maanantai 22. elokuuta 2011

Lehdistön someongelma

Sanaleikistä kiitos herra Kaasuputkelle

Sosiaalinen media on sanapari, joka tuntuu monissa herättävän perustettomia, lähes vainoharhaisia pelkotiloja. Tai ainakin sellaiseen johtopäätökseen on helppo tulla perinteistä, etenkin printtimediaa seuraamalla, ja sieltähän kajahtaa tunnetusti VLHM:n eli valkoisen lihaasyövän heteromiehen, tässä tapauksessa vielä keski-ikäisen ja keskiluokkaisen, ääni. Aamuporv... siis anteeksi, Aamulehden entinen päätoimittaja, nykyinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan isokiho Matti Apunen totesi jokunen kuukausi sitten Pressiklubissa, että hänen mielestään on aivan sama kertooko jonkun asian julkisella facebook-seinällä vai kolmen ihmisen suljetussa chatissa. Apusella ei väittämänsä mukaan ole lärvikirjatiliä, eikä näemmä myöskään minkäänlaista suhteellisuudentajua saati edes halua tutustua koko aihepiiriin. Sohia voi toki aina summamutikassakin.

Apusen möläytys tuli mieleeni törmättyäni tämänpäiväisen Kalevan pääkirjoitukseen, jossa toistuivat hyvin samanlaiset äänenpainot: sosiaalinen media on paha paha asia, josta yksinkertaisesti on mahdotonta löytää mitään hyvää. En väitä, etteikö netissä ja sosiaalisessa mediassa olisi paljon kielteisiäkin puolia, mutta niiden ylenpalttinen korostaminen tekee väkivaltaa ilmiön monipuolisuudelle. Esimerkiksi paljon parjattu Facebook tai muut yhteisöpalvelut voivat olla parhaimmillaan ihmiselle tärkeitä verkostoitumisen välineitä, ystävyyssuhteiden syntymispaikkoja, huvia ja hyötyä. Ja kuten esimerkiksi arabikevät ja Wikileaks ovat osoittaneet, ne voivat olla oikeissa ja osaavissa käsissä myös aidosti vallankumouksellisia välineitä. Tätäkö mattiapuset pelkäävätkin? Verkkohan on hyvin demokraattinen väline, jossa periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus julkaista mitä tahansa. Mediakentän laajentuessa ja monipuolistuessa ihmiset ovat vähitellen alkaneet ymmärtää, että kaikki mikä on lehteen kirjoitettu ei välttämättä olekaan totta. Sosiaalinen media tarjoaa vastaäänen, mahdollisuuden toisenlaisille uutisille ja kertomuksille.

Yksilötasolla netti voi olla tärkeä henkireikä. Kouluampujien sun muiden häiriintyneiden Youtube-postauksia kauhistellessa unohtuu se, että netti tarjoaa vertaistukea myös terveemmistä harrasteista kiinnostuneille. Netissä ja sosiaalisessa mediassa kohtaavat vaikkapa neulojat, futisfanit, koiraihmiset, anime- ja mangaharrastajat, löytävät kaltaisiaan ja saavat elämäänsä sisältöä, jota voisi muualta olla vaikea löytää. Ennen kaikkea sosiaalinen media ei ole mikään kauhistuttava "jokin" vaan osa ihmisten arkista elämää. Valistaminen sosiaalisen median varjopuolista on toki ihan kannatettava ajatus, mutta lähtökohtana pitäisi ennemminkin olla järkevään netinkäyttöön kannustaminen, virittävää valistusta kieltojen ja pelottelun sijaan. 

lauantai 6. elokuuta 2011

Hän ei kestä ilman naista, hän raiskaa?

Osallistuttuani Helsingin Slut Walkiin ja seurattuani koko illan useilla keskustelupalstoilla aiheesta virinnyttä debattia olen pakotettu tekemään seuraavanlaisen johtopäätöksen: miehet ovat alkukantaisia viettieläimiä, jotka vain eivät kykene hallitsemaan libidoaan nähdessään lyhyen hameen, avonaisen kaula-aukon tai korkeat korot. Nimimerkki "Beeta", kirjoittaa Hesarin jutun kommenttiraidalla näin:

En osaa sanoa tutkimuksista, enkä ole koskaan ketään sukupuoliyhdyntään pakottanut, mutta ihan näin maalaisjärjellä ja arkikokemusten pohjalta haluan sanoa, että paljastavasti pukeutunut nainen herättää sukupuolivietin voimakkaammin kuin esimerkiksi pahvilaatikkoon sonnustautunut naishenkilö.

Voi olla. Lisäksi on ilmeistä, että monet naiset pukeutuvat esimerkiksi baariin mennessään sillä silmällä, että saattaisivat löytää kapakista vaikkapa tyttö- tai poikaystävän tai miksei ihan vilpittömästi pelkkää seksiseuraa. Monet keskustelijat muistuttavat, miten pukeutuminen on viesti ja että body languagella on ihmisten välisessä kanssakäymisessä valtaisa merkitys. Kyllä, mutta miten voidaan vetää yhdysmerkit parinmuodostushakuisuuden ja raiskaukseen yllyttämisen välille? Kukapa meistä ei haluaisi näyttää viihteelle lähtiessään kauniilta, haluttavalta, jopa seksikkäältä. Siihen on oltava oikeus meillä kaikilla, niin naisilla kuin miehillä. Tämä on lutkamarssin viesti: ei meidän pidä hävetä omaa ruumistamme ja pukeutua pahvilaatikkoihin, ettemme vain tulisi raiskatuiksi. Kuten eräs Helsingin marssin kyltti julisti: Jos haluan munaa, pyydän sitä. Meillä on oikeus olla seksuaalisia, mutta meillä on myös oikeus päättää itse, miten sitä osoitamme.

Raiskaus on rikos eikä se ole koskaan uhrin vika, oli hän pukeutunut miten tahansa, liikkui hän missä tahansa, oli päihtynyt tai ei. Yksikään näistä tekijöistä ei oikeuta väkisinmakuuta eikä tee siitä vähemmän tuomittavaa.