sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Annoin pikkusormen jne.

Vanhan sanonnan (ja Aki Sirkesalon iskusävelmän) mukaan pirulle ei parane pikkusormea antaa, sillä näjetsen on paha tapa napata mukaansa koko käsi siinä imussa. Lausahdus sopii erinomaisesti keskusteluun ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista, sillä kuka ihan oikeasti olettaa, että tämä jää tähän? Nyt kun pää on avattu ja kolme yliopistoa ottaa maksut käyttöön tietyissä koulutusohjelmissa, lienee vain ajan kysymys koska ilmiö leviää ensin kaikkiin vieraskielisiin koulutusohjelmiin ja vähin erin koskemaan kaikkia opiskelijoita, kaikilla koulutusaloilla.

Nykyistä korkeakoulupolitiikkaa seuratessa tulee monesti hyvin epätoivoinen ja jopa absurdi fiilis. Ensin ulkopuolisen rahoituksen salliminen (ja siitä yhteiskunnan varoilla palkitseminen), mikä on jo paikoin johtanut koulutusalojen lakkauttamiseen: kenen leipää syö sen lauluja laulaa. Yliopistojen sivistysluonne murenee, kun kaikki tapahtuu talouden ehdoilla. Jo nyt ahtaimmalla ovat humanistiset tiedekunnat, joiden oppiaineilla harvemmin on bisnestä tehty.

Tulevaisuudessa siintää kauhukuvana suomalainen yliopisto, jossa opiskellaan vain bisnesorientoituneita kauppatieteitä ja teknisiä aloja. Opiskelija-aines on ihastuttavan homogeenista, sillä köyhän kakaralla ei ole korkeakouluihin lukukausimaksujen vuoksi mitään asiaa. On oireellista kuulla samojen ihmisten puolustelevan lukukausimaksuja ja puhuvan mahdollisuuksien tasa-arvosta. Kuulu sitaatti Eläinten vallankumouksesta hiipii väkisin mieleen.  

Niinjoo, ja vähän arkisempaa pikkusormenantoa vielä tähän loppuun. Tamysta aikanani hilpaistessani vannoin tassu Linnunradan käsikirjalla, etten enää koskaan tunge rähmäkäpälöitäni opiskelijapolitiikkaan. Toisin kävi, ja nyt ollaan sitten HUMAKOn edarin vpj ja ammattikorkeakoulun hallituksen varajäsen.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Duunarin piperryslisä

Meksikon ilmastokokous lähestyy, ja varsin yllättävätkin tahot ovat päätyneet asiasta loihe lausumaan. SAK vaatii tämänpäiväisessä ulostulossaan työntekijälle tukea, mikäli hänet irtisanotaan ilmastopoliittisista syistä. Ilmastopolitiikan vaikutukset työllisyyteen on toki hyvä huomioida ja niihin on hyvä varautua. Kuitenkaan en ihan ymmärrä, mitä tässä haetaan: eikö irtisanotuille kuulu sosiaaliturva kuten ansiosidonnainen päiväraha riippumatta siitä, mistä syystä hänet kilometritehtaalle lähetetään? Ja eivätkö nuo mahdollisesti ilmastopolitiikan nimissä tapahtuvat leikkaukset ole juuri niitä toiminnallisia ja taloudellisia syitä, joiden perusteella voidaan myöntää muutosturva? Vai haetaanko tässä jotain erityistä viherpiperryslisää ja yritetään samalla rivien välissä kertoa, miten hanurista SAK:n mielestä koko nykyinen ilmastopolitiikka on?

Keskustelu ilmastokysymyksistä ay-väen kanssa tuntuu usein pään seinään hakkaamiselta: tuntuu, ettemme puhu edes samaa kieltä. Olisi hyvä ymmärtää, että ilmastonmuutoksen vuoksi tapahtuvat työelämän muutokset eivät ole väistämättä vain negatiivisia: esimerkiksi uuden ympäristöystävällisen teknologian ja energiatehokkuuden kehitystyöhön tarvitaan osaamista, jota meiltä Suomesta taatusti löytyy. Ja pitäähän jonkun ne tuulivoimalatkin rakentaa.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Edustusvaimoilua

Partnerini meni ja pokkasi sitten Vuoden Mediakasvattaja -palkinnon. Palkinto jaettiin koulujen aikakauslehtipäivänä 11.11. A-lehtien tiloissa, ja minäkin olin paikalla kameroineni. Tilaisuudessa puhuivat karvapään lisäksi psykologian professori Göte Nyman ja opettaja, kolumnisti Arno Kotro. Brunssi oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Ennen varsinaista tilaisuutta urosta haastateltiin Ylen Aamu-tv:hen ja tässä odotellaan puhelua. Laskiko kukaan, kuinka monta kertaa herra onnistui käyttämään täytesanaa "tota"?
 Sitten päästiin auditorioon varsinaiseen tilaisuuteen. Herra muisti minuakin kiitospuheessaan: taisi olla ihan ensimmäinen kerta, kun minua koskaan missään kutsutaan "media-alan ammattilaiseksi". Ylisanoja.


Kukkiakin saatiin, tai jotain sinne päin.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Rauhaa, rakkautta ja torkkupeittoja

Kansanedustajille ja heidän avustajilleen hankituista torkkupeitoista on noussut melkoinen myrsky vesilasissa. Kansan syvien rivien on toki oikeutettua närkästyä moisesta rahan haaskuusta, saati sitten siitä, että jotkut voisivat ihan luvan kanssa ottaa nokoset kesken työpäivän. Vai onko? Jotenkin etenkin keltaisen lehdistön shokkiuutisointi aiheesta tuntuu perin tarkoitushakuiselta, ja anteeksi ruma sana, populismilta.

Ensinnäkin, kuten toveri Kalliorinne blogissaan muistuttaa, kansanedustajia ei voi tästä päätöksestä syyttää sillä eduskuntatalon tavarahankinnat tehdään virkamiestyönä. Peitot ilmestyivät siis yllättäen ja pyytämättä työhuoneisiin. Monen mielestä hankinnat olisi vähintäänkin pitänyt kilpailuttaa, jotta rätit oltaisiin saatu halvemmalla. Mutta olisiko moraalisesti oikein suosia vaikkapa kiinalaisessa hikipajassa kokoonkursittuja huopia kotimaisen designin sijaan?

Toisekseen, työhyvinvoinnin nimissä olisi hyvä jos entistä useampi duunari voisi ottaa tirsat kesken työpäivän. Työteho kohenee usein pienestäkin lepohetkestä niin, että työpäivän aikana tehtyjen töiden määrä ja laatu saattaa parantua reilusti vaikka työaika pysyisi samana. Työurien pidentämistavoitetta on vaikea saavuttaa, ellemme pysty parantamaan ihmisten työssäjaksamista. Mahdollisuus rauhoittavaan siestaan voisi tehdä itse kullekin gutaa.

Ja vielä, yksistä torkkupeitoista metelin nostaminen kuulostaa lillukanvarsiin takertumiselta, kun veronmaksajien rahoilla tehdään paljon turhempiakin asioita, paljon suuremmilla summilla. Itse olisin ainakin valmis hankkimaan vaikka koko valtion virkamieskunnalle laadukkaat torkkupeitot, mikäli niihin käytetty raha olisi pois sotakoneitten ostosta.