

Olen useaan otteeseen ja useissa yhteyksissä paasannut netin ja sosiaalisen median hyvistä, voimauttavista ja osallistavista puolista vastapainona jatkuvalle pelottelulle ja perusteettomille ennakkoluuloille. Edelleen allekirjoitan väitteen, että digitaalisessa kehityksessä piilee vallankumouksellinen potentiaali ja se saattaa tulla muuttamaan esimerkiksi käsityksemme demokratiasta täysin. Kuitenkin joskus kohtaan tilanteita, jotka vain vetävät sanattomaksi ja saavat kokemaan syvää epätoivoa ja voimattomuutta. Eilen kävi näin.

Eräs toimittajaystäväni on saanut uuden työnantajan palvelukseen siirtymisensä jälkeen jatkuvasti paskaa niskaan erityisesti paikallisilta perussuomalaisilta ja puolueen liepeillä häärääviltä bändäreiltä. Kirjoittipa julkaisuun mitä tahansa, se käännetään aina persuvastaiseksi manifestiksi. Jossain määrin kritiikin sieto kuuluu tietenkin toimittajan ammattitaitoon, ja toistaiseksi näihin purkauksiin onkin voinut suhtautua lähinnä huumorilla. Eilen nettijengi kuitenkin meni liian pitkälle: he kaivoivat esiin viiden vuoden takaisen ystävääni koskevan uutisen, käänsivät sen täysin päälaelleen ja esittivät äärimmäisen törkeitä solvauksia, joista missään (nolla, 0) ei ollut minkäänlaista perää. Lisäksi ystäväni huomautettua asiasta facebookin yksityisviestillä pahimmalle solvaajalle, tämä otti ja julkisti viestit avoimessa ryhmässä. Tämä ei ole laitonta, mutta eipä se tässä mitään tiedonjulkistamistarkoitustakaan palvele. Episodissa täyttyivät niin monen rikosnimikkeen kriteerit (ainakin kunnianloukkaus saletisti), että asiasta on tehty rikosilmoitus. Tälle jengille kun ei tunnu riittävän vanha tuttu silmä silmästä -periaate, vaan kritiikin kohteeksi joutuessaan he tuhoavat saman tien muutkin kriitikon aistit toimintakyvyttömiksi.

Tämä on tietenkin vain yksittäistapaus, mutta valitettavan monia vastaavia on tullut viime aikoina eteeni - Jussi K. Niemelän tapaus sai jonkun verran julkisuuttakin. Huonokäytöksisiä riemuidiootteja tietenkin on ollut maailman sivu ja netti on tarjonnut heille erinomaisen kanavan purkaa patoutumiaan. Olen kuitenkin aidosti huolissani siitä, mitä tämä jatkuva pommitus tekee toimittajille ja monille muille julkisissa rooleissa työskenteleville. Tiedän, että moni nettikirjoittaja jättää sanottavansa sanomatta ja bloggari bloggaamatta, koska pelkää. Siinä vaiheessa kun tämä alkaa vaikuttaa siihen, mitä mediassa saa sanoa ja mistä asioista uutisoida, olemmekin paradoksaalisesti siinä oikeistopopulistileirin niin kovasti kammoamassa Neuvostoliitossa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kritiikkiä saisi esittää ja etteikö esimerkiksi virheellisiä uutisointeja pitäisi oikaista. Tietenkin saa, mutta alatyylinen solvaaminen ja koulukiusaajan tasolle alentuminen ei loppupeleissä palvele kenenkään asiaa. Vakavissa tilanteissa palvelevat poliisi ja Julkisen sanan neuvosto, lievemmissä asiallinen palaute pelaa parhaiten.

Väärässä paikassa säästämistä

Sain juuri äsken kuulla, että oman oppilaitokseni Humanistisen ammattikorkeakoulun Nurmijärven kampuksen laaturyhmä on tehnyt HUMAKin rehtorille ja toimitusjohtajalle tiedoksiannon, jossa ryhmä ilmaisee huolensa koulun sisäilmaongelmista. Toivottavasti yhteydenotto saa päättäviin tahoihin edes hiukan vipinää: ongelma on ollut tiedossa jo pitkään, yksi opettaja on joutunut siirtymään kokonaan etätöihin ja sekä opiskelijat että opettajat ovat oireilleet tavalla tai toisella. Itsekin olen huomannut kontaktipäivien aikana ja jälkeen kurkun karheutta, äänen käheytymistä, tukkoisuutta ja silmien vuotamista - selviä oireita sisäilmaongelmista.

Sattumalta tulin juuri lounaalla jutustelleeksi erään Helsingin opetuslautakunnan jäsenen kanssa lautakunnan kuulumisista. Vastaavanlaisiin ongelmiin kuin meidän kampuksellamme lautakunta törmää jatkuvasti sekä perusopetuksen että toisen asteen oppilaitoksissa. Ongelmiin puututaan usein vasta kun tilanne on mennyt liian pahaksi, koska korjaaminen maksaa pitkän pennin ja vaatii usein isoja uudelleenjärjestelyjä kuten oppilaiden tilapäistä sijoittamista toisaalle opiskelemaan. Lisäksi ainakin täällä Helsingissä korjaustöitä jarruttaa se idioottimaisuus, että korjauksiin vaadittavat rahat otetaan samasta budjetista muiden opetustoimen kulujen kanssa. Kärjistäen siis sisäilmaongelmien korjaus saattaa vaikuttaa opettajien palkkaamiseen, ryhmäkokoihin, opetuksen laatuun... Tilanne on nykyisellään erittäin haastava, kauniisti sanottuna.

