perjantai 23. syyskuuta 2011

Ilmoita nettipedofiileista!

Täytyy tunnustaa: olin aluksi hieman hämmentynyt oman työnantajani vastikään julkaisemasta kyselystä lasten seksuaalisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä netissä. Tulokset näyttivät niin rumilta suhteessa useisiin aikaisempiin tutkimuksiin, että aloin väkisinkin epäillä otoksen vinoutuneisuutta tai jotain muuta selittävää tekijää. Vasta kun tuhansille suomalaisnuorille tehty Kouluterveyskyselykin antoi samansuuntaisia lukuja, jouduin myöntämään erheeni. Tokihan olen aiemminkin ymmärtänyt asian vakavuuden, mutta ongelmakentän laajuus tuli silti yllätyksenä. Kyselyiden perusteella voinee varsin pätevästi väittää, että lasten ja nuorten häirintä verkossa on lisääntynyt viime aikoina tuntuvasti Suomessa. 

Tärkeä osa ongelmaa on, että vain murto-osa häirintätapauksista päätyy viranomaisten tietoon. Avainkysymys onkin, kuinka saada lapset ja nuoret kertomaan jollekulle, edes vanhemmilleen, kokemistaan ikävistä asioista. Seksuaalinen kanssakäyminen, online tai offline, on monelle vaikea ja häpeällinen aihe, johon liittyvät nolot kokemukset halutaan pitää omana tietona eikä tuottaa lisää huolta omaisille. Lapsen ja aikuisen välisen luottamuksen merkitystä ei voi tässäkään liiaksi korostaa.

Hyväksikäyttöön ja häirintään liittyvä valistus on äärimmäisen tärkeää. Jokaisen lapsen ja nuoren olisi ymmärrettävä, että kaikenlainen seksuaalisväritteinen keskustelu, tapaamisten ehdottelu tai vaikkapa alastonkuvien pyytäminen on rikos, josta kuuluu ilmoittaa poliisille. Tämä on nykyään vieläpä varsin helppoa virtuaalipoliisin aloitettua toimintansa. On tärkeää tiedostaa myös se, että kertomalla kokemastaan poliisille voi suojata paitsi itseään, myös tuhansia muita. Pedofiilejä liikkuu verkossa verraten vähän, mutta pelkästään yhdellä heistä saattaa olla tuhansien lasten kontaktit. Onkin tavallista, että lapseen kohdistuvan häirinnän tutkinnassa paljastuu useita uhreja lisää.

Lasten ja nuorten nettiarki on aivan tavallista arkea siinä missä koulunkäynti tai harrastukset. Vanhempien on hyvä keskustella lastensa kanssa myös heidän netinkäyttöönsä liittyvistä asioista: luontevan keskusteluyhteyden muodostaminen helpottaa myös mahdollisten väärinkäytösten paljastumista. Ylivoimainen valtaosa lapsista ja nuorista osaa toimia netissä fiksusti ja vastuullisesti, mutta hämmentävien seksuaalisuuteen liittyvien asioiden edessä menee moni aikuinenkin tolaltaan. Eikä tämäkään asia paremmaksi hyssyttelyllä, kauhistelulla ja paniikinlietsonnalla muutu.  

torstai 22. syyskuuta 2011

Billy Elliot ja äijäjooga

Ihmisillä on kummallinen viehtymys sukupuolittamiseen. Onhan aivan luonnollista, että tytöt puetaan vaaleanpunaiseen ja laitetaan harrastamaan klassista balettia, siinä missä pojat rymyävät kuralammikoissa ja pelaavat lätkää. Tosiasiassa maailma ei ole näin yksioikoinen: vaikka toki moni pikkutyttö pitääkin "tyttömäisistä" ja poika "poikamaisista" asioista, saattavat lasten mieltymyksiin kohdistuvat aikuisten oletusarvot ohjata esimerkiksi harrastusvalintoja lasten omien intressien ja taipumusten vastaisesti. Hyvä esimerkki tästä on brittiläinen Billy Elliot -elokuva, jossa työväenluokkainen isä ei suostu hyväksymään poikansa "feminiinistä" tanssi-innostusta. Leffa tuli väistämättä mieleeni, kun luin tämän Ylen uutisen pojille suunnatuista tanssitunneista. Idea sinänsä erilaisesta, rokimmasta tanssista on ihan hyvä ja kannatettava, mutta taustalla lymyää epäilyttävä heteroseksismi.

Poikien tanssitunnilla harrastajia motivoidaan vauhtileikkien ja pojille sopivan musiikin avulla. Minna Palokangas-Sirviö kuvailee, että poikien maailmassa, samoin kuin tanssitunnilla tulee esille rajuus. Esikuvat tulevat taistelumaailmoista.
- Käytämme paljon räp-musiikkia. Se on tullut kadulta, miesten maailmasta. Liikkeet, liiketyyli ovat vahvempia ja selkeämpiä kuin tyttöjen tanssissa. Tyttöjen kanssa tekniikkaa hiotaan jo paljon aiemmin. Poikien tekniikka on breakin, hiphopin ja nykytanssin sekoitusta.
Mitä ihmettä on "pojille sopiva musiikki"? Ja miksi pojilla on oikeus "olla poikia", leikillisiä pidempään, kun tyttöjen kanssa "tekniikkaa hiotaan paljon aiemmin"? Ja tärkeimpänä kysymyksenä, miksi jako erilaisiin tanssitapoihin tehdään sukupuolen eikä kiinnostuksen ja kyvykkyyden mukaan? Tokihan on hienoa, että myös pojat ovat löytäneet tanssin, mutta miksi tässä pitää sukupuolta erikseen korostaa? Kyse taitaa olla vähän samanlaisesta ilmiöstä kuin äijäjooga: vaikkei joogalla ole sukupuolta (ja esimerkiksi oman lajini astangan perustaja, guru Sri K. Pattabhi Jois oli mies), mielletään se silti naisten harrastukseksi. Mieheyttä korostamalla tehdään ero perinteiseen joogaan ja tanssiin, joiden harrastaminen saattaisi tuoda habitukseen epäilyttävää feminiinisyyttä. 

Lasten harrastuksiin pitäisi voida suhtautua avoimin mielin, ilman keinotekoisia sukupuolen määrittämiä rajoitteita. Valistuneen vanhemman voi vain olla vaikea tehdä fiksuja valintoja, jos harrastusten ohjaajien käsitys sukupuolesta on normatiivinen ja kankea. Lapsia pitäisi kuitenkin kohdella ensisijaisesti lapsina, ei tyttöinä ja poikina, joilla sukupuolensa vuoksi olisi muka automaattisesti tietynlaisia taipumuksia.