sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Jos minulla olisi vasara...

Kävin toissapäivänä Kirjasto 10:ssä kuuntelemassa Feminismiä kuntapolitiikkaan -keskustelutilaisuutta, jossa olivat mukana Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro, Vasemmistoliiton valtuustoryhmän puheenjohtaja Veronika Honkasalo sekä organisaatiotutkija Hertta Vuorenmaa. Keskustelu osoittautuikin erittäin hedelmälliseksi, ja moni kysymys jäi pohdituttamaan.


Itseäni kiinnostivat tietenkin paitsi feminismiteema yleisemminkin, myös vastikään puoluerekisteriin päässeen Feministisen puolueen näkökulmat erityisesti. Moni Katju Aron puheenvuoroista sai minut nyökyttelemään päätäni hyväksyvästi, mutta yksi kysymys aiheutti nikottelua - puolueen näkemys luokasta. Feministinen puolue tuntuu pitävän yhteiskuntaluokkaa vain yhtenä patriarkaalisen sorron ilmentymänä, mistä seuraa, että hajottamalla patriarkaatti poistuu myös luokkayhteiskunta. (Tosin koska keskustelun aiheena oli nimenomaan kuntapolitiikka ei tätä teemaa viety pidemmälle, joten sekä minä että Aro saatamme vetää tässä mutkia liian suoriksi.) Omassa ajattelussani luokan ja sukupuolen suhde on moninaisempi ja ennen kaikkea vastavuoroinen: sellaisissa yhteiskunnissa, joissa tulo- ja luokkaerot ovat pienet, on usein myös sukupuolten välinen tasa-arvo pitkällä. Mielestäni tämän selittäminen yksistään luokalla tai sukupuolella hukkaa osan todellisuutta, jossa asiat kuitenkin kietoutuvat toisiinsa. Tämähän on sitä paitsi intersektionaalisen feminismin, jonka asialla F-puoluekin sanoo olevansa, ydintä.

Erityisesti keskustelu sai minut pohtimaan, miten feministisen ajattelun itse asiassa tulisi lävistää kuntapolitiikan kaikki tasot, ja tämä vaatii erityisesti pohdintaa siitä, mitä feminismillä tarkoitamme. Jos feminismi nähdään ainoastaan kapeasti sukupuolten välisen tasa-arvon välineenä, typistetään keskustelu vallasta ja syrjinnästä todellisuudelle vieraaksi. Intersektionaalisella feminismillä tarkoitetaan sellaista ajattelun tapaa, jossa ihmisellä nähdään olevan erilaisten ominaisuuksiensa vuoksi erilaisia asemia ja näitä asemia on tarkasteltava kokonaisuuksina. Tällaisia asemia ovat esimerkiksi sukupuoli, etnisyys, luokka, vammaisuus/vammattomuus, ikä, koulutus, seksuaalisuus ja niin edelleen. Jokaiseen näistä asemista liittyy valtarakenteita, joissa tyypillisesti toiset vaihtoehdot asettuvat toisia etuoikeutetumpaan asemaan. Tästä lähtökohdasta on esimerkiksi väärin ja yksinkertaistavaa sanoa, että mies on aina paremmassa asemassa kuin nainen. Onko esimerkiksi vakavasti sairas, kielitaidoton turvapaikanhakijamies etuoikeutetumpi kuin valkoihoinen, korkeasti koulutettu työssäkäyvä nainen? Valta-asemat ja etuoikeudet ovat sitä paitsi aina tilanteisia ja saattavat muuttua paikasta toiseen. Tästäkin syystä yleistykset ovat hankalia, jopa vaarallisia.

Jos tarkastelemme kuntapolitiikkaa vain sukupuolen näkökulmasta, päädymme helposti tarkastelemaan esimerkiksi sitä, kuinka monta prosenttia päätöksentekijöistä tai äänestäjistä on naisia, millaisista asioista eri sukupuolet puhuvat ja kuinka paljon saavat puheaikaa valtuustoissa. Nämä ovat tietenkin erittäin tärkeitä kysymyksiä, mutta ne eivät yksin kerro riittävästi politiikan tasa-arvoisuudesta. Pelkkä sukupuoli ei itsessään nimittäin kerro harjoitetusta politiikasta juurikaan: voidaan miettiä vaikkapa Margaret Thatcherin poliittisen toiminnan tasa-arvovaikutuksia. Päättäjien sukupuolen lisäksi olisi tarkasteltava myös tehtyä politiikkaa, ja onneksi sukupuolivaikutusten arvioinnista onkin tullut yleistä. (Ihan toinen juttu on vielä se, ettei sukupuolia edes ole vain kahta. Pelkkä naisten ja miesten määrällinen tarkastelu hukkaa sukupuolen moninaisuuden.)