Koulujen ja oppilaitosten sisäilmaongelmat on otettava vakavasti, sillä kyse on tuhansien lasten ja nuorten tulevaisuudesta. Helsinginkin olisi voitava satsata tähän. Yhdenkään oppilaan tai opiskelijan päättötodistus tai tutkinto ei saa olla kiinni siitä, ettei kaupunki puutu tarpeeksi ilmiselvään terveyshaittaan. Lisäksi tulevaisuudessa julkisessa rakentamisessa on todella panostettava työn laatuun, sillä huonon rakentamisen seuraukset näkyvät nopeasti: olen kuullut jopa kaksi vuotta vanhasta koulurakennuksesta, jossa on jo hometta! Tämä on juuri sitä kuuluisaa väärässä paikassa säästämistä, mistä harvemmin seuraa mitään hyvää. 

Perustulon aika on nyt!

Kävin aamupäivällä seuraamassa Johanna Perkiön ja Kaisu Suopangin toimittaman Perustulon aika -pamfletin julkaisua. Tilaisuuden aluksi kirjan artikkelien kirjoittajat avasivat lyhyesti omia lähestymistapojaan aiheeseen, minkä jälkeen seurasi perustuloaiheinen poliitikkopaneeli. 

Sekä alustuksissa että keskustelussa nousi esille perustulon ensisijaisena hyötynä ihmisten valinnanvapauden lisääntyminen ja parempi määräysvalta omaan elämäänsä. Nykyistä syyperustaista sosiaaliturvajärjestelmää moitittiin alistavaksi, lannistavaksi ja passivoivaksi, ja totta onkin, ettei se esimerkiksi kannusta vastaanottamaan lyhyitä työsuhteita tai satunnaisia työkeikkoja. Prekariaatin näkökulmasta kirjaan kirjoittanut Jukka Peltokoski perusteli vastikkeettoman perustulon tarpeellisuutta työelämän muutoksella: kun on siirrytty teollisesta jälkiteolliseen yhteiskuntaan ja aivan uudenlaiseen työn ja tuotannon paradigmaan, tulee myös sosiaaliturvasysteemin muuttua muuhun yhteiskuntaan sopivammaksi. Kun varmoja ja vakituisia töitä ei enää ole, ei tämän oletusarvon varaan rakennettu sosiaaliturvakaan voi enää toimia. 

Aivan erityisesti perustulo hyödyttäisi yhteiskunnan huono-osaisia. Nykyään esimerkiksi toimeentulotuki on törkeän alikäytetty, eivätkä monet ihmiset edes tiedä, mihin kaikkiin etuuksiin he olisivat oikeutettuja. Lisäksi mieletön paperinpyörittelybyrokratia ei varsinaisesti kannusta etuuksia hakemaankaan. Toinen ryhmä, jonka elämää perustulo helpottaisi suunnattomasti, ovat pienyrittäjät. Kuten Simo J. Kr. Ruottinen totesi, suuri osa suomalaisista yrittäjistä on itsensä työllistäjiä, yksin- ja pienyrittäjiä, joihin sopii varsin huonosti perinteinen mielikuva kapitalistiriistäjästä. "Suurin osa yrittäjistä riistää lähinnä itseään", Ruottinen veistelikin. Pienyrittäjän työ on usein epävarmaa ja kausiluontoista: esimerkiksi kahvilayrittäjä mökkikunnassa kitkuttelee pitkän talven ja tekee tiliä kunnolla vain kesäkuukausina. Perustulo helpottaisi yrittäjän tilannetta silloin, kun työtä on vähemmän. Sama koskee myös monia itsensä työllistäjiä, kuten vaikka taiteilijoita ja freelancer-toimittajia.

Paneelikeskusteluun osallistuivat Jouko Kajanoja (vas.), Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) ja Lasse Männistö (kok.). Vaikka kaikki osallistujat olivatkin suopeita perustulolle, saatiin näkemysten välille myös eroa. Kärjistäen voi sanoa, että punavihreä blokki korosti valinnanvapautta, Männistö työhön kannustavuutta. Julkisuudessa kokoomuslaiset perustuloaktiivit ovat usein tuoneet esille malleja, joissa perustulon vakiosumma olisi niin pieni, ettei sillä käytännössä tulisi toimeen vaan se pakottaisi ottamaan vastaan periaatteessa mitä tahansa työtä - tai kituuttamaan nälässä. Alanko-Kahiluoto piti perustulon järkevänä tasona nykyistä sosiaaliturvan minimitasoa, joka tarkistetaan vuosittain. Männistö ei myöskään hyväksynyt sitä, että perustulon käyttöönotto johtaisi keskimääräisen veroasteen nousuun: vasemmistolaisissa ja vihreissä perustulomalleissa näin usein on. 

Männistö totesi myös kannattavansa perustuloa pragmaattisista, ei ideologisista syistä: hänen mielestään ajatus "vastikkeettoman rahan jakamisesta" oli vastenmielinen, mutta nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä niin kelvoton, että muutoksia tarvitaan. Jukka Peltokoski tosin paneelin lopuksi muistuttikin, että Suomessakin niitä todellisia yhteiskunnan loisia ovat pääomatuloilla elävät...