Ave Roy, morituri te salutant!

Käsi pystyyn, kuinka moni oletti otsikon nähtyään tämänpäiväisen merkintäni käsittelevän Huuhkaijen väistyvää valmentajaa? Hähää, gotcha!

Kävin juuri elävissä kuvissa kokemassa ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvan Sinä elävä. Tällä kertaa hyvää kannatti odottaa - Anderssonin edellinen elokuva, mestarillinen Toisen kerroksen lauluja, pyöri teattereissa vuonna 2000. Olen mykistynyt. Mies on nero.

Anderssonin elokuvat saattavat ensinäkemältä vaikuttaa vain kokonaisuudelta toisiinsa väljästi liittyviä fragmentteja, joissa ei ole mitään selkeää juonenkuljetusta saati muutakaan dramatiikkaa. Elokuvien hienous piilee juuri tässä: ohjaaja esittää elokuvissaan tavallisia, ehkä hieman karikatyyrinomaisia ihmishahmoja arkisissa askareissaan ja tulee samalla piirtäneeksi varsin raadollisen kuvan länsinaapuristamme, jota myös kansankodiksi kutsutaan. Anderssonin elokuvissa yksikään hahmo ei ole hyvä eikä paha, vaan kaikki ovat uhreja - heidät on uhrattu kasvottoman Yhteiskunnan alttarille, jossa ihmisiä käsitellään kuin huutokaupattavaa tavaraa.

Luin eilen loppuun erään komisario Beck -kirjan, ja tietyllä tavalla samaa ruotsalaista kansankotikritiikkiä kuin mitä Sjöwall ja Wahlöö kirjoissaan esittivät jo 1970-luvulla, löytyy myös Anderssonin leffoista. Kuitenkin siinä, missä Beck-kirjoissa yhteiskunnan epäkohtiin puuttuminen on hyvin suoraa ja osoittelevaa, jopa alleviivaavaa, Andersson ainoastaan vihjaa ja antaa katsojan ajatella itse. Tämä tekee hänen elokuvistaan sekä hyvin haastavia että palkitsevia katsella. Anderssonin tapa esittää asioita epäsuorasti heijastaa postmodernia kulttuuria: maailma ei ole enää yhtä mustavalkoinen kuin Martin Beckin aikaan, syy- ja seuraussuhteet ovat hämärtyneet välinpitämättömyyden usvaan eikä ihminen voi olla enää varma edes olevansa, vaikka ajattelee. Anderssonille ruotsalainen hyvinvointivaltio on kuin epäonnistunut taikatemppu - idean tasolla loistava, mutta käytäntö ontuu. Sekä Sinä elävä - että Toisen kerroksen lauluja - elokuvasta löytyy kohtaus, jossa amatööritaikuri ryssii suunnittelemansa numeron. Ohjaaja tulee noilla kohtauksilla kuvanneeksi yhteiskuntaa todella hienosti ja ovelasti.

Erojakin näiden kahden loistavan leffan välillä löytyy. Käytyäni katsomassa Toisen kerroksen laulut, itkin taukoamatta pitkään. Elokuva oli aivan uskomattoman ahdistava, painostava ja surullinen - sen dystopisesta maailmankuvasta ei tuntunut olevan ulospääsyä. Sinä elävän henkilöhahmoista paistaa eskapismi: he halajavat parempaan maailmaan, kuka päiväunelmien, kuka päihteiden, kuka varastetun lompakon tarjoaman maallisen mammonan avulla. Pako todellisuudesta tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, kun todellisuus itsessään on absurdi kun villein uni. Ja vaikka pako onkin lyhytaikaista ja paluu todellisuuteen karu ja julma, se herättää kuitenkin toivonkipinän paremmasta. Siinä missä Toisen kerroksen laulujen hahmot ruoskivat itseään synneistään vuokrayksiöissään, Sinä elävän hahmot kurkottavat pois reaalimaailmasta ja toivovat ihmettä.

Ehdin kävellä Niagarasta Kehräsaaresta melkein Sokokselle asti ennen kuin itku tuli, tällä kertaa puhdistavana ja toiveikkaana. Maailmassa on sittenkin paljon hyvää, kiitos Roy.