Tämäkään ei kuitenkaan riitä. Jos haluamme aidosti torjua eriarvoisuutta, näkökulmaa on laajennettava. On tarkasteltava myös sitä, miten eri ihmisryhmät saavat äänensä politiikassa kuuluviin ja voivat vaikuttaa omiin asioihinsa: kyse ei ole vain sukupuolesta, vaan myös esimerkiksi koulutuksesta ja asuinpaikasta. Jo nyt tiedämme, että korkeasti koulutettujen, hyväosaisten valkoisten ihmisten ääni kuuluu politiikassa huomattavasti kovempaa kuin vaikkapa rodullistettujen, vammaisten tai työttömien. Yksinkertaistetusti: jos etuoikeutetut päättävät kaupunkisuunnittelusta vain omasta näkökulmastaan, kaupunki rakentuu etuoikeutettujen ehdoilla. Tähän puuttuminen vaatii mielestäni toimimista kahdella tasolla. Ensiksikin etuoikeutettujen on käytettävä asemaansa sorrettujen puolustamiseksi. Toiseksi, ja tämä on tärkeämpää, sorrettujen omaa ääntä on vahvistettava. Tämä vaatii kuntapolitiikassa paitsi vähäosaisempien aktivoimista äänestämään ja päätöksentekijöiksi, myös heidän aitoa osallistamistaan päätöksentekoon muuten. Kuten Katju Aro viisaasti paneelissa huomioi, yhteiskunnan moninaisuus ei näy päätöksenteossa. Tämän purkaminen vaatisi politiikanteon radikaalia uudelleenajattelua ja, kuten paneelissa kiteytettiin, sortavien rakenteiden räjäyttämistä. Valitettavasti tämä ei vain ole kovin helppoa, koska omasta vallasta on niin mukava pitää kiinni.


3 kommenttia:

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

...kaupunki rakentuu etuoikeutettujen ehdoilla."

Juuri näin koko maailma on kehittynyt nykyiseksi. Yhteiskuntaluokattomia yhteiskuntia ovat ehkä vain Khoisan-heimot eteläisessä Afrikassa ja mahdollisesti jotkin eskimoyhteisöt. Hyvin epävarma arvaus.

Sukupuolten välistä tasa-arvoa lähimmäksi on päästy nykyaikana Pohjoismaissa, mutta täällä siitä pienehköstä jäljelläolevasta erosta pidetään valtava meteli. Mikä on hyvin ironista.

Minäkin arvelen, että feministien näkemästä sukupuolten rahan ja vallan epätasa-arvosta suurempi osa on yhteiskuntaluokkien välisiä eroja kuin sukupuolten.

Elina Vainikainen kirjoitti...

Toisaalta voi myös miettiä, että (onneksi) aika moni itsestään selvänä pitämämme asia pyrkii vähemmän etuoikeutettujen (tavalla tai toisella) asian parantamiseen. Koulussa saa tukiopetusta, jos ei pärjää. Vammaisille on olemassa erilaisia apuvälineitä ja tiloja suunnitellessa pyritään esteettömyyteen. Maailma olisi aika ankea paikka, jos pitäisi pärjätä vain niillä pelimerkeillä, jotka syntymässä on saanut. Juuri tästäkin syystä eriarvoisuuksien tunnistamista ja purkamista tarvitaan.

Yksi Turkkulaanen kirjoitti...

Niinpä. Terveet yhteiskunnat pyrkivät auttamaan heikompia kansalaisiaan. Mutta on iso virhe olettaa yhden sukupuolen olevan heikompi toista, minun kokemukseni mukaan tähän ei ole perusteita. Kummallakin on vahvuutensa ja heikkoutensa, eri asiat kummallakin sukupuolella, ja näihin eroihin pitäisi sovittaa yhteiskunta niin, että se hyödyntäisi kaikkia vahvuuksia eikä yrittäisi väkisin pakottaa kaikkia samaan kaavaan. Mutta ei, nykyinen suuntaus rakastaa liikaa pakottamista, lähes kaikissa asioissa. Tästä ei hyvä seuraa.